Rakas päiväkirja,
Äiti elää minun rahoillani – nuo Eero Niemisen sanat saivat minut jähmettymään kauhusta. Äiti elää minun kustannuksellani. Se lause iski kuin jääkylmä lyönti. En vieläkään unohda sitä päivää, jolloin luin poikani viestin ja veri hyytyi suonissani. Elämäni asunnossa Helsingissä kääntyi ylösalaisin, ja hänen sanojensa tuska kaikuu edelleen sydämessäni.
Vuosia sitten poikani Eero Nieminen ja hänen vaimonsa Aino Nieminen muuttivat luokseni heti häidensä jälkeen. Juhlimme yhdessä lasten syntymiä, kävimme läpi sairauksia ja ensimmäisiä askelia. Aino oli äitiyslomalla ensin ensimmäisen, sitten toisen ja kolmannen lapsen kanssa. Kun hän ei pystynyt, minä pidin sairauslomaa hoitaakseni lapsenlapsia. Talosta tuli kodinhoidon pyörremyrsky: ruoanlaittoa, siivoamista, lasten naurua ja itkua. Rauhaa en juuri tuntenut, mutta totuin kaaokseen.
Kaipasin eläkettä kuin pelastusta. Laskin päiviä kalenterista ja haaveilin edes vähän rauhasta. Mutta harmonia kesti vain puoli vuotta. Joka aamu vein Eeron ja Ainon töihin, valmistin lapsenlapsille aamiaisen, ruokin heidät, vein heidät päiväkotiin ja kouluun. Nuorimman kanssa kävelin puistossa, sitten palasimme kotiin, laitoimme lounaan, pesimme pyykkiä ja siivosimme. Illalla vein heidät musiikkiopistolle.
Päiväni olivat täyteen suunniteltuja minuutilleen. Silti silloin tällöin löysin hetken intohimolleni, lukemiselle ja kirjonnalle. Se oli pakopaikkani, pieni tyyni saari hälinän keskellä. Eräänä päivänä sain viestin Eerolta. Kun luin sen, jähmetyin, enkä kyennyt uskomaan, mitä näin.
Ensin luulin sitä julmaksi vitsiksi. Myöhemmin Eero myönsi lähettäneensä viestin vahingossa minulle. Mutta oli liian myöhäistä – hänen sanansa polttivat sieluuni: Äiti elää meidän kustannuksellamme, ja sen lisäksi käytämme rahaa hänen lääkkeisiinsä. Sanoin hänelle antaneeni anteeksi, mutta en voinut enää asua saman katon alla heidän kanssaan.
Kuinka hän saattoi kirjoittaa sellaista? Annoin jokaisen sentin eläkkeestäni talouden menoihin. Suurimman osan lääkkeistä sain eläkeläisenä ilmaiseksi. Mutta hänen sanansa paljastivat, mitä hän todella ajatteli. Vaikenin, enkä nostanut meteliä. Sen sijaan vuokrasin pienen asunnon ja muutin pois sanoen, että minun olisi parempi asua yksin.
Vuokra söi lähes koko eläkkeeni. Juuri mitään ei jäänyt, mutta en aikonut pyytää poikaani apua. Ennen eläkkeelle jäämistä olin ostanut kannettavan tietokoneen huolimatta Ainon huomautuksesta, etten pystyisi siihen. Mutta pystyin. Erään ystävän tytär näytti minulle, miten se tehtiin.
Aloin valokuvata kirjontatöitäni ja jakaa niitä sosiaalisessa mediassa. Pyysin entisiltä työtovereiltani suosituksia. Viikon kuluttua intohimoni tuotti ensimmäiset rahat. Summat olivat vaatimattomia, mutta ne antoivat minulle varmuuden siitä, etten uppoaisi enkä antaisi poikani nöyryyttää itseäni.
Kuukauden kuluttua naapurinainen tuli luokseni ja pyysi, että opettaisin hänen tyttärentyttärelleen maksua vastaan ompelua ja kirjontaa. Tytöstä tuli ensimmäinen oppilaani. Pian mukaan tuli kaksi muuta. Vanhemmat maksoivat anteliaasti, ja vähitellen tilanteeni parani.
Mutta sydämeni haava ei parantunut. En juuri puhunut Eeron perheen kanssa. Näemme toisemme enää vain sukutapaamisissa.
