No kuule, pakko jakaa tää tarina, ihan kuin olisi sattunut jollekulle tutulle täällä Helsingissä.
Laura tuli keittiöön ja näki anoppinsa, Tuulikki, seisovan keskellä keittiötä, pitäen käsissään pienen orvokin ruukkua. Orvokki oli Lauran oma, ostettu Hakaniemen torilta viime keväänä, tarkoin valittu muiden joukosta: juuri se, jossa lehdet olivat tuuheimmin. Se koristi ikkunalautaa siitä asti, sai vettä sunnuntaisin. Ja nyt Tuulikki tutki sitä kuin olisi suurikin epäilyttävä esine.
Tuulikki, mitä sä teet? kysyi Laura, joka oli juuri tullut olohuoneesta t-paita päällä kotihousuissa. Eero, heidän pieni tyttönsä, oli nukahtanut päiväunille, ja Laura oli ihan ajatellut istahtaa hetkeksi hiljaisuuteen, mutta eipä ehtinytkään; keittiöstä kuului ääniä, astioiden kolinaa ja pussien rapinaa.
Siivoan tässä, Tuulikki vastasi vilkaisematta, tutkaillen orvokkia. Taas se oli väärässä paikassa. Tämän pitäisi saada enemmän valoa.
Mä laitoin sen tuohon juuri siksi, Laura sanoi. Se saa siitä sopivasti valoa, ei kuitenkaan liikaa.
Kyllä se sais olla muualla. Tämä ikkuna on idän puolella, liian kirkas aamulla. Orvokki ei tykkää.
Mutta tää on kasvanut hienosti, kattokaa nyt noita nuppuja.
Se on nuori vielä, kohta se nuukahtaa. Mä siirrän sen jääkaapin viereen, siihen on hyvä hylly.
Laura käveli lähemmäs ja nappasi ruukun anoppinsa käsistä, ei töksäyttäen, vaan rauhallisesti, ja laittoi sen takaisin ikkunalaudalle.
Tuulikki, voisitko olla siirtelemättä mun tavaroita, Laura sanoi pehmeästi mutta päättäväisesti.
Tuulikki katsoi häneen ihan kuin ei olisi täysin ymmärtänyt, missä vika piili.
Mä vaan autan, Laura, näillä vanhoilla tavoilla, Tuulikki yritti.
Mä tiedän, mutta tää on mun koti, mun keittiö. Mä päätän, miten täällä asiat ovat.
Jahas, sun keittiö. Tuulikki nosti kulmia ja kääntyi pois, alkoi pestä hanaa tavallista perusteellisemmin.
Laura jäi miettimään, miksi ihmeessä anoppi tupsahti paikalle keskellä viikkoa, ilman mitään ilmoitusta. Avaimella sisään vaan, ja kohta siellä oltiin järjestämässä kaiken uudestaan.
Koska Eero herää, arveletko? Tuulikki kysyi selin.
Varmaan puolentoista tunnin päästä.
Mä tässä vähän siivoilen nyt, sä voit levätä.
Laura meinasi sanoa, että täällä on jo ihan siistiä, mutta päätti antaa olla.
Kyllä tää kunnossa on, Laura jatkoi.
Näkyy joo, mutta hana oli ihan samea, Tuulikki tokaisi hiljaa.
Laura haki vettä ja jäi hetkeksi nojaamaan ikkunaan, katsoi orvokkia. Yksi nuppu oli aukeamaisillaan: violetti ja valkoreunainen. Eero aina tökki sitä ja sanoi: Pensku! Laura korjasi: Kukka. Sitten Eero nauroi ja sanoi taas: Pensku!
Laura jätti oven auki, kun meni takaisin olohuoneeseen. Ovi kiinni tuntui liian dramaattiselta, hän ei halunnut riidellä ennemmin, että Tuulikki tajuaisi itse lähteä, huomaisi ettei ollut nyt oikea hetki. Mutta sellaista ymmärrystä ei tainnut olla.
Parinkymmenen minuutin päästä keittiöstä leijui keiton tuoksu, tuttu ja lämmin.
Mitä sä siellä keittelet? Laura meni katsomaan.
Tein kanakeittoa. Sami varmaan tulee nälkäisenä töistä, eikä jääkaapissa ole mitään.
Mulla oli tattarijauhelihapihvit siellä ja eiliseltä perunoita.
Pihvit oli eilisiä. Heitin ne pois, ettei tule ruokamyrkytystä.
Laura jäi paikalleen.
Heititkö mun pihvit? Ne oli ihan syötäviä, säästin niitä tälle päivälle.
No eiväthän ne paljon maksa, Laura. Tein sulle tuoretta keittoa.
Laura vilkaisi kattilaa, jossa nuudelit jo pehmenivät liemessä. Hajukin oli hyvä se oikeastaan harmitti eniten, että keitto tuntui niin oikeasti hyvältä. Oman kodin keittiössä, omissa astioissa, mutta joku muu teki päätökset.
Kiitos, mutta älä heitä mun ruokaa enää pois, Laura sanoi lopulta.
En mä tarkoituksella, tahdoin vaan auttaa.
Lauran anoppi ei vastannut, sekoitteli vaan hiljaa keittoa.
Laura seurasi, miten anoppi touhusi keittiössä tuttuun tapaan, löysi kaikki kaapista oikeilla otteilla taisi olla täällä ainakin muutaman kerran ilman Lauran tietoa.
Tuulikki, kuinka usein sä täällä oikeasti käyt?
Käyn joskus. Jos tarvitsee.
Mitä tarkoittaa, jos tarvitsee?
No, Laura, Sami on mun poika, en mä täällä vieraana ole.
Niin, mutta se on nyt hänen ja minun koti.
Että enkö sais käydä? Enkö todellakaan?
Saat, jos vaan ilmoitat etukäteen ja meillä on mahdollisuus sanoa kyllä.
Tuulikki katsoi vähäksi aikaa melkein haikeana. Laura jo tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi: pari tuntia myöhemmin Sami saa varmasti pitkän puhelun.
Hyvä on, kuin sanot, Tuulikki myöntyi.
Keitto jäi liedelle. Tuulikki lähti ennen kuin Eero ehti edes herätä ja pyyhkäisi hyvänyön-vuoroterveiset oven raosta. Otti avaimen mukaansa.
Illalla Sami tuli kotiin.
Oho, kanakeittoa! Äiti kävi?
Kävi.
Tuoksuu hyvältä.
Sami.
Hän riisui takin.
Mitä?
Äitisi tuli taas käymättä kysymättä, heitti pois eilisen ruuan, siirteli minun tavaroita ja touhusi ympäri asuntoa.
Sehän vaan haluaa auttaa.
Mä tiedän. Mutta puhu sille, että ennenkuin tulee, voisi soittaa, ja että ruokaa ei heitetä pois ilman lupaa.
Mä puhun.
Niin sanot joka kerta…
Sit mä puhun taas.
Laura kaatoi keittoa Samin lautaselle. Sami maistoi.
On se kyllä hyvä tekemään keittoa.
Laura söi koneellisen hiljaa.
Parin päivän päästä Tuulikki tuli taas, nyt perjantaina. Eero heräili päiväuniltaan, kun Laura kuuli, että ulko-ovi aukesi avaimella.
Heräsitkin, murunen! Tuulikin ääni raikui eteisestä.
Laura meni lastenhuoneeseen Tuulikki nosti Eeron syliin, pyöritteli, höpisi. Laura nosti peittoa ja sanoi vain: hei.
Hei, hei, Tuulikki vastasi. Oliko ikävä? Soititko Lauralle?
En, Laura vastasi.
Mä tulin niin varovasti.
Keittiössä Laura keitti teetä, Eero istui Tuulikin sylissä ja söi ruisleipää, jonka anoppi oli tuonut omassa pussissaan muiden eväiden kanssa.
Toin Eerolle pullaa sokeria on vähän, mutta ajattelin, että kelpaa, Tuulikki sanoi.
Eero ei syö pullaa, Laura huomautti.
Minkä takia?
On vasta kaksipuolivuotias. Kokeillaan makeita myöhemmin.
Se on vaan vaniljalla täytetty, ei suklaata.
Ei kiitos.
Hyvä on, yksi pala ei tapa Tuulikki oli pehmeä, ehkä liiankin. Minäkin sitä annoin Samille, eikä mitään hätää ollut.
Mutta Eero on Eero, ja mä päätän.
Pullapaperi katosi kuin vahingossa pöydän alle. Eero kurkisteli, mutta Tuulikki siirsi sen varovaisesti pois.
Tea hetki kului muuten ihan rauhassa, mutta aina silloin tällöin Tuulikki kaivoi laatikoita ja antoi Eerolle kaikenlaista leikkikapinetta, kysymättä Lauralta. Tällä kertaa Laura antoi olla.
Miten Sami viihtyy töissä?
Ihan hyvin, väsyttää vaan välillä.
On aina ollut sellainen Samin tapa, että paiskii menemään. Ottaisin Eeron mielelläni mökille kesällä, saisitte levätä.
Katsotaan.
No, päätetään niin, että heinäkuussa sopii?
Mä sanoin jo, että mietin.
Katsekontakti, pieni kilpailu siinä välissä. Laura piti kiinni omasta päätöksestään.
Pullakin nousi pöydälle, kun Laura puhelimeen vastasi mutta Laura palasi ajoissa huomaamaan, kun Eero piti palaa nyrkissään, ja anoppi hymyili voitonriemuisena.
Tuulikki, mä pyysin, ettet anna pullaa.
Noh, Eero sitä kuitenkin halusi.
Niin haluaa kaikkea, mitä sille tarjotaan. Mutta aikuisena voit myös sanoa ei.
Tuulikki otti laukkunsa.
Mä taidan lähteä nyt.
Hyvä.
Sä olet vihainen.
En ole. Pyydän vain kunnioittamaan meidän tapoja.
Niinpä, teidän tapoja. Tuulikki nosti olkiaan ja lähti.
Laura laittoi pullan pussiin oven suuhun, ettei unohtuisi palauttaa.
Illalla Sami totesi: Äiti vaan tykkää Eerosta.
Tiedän, sanoi Laura.
No mikä siinä sitten on?
Laura oli hetken hiljaa. Sami, tajuaaksä, ettei tää voi jatkua niin, että sun äiti tulee ja menee miten haluaa, tekee mitä lystää, eikä musta tunnu, että se ottaa mua ollenkaan huomioon? Tää on meidän koti, enkä mä halua kamppailla siitä, mitä meidän lapsi saa syödä.
Sami istahti sohvalle, räpläsi puhelinta, laittoi sen sitten alas.
Äiti auttoi meitä asunnon kanssa, Laura.
Siinä se oli. Laura laski kätensä polvilleen.
Tiedän kyllä.
Ilman Tuulikkia oltais vuokralla vieläkin.
Tiedän, Sami.
Ehkä voitais olla vähän…
Mitä? Kärsiä ja antaa hänen tehdä mitä huvittaa, kun kerran laittoi rahaa peliin?
Sami oli hiljaa.
Se ei mene niin. Apu on apu, ei pääsylippu.
Mä puhun äidille. Oikeasti.
Sanot aina noin.
No, nyt puhun.
Sama tilanne jatkui: Tuulikki tuli aina, kun huvitti, Samin sana toimi enemmän lupauksena kuin toteutuksena.
Sitten tuli päivä, kun Laura pisti rajan:
Tuulikki toi taas ruokakasseja, alkoi tehdä kaalipiirakoita (tyypillinen suomalainen perinne niin kuin meidän anopit usein tekee). Laura käveli ovelle, missä Sami luki lehteä.
Sovitko sä hänen kanssaan, että tulee?
No, joo. Äiti kysyi.
Mutta et kysynyt multa.
Et olisi halunnut hänen tulevan.
Siinä se taas oli. Laura oli hiljaa.
Keittiössä tuoksui paistuva piiras. Tuulikki siirsi taas tavaroita, tiesi jo joka kaapin paikan ulkoa. Laura käveli Samin luokse uudelleen.
Jatkossa kysyt aina ensin multa.
No hyvä on, Sami mutisi.
Kaalipiirakat oli hyviä, Eero söi yhden ja halusi lisää. Tuulikki loisti ylpeyden tunteesta, Laura ajatteli niitä poisheitettyjä pihvejä ja pullasiivua, orvokkiaan.
Kun Tuulikki lähti, hän taputti eteisessä seinää: Tähän voisi muuten laittaa hyllyn kenkille. Näin torilla hyviä puisia.
Katsotaan, Laura sanoi lyhyesti.
Huhtikuu jatkui. Laura hoiti arkea rauhassa Eeron kanssa. Eräänä päivänä, kun Eero nukkui päiväunia ja Laura luki ikkunan ääressä, kuului taas avain.
Ai sä oletkin kotona, Tuulikki totesi. Hyvä, ajattelin vaan vaihtaa verhot. Toisin uudet, nätit, nämä sun vanhat on jo haalistuneet.
Laura nousi, katsoi Tuulikkia ja pysäytti.
No niin. Nyt riittää, Tuulikki. Mä en halua uusia verhoja. Tykkään näistä.
Nämä on niin tavalliset! Uudet on paljon näyttävämmät.
Mä pyysin, että ennen tuloa soitat nytkin tulit kysymättä. Ja verhot on mun valinta.
Tuulikki jäi seisomaan, lopulta keräsi uudet verhot kasaan.
Sä olet se emäntä täällä, näemmä.
Niin olen.
Tuulikki lähti, ei edes teetä ottanut. Eka kertaa pitkään aikaan lähti heti.
Illalla Sami tuli kotiin.
Äiti soitti, oli tosi loukkaantunut.
Miten selitin asian, millä tavalla?
Hän halusi vaan auttaa.
Mutta eikö sun mielestä ole niin, että koteihin ei tule pyytämättä toinen ihminen siirtelemään tavaroita vaikka auttaisi kuinka?
Sami oli hetken hiljaa.
Jos susta tuntuu, ettet ihan seiso mun rinnalla tässä, niin kerro nyt. Mä oon sun vaimo.
Sami puristi Lauran kättä.
Mä puhun hänelle vielä. Oikeasti.
Siitä ei enää saanut vuoden verran mitään tolkkua. Tuli Samin kolmekymppiset, Laura leipoi hunajakakun, hoiti tarjoilut. Tuulikki kyllä ilmoitti tulostaan sentään, mutta heti keittiöön tultuaan katsoi pöytää:
Ai teit ton kalan. Sami kyllä tykkää enemmän lohesta. Tekisit Napoleonia, Sami pitää siitä enemmän kuin hunajakakusta.
Laura leikkasi leipää ja vaikeni.
Kun hunajakakku lopulta tuotiin pöytään, Tuulikki sanoi vieruskaverilleen:
No, tämä on vähän raskasta sorttia, Sami yleensä tykkää kevyemmästä.
Laura ei sanonut mitään, mutta jätti torit koko pöytään.
Loppuillasta Eero oli jo väsynyt, Laura otti lapset syliin ja kantoi omaan huoneeseen.
Mä voin nukuttaa, Tuulikki tuli perässä.
Mä teen sen itse, Laura sanoi. Kiitos.
Tuulikki jäi seisomaan.
Sä et koskaan anna auttaa. Tuntuu ikävältä, sanoi.
Mä nukutan lapseni itse, se on mun oikeus.
Vieraat lähtivät, Tuulikki pakkasi oliivisalaatit rasiaan.
Jätän näitä, tule pian pilalle?
Ei ne mene, me syödään huomenna, Laura sanoi rauhallisesti.
Tuulikki pysähtyi, katsoi Lauraa tarkkaan.
Laura, mä en ole vihollinen.
Tiedän.
Mä rakastan Samia ja Eeroa.
Tiedän.
Mutta meidän perhe tarvitsee vähän enemmän tilaa.
Tuulikki jäi hetkeksi hiljaiseksi, katsoi Lauraa, kysyi varovasti: Heitätkö mut pois?
Pyydän vain kunnioitusta meidän kotiin.
Tuulikki keräsi tavaransa ja lähti.
Lopulta Laura otti Samin puheeksi.
Nostetaan lainaa, maksetaan sun äidin osuus pois niin ei tarvi enää kokea olevansa ansiosidonnaisessa kiitollisuusloukuissa. Otan sen vastaan mieluummin velkana kuin rahana, joka vie kaiken vapauden.
Sami oli hiljaa, mutta suostui.
Seuraavalla viikolla Tuulikki soitti:
Voinko tulla lauantaina? Onko sopivaa?
Nyt sopii, sanoi Laura.
Ovella Tuulikki ojensi Eerolle kuvakirjan, toi pienen lahjan. Lopuksi hän avasi laukkunsa, irrotti avaimen ja laski sen keittiön pöydälle.
Tässä. Niin kuin sovittiin.
Sami otti avaimen, kiitti.
Kiitos, äiti.
Soittakaa kun haluatte mun tulevan, hän sanoi.
Niin me tehdään, Sami totesi.
Hiljaisuus, vähän vieras. Eikä ollut ihan selvää, tuntuiko Tuulikista että hänet häädettiin pois, vai ymmärsikö hän että tää nyt vaan on aikuisten elämään kuuluva raja.
Kun Tuulikki lähti, Laura jäi seisomaan ikkunaan Samin kanssa. Katsoi alaspäin: siellä, tutussa villapaidassa, anoppi lähti ratikkaa kohti.
Kaduttaako? kysyi Sami.
Laura mietti oikeasti.
Ei, hän sanoi ja hymyili.
Vielä myöhemmin kun Sami muistutti, että joku eteisen kaappi on väärässä paikassa, Laura huokaisi:
Siirretään nyt, jos haluat.
He siirsivät kaapin, sai taas ovensa kunnolla auki.
Eero tuli kirjan kanssa.
Äiti, katso, kettu.
Kettu, Laura sanoi. Ovela.
Orvokki kukki entistä hienommin ikkunalaudalla. Kolme nuppua yhtä aikaa. Ei ollut kuihtunut mihinkään.
