Muutama vuosi sitten muutimme uuteen naapurustoon. Ennen sitä poikani kävi koulua vanhalla asuinalueella niin kaukana, että siitä tuli vaivalloista, ja päätin, että olisi parempi löytää lähimpi koulu.
Löysin koulun puolentoista kilometrin päässä kodista. Etätyö mahdollisti sen, että pystyin sekä hakemaan pojani koulusta että viemään hänet autolla sinne. Uusi koulu oli hyvin moderni ja täynnä elämää; jotain mielenkiintoista tapahtui siellä aina. Opettajat olivat mukavia, tapasin heidät vanhempainilloissa. Eniten piti minuun vaikutuksen Sanni, joka opetti ruotsia ja oli samalla poikani luokanopettaja.
Kävikin ilmi, että Sanni asui melkein naapurissa. Kun poikani vaihtoi koulua, tapasimme silloin tällöin puistossa, torilla tai K-Marketissa. Eräänä aamuna, kun olin lähtemässä ulos, Sanni käveli suoraan meitä kohti. Oli aamu, joten tiesin hänen olevan matkalla kouluun. Ei ollut vaihtoehtoja; kysyin haluaisiko hän tulla kyydillä.
Sanni, hyppää vaan kyytiin Onni on lähdössä, mennään samaan suuntaan kouluun.
Lyhyesti, hän suostui, eikä se ollut minulle mikään vaiva. Ajoimme, hän kiitti, ja jatkoi matkaa. Onni hieman kiusaantui siitä, että hänen opettajansa tuli samalla kyydillä. Onko huonoa, jos tuntee opettajan omassa arjessaan?
Kyydit osuivat kohdalle useamman kerran satunnaisesti. Vasta myöhemmin huomasin, että siitä oli muotoutumassa kummallinen tapa.
Kahtena tai kolmena satunnaisena aamuna vein hänet taas autolla. Sitten huhtikuussa sain tekstiviestin.
Hyvää huomenta. Oletko menossa kouluun?
Viesti oli opettajalta. Vastasin, että kyllä mennään. Katsoin ulos Sanni seisoi jo vaivihkaa auton vierellä. Onni ei ollut lainkaan valmistautunut näin nopeaan käänteeseen. Rehellisesti, en itsekään ollut ihan valmis. Lähdimme talosta ja menimme yhdessä parkkipaikalle.
Olen niin iloinen, että voin tulla tänään autollasi. Minulla on kolme pakettia vihkoja, ne ovat todella painavia. On vaikea kantaa niitä.
Ei, en voinut kieltäytyä. Mutta tiesin, ettei tämä voisi jatkua loputtomiin. Oli pakko tehdä päätös. Opettaja oli osoittautumassa turhankin rohkeaksi. Päätin ehdottaa:
Sanni, mitä jos sovitaan huominen samaan aikaan, eikä kukaan odota ketään turhaan voin ottaa sinut autoon.
Toivoin, että hän kieltäytyisi kohteliaasti.
Oi, mahtavaa! Sitten voin nukkua kaksikymmentä minuuttia pidempään joka aamu! Vähemmän stressiä. Olen portillasi kahdeksalta joka päivä!
Miten kävi… Onni katsoi minua pettyneenä, tiesin ettei hän ollut lainkaan iloinen. Nyt mietin, miten ratkaisisin tilanteen saattaisin palata työskentelemään paperikauppaan. Koska minulla ei ole mitään järkevää syytä kieltäytyä opettajan kyytitarjouksesta…
