Kuule, mun täytyy kertoa mitä kävi viime helmikuussa mun synttäripäivänä, 27.2. Joonas, mun mies, täytti just 45 vuotta. Siis, sillä on tää kummallinen kyky: muistaa milloin pitää vaihtaa Volvon öljyt tai milloin kaverit kerääntyy pilkille mut meidän perheen tärkeät päivämäärät näyttää vaan katoavan sen päästä ihan itsellään.
Mä yleensä yritän pelastaa tilanteen hyvissä ajoin. Vihjailen, laitan jääkaapin oveen lappuja, kysyn suoraan. Mutta tää synttäri oli sellainen, jonka halusin viettää ilman yhtäkään vihjettä. Olin ihan varma, että 25 vuoden avioliiton jälkeen sille olis jo jäänyt jotain muistiin.
No, perjantaina Joonas poukkoili ympäri asuntoa, pakkasi pilkkikamoja ja hetki ennen lähtöä huudahti keittiöstä:
Sanni, ootko nähnyt mun termosmukia? Jätkät odottaa jo! Nyt olis hullun hyvä syönti, palataan sunnuntaina, tuskin edes puhelinyhteyttä.
Se kippasi nopeasti suukon poskelle, vilkaisemattakaan silmiin.
Hei älä sure, osta jotakin hyvää itselles.
Ovi napsahti kiinni. Mä kävelin kalenterille, ja siinä se taas oli paksulla punaisella ympyröity. Mun juhlapäivä. Samaan aikaan kun se unohti täysin, niin se myös valitsi just tämän hetken lähteä kalaan.
Ensin sattui, sitten muuttui olo kylmäksi ja tyynen seesteiseksi. Silloin mulle hiipi päähän ajatus, että nyt näyttää mihin rakastetun ja ystävien arvotus oikeasti menee Joonaksen kartalla. Aloin toteuttaa suunnitelmaa, jonka ansiosta se tuskin voi enää ikinä unohtaa tätä päivämäärää.
Tiedätkö, Joonaksella oli oma pieni jemma salainen varakassa johon se oli säästänyt moottoria varten. Setelit makasi nätisti kotona pienessä kassakaapissa, jonka koodin mä tiesin, koska se täydellinen muisti ei aina pitänyt paikkaansa.
Sieltä löytyi iso siivu rahaa, lähes kolmesataatuhatta euroa. Se hetki, kun avasin kassakaapin, tein päätöksen.
Siitä viikonlopusta tuli sellainen, jonka muistin varmasti loppuelämäni. Tilasin pitopalvelun, kutsuin parhaat ystävät kylään, täytin kodin kukilla ja juhlimme kuin nuorena opiskelijana. Musiikki pauhasi, ilo raikasi, skumppa virtasi. Seuraavana iltana lähdettiin illalliselle yhdessä Kaivopuistoon, sieltä spa-hoitoihin kaikilla mausteilla.
Ja lopuksi… ostin sen hopeisen rintakorun, jota olin himoinnut vuosia mutta lykännyt aina meidän yhteisten tavoitteiden vuoksi.
Sunnuntai-iltana kuului rapinaa, kun Joonas astui kotiin kassissa ämpärillinen ahvenia.
Noniin, täältä tulee saalis! Ihan huiput kelit oli!
Se tuli olohuoneeseen, jähmettyi kun näki pöydällä tyhjät pullot ja kulmauksessa upouudet kukkakoristeet, sohvalla pussit Stockalta ja Marimekolta.
Mitä täällä tapahtunut? Oliko sulla porukka käymässä?
Oli, sanoin ihan rauhassa. Oli mun syntymäpäivät. 45 tuli mittariin. Muisteleeko mitään?
Joonas tuli ihan harmaaksi ja henkäisi raskaasti.
No hitsi Sanni… mä oikeasti mokasin. Ei ollut mitään pahaa tarkoitusta. Ymmärräthän…
Ymmärrän kyllä, keskeytin. Siksi päätin järkätä kaiken ihan itsellenikin. Ja ostin myös lahjan, omin päin.
Katse lipui työhuoneeseen. Kassakaapin ovi oli raollaan. Kasvot vaaleni, syöksyi sinne ja palasi minuutin päästä silmät tyhjinä.
Missä rahat? Kassakaapissa ei oo enää euroakaan. Missä kaikki säästöt?
Ne on täällä, osoitin ympärille pyörivällä kädellä.
Käytit ne kaikki? Siinä meni moottori! Sitä varten mä säästin kaksi vuotta!
Mä jaksoin tätä 25 vuotta, sanoin hiljaa mutta napakasti. Sinä unohdit mun juhlapäivän. Mä varmistin, ettet ihan heti unohda sitä uudestaan.
Joonas rojahti sohvalle ja tuijotti välillä ämpäriinsä, välillä tyhjää kassakaappia ja mua. Onneksi en ollut virallisesti tehnyt mitään väärää, yhteisiähän ne rahat olivat.
Ahvenet se perkasi hiljaisuudessa.
Nyt on puolivuotta kulunut. Moottoria varten se säästää taas. Mutta nykyään sen puhelimessa on muistutukset kuukautta, viikkoa ja päivää ennen joka ikistä tärkeää päivää. Joskus parhaat opetukset tulee ihan suolan kanssa ja tää jäi sille päähän varmasti loppuiäksi.
