“Miten näin voi elää, tyttöseni? Eikö sinua hävetä? Kädet ja jalat tallella, mikset tee töitä?” ihmiset sanailivat kerjäläiselle, jolla oli lapsi sylissään.
Maija Aaltonen käveli hitaasti ison supermarketin käytävillä, tarkastellen värikkäitä pakkauksia hyllyillä. Hän oli tehnyt tästä tavasta itselleen rutiinin melkein kuin työstä. Ruokaa hän ei tarvinnut kovin paljoa ei ollut suurta perhettä, jonka tähden ostella. Siksi vanha nainen karkasi joka ilta yksinäisyydestään kirkkaasti valaistuun supermarkettiin.
Kesällä elämä tuntui helpommalta penkillä istuskelu naapureiden kanssa pelasti usein illan. Mutta kun pakkanen puraisi, ei auttanut muu kuin piipahtaa uuteen markettiin.
Täällä oli paljon väkeä, kahvin tuoksu leijaili ilmassa ja jossain soi vaimeasti radiosta suomalaisia säveliä. Kaikki nämä tuotteet värikkäissä kääreissään muistuttivat Maijaa lasten leluista niistä tuli hyvä mieli ja suupielet nousivat väkisin hymyyn.
Nainen pyöritteli kädessään mansikkajogurttipurkkia, siristeli silmiään saadakseen selvää etiketistä, ja laski sen sitten varovasti takaisin hyllylle. Sellainen herkku ei kuulunut hänen budjettiinsa, mutta katsella toki sai.
Tutkiessaan tavarapaljoutta hänen mieleensä hiipi muistoja menneiltä vuosilta.
Hän näki sielunsa silmin pitkät jonot markettien tiskeille, jossa myyjät taistelivat viimeisistä vasikanjauhelihan paketeista. Mieleen juolahti myös muistot harmaista paperikasseista, joihin ostokset käärittiin.
Pieni hymy levisi Maijan huulille, kun hän ajatteli aikaa, jolloin kasvatti tytärtään. Tyttären ilahduttamiseksi Maija Aaltonen seisoi vaikka tuntikaupalla jonossa. Ajatus Paulasta sai sydämen sykähtämään kovempaa. Nainen pysähtyi pakastealtaan äärelle ja nojasi raskaasti kädellään reunaan.
Mielessä hymyili naurava Paula kiharat kuparinruskeat hiukset, suuret harmaat silmät, pisamainen nenä ja iloiset hymykuopat poskilla.
“Olipa kaunis lapsi”, nainen huokasi surumielisesti.
Hänen pohtiessaan, Maija liukui leipähyllyn tuntumaan myyjän hieman arvostelevan katseen saattelemana.
Paula oli Maijan elämän ainoa ilo. Hänestä kasvoi fiksu nuori nainen, joka etsi tahtoaan eikä ujostellut poiketa valtavirrasta. Kun Paula huomasi, ettei työ tuonut onnea, hän ryhtyi sijaisäidiksi. Maija ei koskaan hyväksynyt ratkaisua, eikä se parempaan johtanut.
Mutta kuka kaksikymppisenä äitiään kuuntelee? Olisipa isä ollut elossa ehkä asiat olisivat menneet toisin. Maija syytti niitä, jotka houkuttelivat tytön mukaan sellaiseen elämään.
Paula vain naureskeli ja silitti pyöristyvää vatsaansa. Äiti pudisteli surullisena päätään miten sellaisen lapsen voisi antaa pois, vaikka rahan takia?
“Ajattelen jo lasta enemmän rahana kuin ihmisenä”, Paula kuittasi.
Sitten koitti vaikea synnytys eikä Paulaa onnistuttu pelastamaan. He eivät oikeastaan edes yrittäneet tarpeeksi; kolme päivää lapsen syntymän jälkeen Paula kuoli.
Lapsi annettiin välittömästi tilaajalle. Tietenkään Maijalle ei maksettu mitään heidän sopimuksensa koski vain Paulaa.
Maija Aaltonen jäi yksin. Ei sukulaisia, ei ystäviä kuin olisi pudonnut tyhjyyteen, josta ei edes halunnut nousta. Silloin oli helpompi jatkaa.
Nyt hän käveli leipäosastolle ja poimi ostoskoriinsa halvimman ruisleivän, jotta ei herättäisi huomiota. Hän laski valmiiksi pikkurahansa ja suuntasi kassalle tämän päivän huvit oli siinä.
Maija oli laittanut merkille nuoren kerjäläisnaisen pian supermarketin avajaisten jälkeen, melkein kuukausi sitten. Silloin hän suoritti ensi kertaa kaupparetkeään. Mikä kiinnitti kerjäläisessä vanhan naisen huomion? Ehkä nuoruus, ehkä syvä alakulo tai se, miten hellästi hän piteli vauvaa sylissään.
“Kylläpä ihminen voi vajota pohjalle,” Maija pohti lähestyessään tuttua hahmoa. Hän tiputti valmistellut eurot naisen kuppiin ja sanoi: “Eikö hävetä, ja olet nuori ja terve? Pitäisi töitä tehdä, kun voimia vielä on.”
Nainen käänsi nopeasti katseensa, kun ohi kiiruhti väkeä, eikä tielle jäänyt pysähtymään.
Kiitos kolikoista, mutta menkää vain, mummo, minulla on kiire saada kerättyä päiväraha, muuten tulee hankaluuksia, nainen vastasi pehmeällä äänellä.
Maija huokaisi surumielisesti ja kääntyi pois. Ei hän ollut tullut saarnaamaan kaikki kaupungissa olivat jo tottuneet kerjäläisiin, eikä kukaan enää reagoinut heihin, ei edes poliisi tai sosiaaliviranomaiset.
Vanhuksen koko kotimatkan ajatukset pyörivät tuossa äidissä ja lapsessa. Tuo harmaa katse, tuo nuori ääni olivatko ne jo tutut jostain? Maija koetti turhaan muistella.
Kotona hän riisui villaiset talvikengät, napsautti valot ja suuntasi keittiöön leivän kanssa. Viidentoista minuutin päästä hän joi kuumaa makeaa teetä lempparikupistaan, nappasi päälle ohuen siivun lauantaimakkaraa ja ruisleipää.
“Varmaan tuokin nainen on nälissään tuossa pakkasessa. Kuinka elämä voikin olla näin kova?” hän ajatteli.
Hän raotti verhoa ja näki kaksi tympeän näköistä miestä pakkaamassa nuorta naista autoon kaupan edessä. Maija meni aivan hämilleen. Hän tarttui puhelimeensa, mutta jätti soittamatta poliisille ehkä hän vain pahentaisi asioita.
Ikkunasta näkyi enää vain autio piha. Hän päätti odottaa aamua auton numeroa ei olisi kaukaa erottanutkaan.
Yöllä uni ei tullut. Hän ajatteli äitiä ja lasta. Aamuyöllä hän näki unta: Paula seisoi kaupan ovella lapsi sylissä. Tyttö oli aivan sininen kylmästä, ja Maija painoi hänet tiukasti syliinsä, yritti lämmittää, muttei saanut minkäänlaista reaktiota.
“Äiti, minua ei palele”, Paula sanoi.
Maija otti lapsen syliinsä ja veti huovan syrjään kasvojen edestä. Hän näki siellä nukkevauvan, jolla oli tutun mallinen kaulakoru.
“Se sama medaljonki”, nainen mutisi unessa.
Hän säpsähti hereille. Kello seinällä näytti jo yhdeksää.
“Miten olen nukkunut näin pitkään?” hän kummasteli.
Hän avasi verhon: nainen ja lapsi olivat taas paikallaan supermarketin ovella kaikki siis hyvin.
Pihalla oli uudenvuodenaaton aamuna kipakka pakkanen. Poika oli seissyt jo yli tunnin ulkona ja voisi vielä paleltua.
Maija leikkasi nopeasti leipää, teki kinkkuvoileipiä, kaatoi makeaa teetä termariin ja pukeutui vällyihin.
Kerjäläinen säpsähti, kun Maija lähestyi ja koetti peittää silmäkulmansa mustelman villahuivillaan.
Älä huoli, tyttöni, Maija sanoi ja ojensi voileivät. Saat edes hetken olla kylläinen.
Nainen nyökkäsi silmillään hymyillen ja tarttui kiitollisena antimiin, asettui vähän sivummalle penkille ja alkoi ahmia ruokaa kiireesti, kyyneleet silmissä. Hän katseli lasta, joka kitisi sylistä, ja nielaisi viimeisen palan kiireen vilkkaa, huuhteli teen kanssa alas ja pyyhki muruset nopeasti. Sitten hän palasi Maijan luo.
Kiitos, näillä selvitään kello seitsemään, sitten meidät haetaan pois, hän sanoi hiljaa.
Loppupäivän Maija kurkki ikkunasta pakkasta ja mittaria. Viiden aikaan hän lähti kauppaan tällä kertaa tarkoituksena ostaa wieninleikettä ja suolakurkkuja uudenvuoden perunasalaattiin, vaikka kalliimpaa juhlapöytää ei koskaan ollut varaa kattamaan.
Ohi kävellessään hän jätti kerjäläisen viereen lämpimän lihakeittopurkin ja sujautti lisää kolikoita naisen taskuun. Sitten hän kiirehti marketin suojiin.
Kun Maija palasi kotiin, nainen ja lapsi olivat kadonneet paikaltaan. Ruokapurkkiakaan ei enää näkynyt.
Varmaan menivät syömään lämpimään, hän ajatteli ja hymyili itsekseen. Hän alkoi laittaa ruokaa: pilkkoi salaatin, asetti karpin uuniin ja kattoi pöydän. Ehkä joku naapuruston yksinäisistä vanhuksista tulisi kylään.
Melkein kello kymmenen Maija vielä vilkaisi ulos. Hän halusi uskoa, että nuori nainen oli jo haettu turvaan.
Hän näki jouluvalojen välkkyvän ja istui ikkunansa ääressä pitkään, kunnes huomasi penkillä tutun hahmon. Hartiat nytkähtelivät itkuun.
Maija ryntäsi ympäri asuntoaan kuin myrskytuuli, kylpytakki yllä ja tohvelit jalassa, pujahti portaikkoon ja riensi alas. Veti henkeä vierellä.
Ei minulla ole enää paikkaa minne mennä, nainen sanoi hiljaa.
Toivon pilke naisen silmissä tarttui Maijaan. Nainen työnsi nyytin Maijan syliin ja lähti harppoen tielle.
Maijan tajuntaan iski totuus tämän ei kuulunut olla hyvästin. Niin ei jätetä elämää taakse, kun on kaikki hyvin. Hän keräsi voimansa ja juoksi naisen perään, tarttui häntä kädestä.
Tule perässä, sinne ei jäädä. Nyt mennään, Maija sanoi ja osoitti lähistöllä olevaa kerrostaloaan.
Kotiin päästyään Maija aukaisi sylivauvan kapalot lämpimän patterin viereen.
Mikä sinun nimesi on? hän ehti kysyä, mutta hiljeni nähdessään nuoren naisen medaljongin siinä oli nallekoriste.
Nainen huomasi huomion ja sanoi:
Se on kaikki, mikä jäi äidistä.
Maija säikähti. Tuo riipus hän ei voinut erehtyä siitä. Hän itse oli antanut samanlaisen Paulalle tämän täyttäessä kuusitoista, kun rahat riittivät juuri ja juuri hopeaketjuun ja vähän juhliin.
Nuori nainen riisui ulkovaatteensa ja piirsi katseellaan anteeksi pyytäen:
Voisiko käydä suihkussa?
Maija nyökkäsi ja vaimensi sydämen tykytyksen. Hän laittoi pojan sohvalle, nyökkäsi pöytään ja keitti lisää teetä.
“Jos tämä on minun lapsenlapseni, miten voi olla?” hän ajatteli kauhuissaan.
Hetken kuluttua nainen palasi, syöttötuoliin asettui ja alkoi ahmia ruokaa.
No, Aulikki, onko yllättävää kuulla nimeäsi? Maija kokeili.
Kuinka tiesitte? nainen huudahti.
Kuulin joskus ohimennen, Maija kuittasi. Kylmä hiki nousi otsalle: eipä epäilystäkään juuri tämän nimen olivat paula ja hänen tilaajansa pienelle tytölle valinneet.
Aulikki nyökkäsi ja alkoi kertoa tarinaansa kiitollisena ja kangerrellen, kuin vapautuakseen painavasta taakasta.
Aulikki oli viiteen ikävuoteen asti elänyt isän ja äidin kanssa poni, leikkikaverit, kaikki hyvin. Sitten vanhemmat alkoivat riidellä ja erosivat, tyttö jäi äidille, joka jonain päivänä saattoi hänet lastenkotiin ja lähti pois. Enää hän ei saanut selityksiä.
Draamasta ei puuttunut mitään kaksitoista vuotta laitoksessa, apua ei tullut. 18-vuotiaana hänelle annettiin vuokraslupakirja, mutta kämppä osoittautuikin purku-uhan alla olevaksi röttelöksi. Siellä Aulikki tapasi Santun, putkimiehen.
Kun raskaudesta tuli ilmi, Santtu hävisi maisemista. Bäraakki häädettiin ja Aulikki sai luvan asua rötiskössä siihen asti kunnes lapsi syntyisi.
Mutta joku ehti vallata uuden asunnon ennen kuin Aulikki sai avaimet.
Yrittämisestä ei tullut mitään vauvan kanssa ei ollut asiaa virastoihin. Hän päätyi asemille ja metroihin kadulle kerjäämään. Siellä hänet huomasi nuhjuinen Matti, joka kontrolloi kerjäläisiä.
“Kaunis nuori äiti lapsen kanssa siitä tulee hyvät rahat”, Matti päätti ja ehdotti asuntoa vastineeksi rahoista.
Niin Aulikki muutti poikansa kanssa kerrostalon isoon kellariin, jossa asui liuta muitakin kerjäläisiä osa näytellen vammoja, osa feikkiraskaita, jotkut oikeasti sairaita.
Päivät pulkkasivat ohi. Jokainen vietiin aamulla omalle keräyspaikalle ja illalla haettiin pois. Pääsääntöisesti pärjäsi, mutta paine kasvoi nyt sanottiin, että rahat eivät riitä ja lapsi vain itkee eikä tuota tuloja.
Tänään heidät jätettiin kadulle.
Kiitos enpä tiedä miten olisimme selvinneet tästä yöstä, Aulikki supisi.
Hän haukotteli, laski haarukan pöytään ja nukahti nojatuoliin istualleen.
Maija vei Aulikin sänkyyn ja pojan vierelle. Hän istui yksin pöydän ääressä, kuunteli presidentin puhetta ja hymyili; ei hän päästäisi Aulikkia ja lasta käsistään ei huomenna, ei ensi viikolla, vaan ei koskaan. Tämä oli oikein. Hän kertoisi heille ajan kanssa, kuka oikeasti oli, auttaisi tyttöä jaloilleen ja pojasta kasvaisi hyvä mies.
Kellon lyödessä kaksitoista Maija kohotti snapsejaan ja otti siemauksen lakkalikööriä. Hän astui ikkunaan katsoi ulos valkoiseen talviyöhön, nautti hiljenevistä lumihiutaleista.
“Kiitos, Jumala, tästä odottamattomasta onnesta. Nyt yksinäisyys saa jäädä minulla on jälleen perhe.”
Elämä kantaa, aina löytyy uusi alku kun uskaltaa avata ovensa ja sydämensä.
