“Minä lähden nuoren luo”, julisti isoisä kuudenkymmenenviiden vuoden iässä, pakaten matkalaukkua. Tunti myöhemmin hän palasi silmät kyynelissä.
Minä lähden nyt nuorelle! huudahti isoisä, yrittäen pakata ruutuvillahuopaa matkalaukkuunsa. Huopa tuntui panevan hanttiin, aivan kuin ei olisi halunnut mukaan uuteen elämään.
Esa Tapani lausui nämä sanat kuin olisi ilmoittanut matkastaan naparetkelle tai löytäneensä uuden mantereen. Kovaäänisesti, painokkaasti ikään kuin odottaen, että asunto täyttyisi räjähdyksen kaiusta.
Mutta mitään ei tapahtunut. Ei minkäänlaista paniikkia, ei edes ärtynyttä tuhahdusta.
Vaimo, Marja-Liisa, seisoi silityslaudan äärellä ja kuljetti tasaiseen tahtiin silitysrautaa Esan juhlapaitaa pitkin. Rauhallinen höyry nousi, rikkoi kotoisan hiljaisuuden.
Kuulin kyllä, Esa, Marja-Liisa vastasi tasaisesti, katsomatta ylös. Otitko villahousut mukaan? On jo marraskuu. Se nuoresi ei varmaan paijaa munuaisiasi terveiksi.
Esa Tapani jähmettyi. Villasukka jäi nyrkkiin hänen käteensä ja hänen kasvonsa punertuivat. Hän oli odottanut mitä vain astioiden paiskomista, sydänkohtausta, anelua jäädä, uhkausta hälyttää lapset paikalle.
Mutta ei tällaista arkista kysymystä alusvaatteista.
Mitä villahousuista! ärähti hän. Minä puhun rakkaudesta, uudesta elämästä, elämän renessanssista!
Lopulta hän sai sullottua huovan laukkuun, painoi kannen kiinni koko painollaan ja nykäisi vetoketjun kiinni. Laukku narahti kuin olisi muistuttanut hänenkin niveliensä kankeudesta.
Ja sinä vain muistelet villahousuja! Sinä olet käytännöllinen ja tylsä! tokaisi hän ja huokasi syvään. Mutta siellä, siellä on lento! Energia!
Mikä on tämän energian nimi? Marja-Liisa ripusti paidan huolellisesti henkariin ja ojensi sen Esalle. Vai tuleeko viestit nimellä “Kaniini”?
Hänen nimensä on Suoma! julisti Esa, suoristautuen ylpeänä. Hän ei ole pelkkä nainen, vaan oikea muusa.
Marja-Liisa tuhahti hän tiesi liiankin hyvin, että ainoa lyriikka, josta Esa piti, olivat syntymäpäiväpuheet kavereiden juhlissa.
Suoma? Kaunis nimi. Kuinka vanha sinun muusasi on?
Kaksikymmentäkahdeksan! Esa täräytti, haastavasti vilkaisten vaimoaan.
Marja-Liisa pysäytti silitysraudan ja katsoi pitkään miestään sekä lempeän huvittuneesti että rehellisesti uteliaana, kuin katselisi vanhaa kaappia, jonka ovi ratkesi kesken kaiken.
Esa, hän sanoi pehmeästi, mutta äänessä soi teräs. Sinä olet kuusikymmentäviisi. Selkäsi kipeytyy jo wc:ssä istuessa ja maksat maksaongelmien takia elintarvikeliikkeen hyllynumeroiden mukaan.
Hän huokasi syvään:
Mitä aiot tehdä kaksikymmentäkahdeksanvuotiaan Suomasi kanssa? Lueskella runoja?
Ei kuulu sinulle! ärähti isoisä, tarttuen laukun kahvaan. Me matkustamme! Kävelemme kuunvalossa! Nautimme elämästä! Olen vielä oikein nuori!
Hän yritti nostaa laukkua, muttei se halunnut nousta. Selässä vihlaisi. Esa puri kuitenkin hammasta. Ei saanut näyttää heikkoutta, ei nyt.
Älä unohda verenpainelääkkeitä, lempirakastaja, huikkasi Marja-Liisa, palaten silityslaudan ääreen. Ne on yläkomuutin laatikossa. Ja nivelvoide.
En tarvitse mitään lääkkeitä! valehteli hän. Sydän jyskytti kaulassa asti. Hänen vierellään tunnen itseni kolmekymppiseksi! Jätän koko asunnon sinulle, niin jalo olen!
Kiitos vain, elättäjä, nyökkäsi Marja-Liisa. Laita avaimet pöydälle. Ja ota roskat samalla, kun kerran olet menossa.
Se viimeinen kommentti mursi kaiken sydäntuskan. Ei draamaa, ei anelua. Vain: “Ota roskat mukaan”.
Hän nappasi muovipussin ovenpielestä ja marssi rappukäytävään leuka korkealla. Ovi napsahti hiljaa kiinni hänen perässään.
Rappukäytävässä leijui kissanruoan ja paistetun perunan tuoksu. Laukku painoi käsivartta, selkä kolotti, puhelin tärisi taskussa.
Ehkä se oli Suoma. Hän avasi kännykän, sydän hypähti.
Viestissä luki: “Rakas, milloin tulet? Varaan meille pöydän. Tule muuten, mutta äkki kiire tarvitsen 300 euroa äidille lääkkeisiin, en saa itse siirrettyä. Voisitko or sumplia? Annan heti kun tavataan!”
Esa kurtisti kulmiaan. Kolmesataa euroa. Eilen taksiin meni sata, toissa päivänä nettilaskuun toinen mokoma. Viikko sitten hän siirsi jo tuhat “inspiraatiokurssiin”.
Hissi saapui. Esa raahasi laukun kyytiin, painoi nappia. Peilistä katseli vanha mies, jolla oli punaiset kasvot ja neuvoton katse.
“Minä lähden nuoren luo”, hän toisti mielessään, mutta lause kuulosti jo oudon valjulta.
Ulkona loskainen vesi piiskasi kasvoja ja tuuli repi viimeisiä vaahteranlehtiä. Hän laahusti pysäkille, missä Suoma asui toisella puolella kaupunkia kerrostalolähiössä.
Hän istahti laavalle ja kokeili siirtää rahat. Sormet olivat kylmät, penkki kostea ja tili tyhjempi kuin muisti. Tilillä oli enää 285 euroa. Eläke tulisi vasta viikon päästä.
Perhana, mutisi hän.
Hän näppäili viestin: “Suoma kulta, kortilla on nyt vähän, tuon sinulle seteleinä, minulla on kätkö”.
Vastaus tuli heti: silmienpyöritys-emojin jälkeen: “Esa, älä nyt lapsellinen ollen, joku muu apuun jos rakastat minua! Äiti on heikossa hapessa!”
“Esa”. Ei Esapekka, ei rakas vain Esa, kuin naapurin kollikissa.
Jokin nihkeä epäilys muljahti rinnassa. Hän muisti ettei ollut koskaan puhunut Suomalle videopuhelua, aina oli ollut “kamera rikki” tai “huono yhteys”, vaikka profiilikuva oli vähintään kuin valokuvamallilla.
Hän päätti soittaa. Puhelu hävisi pitkän tuuttauksen jälkeen.
Ilmoitus: “En pysty puhumaan nyt, itken!”
Esa istui kaatosateessa, rutistaen matkalaukun kahvaa. Ohiajavat autot roiskivat kuraa, selkä jomotti.
Hän maisteli nimeä: “Suoma”. Maku suussa kuin muovista.
Uusi viesti: “Siirsitkö? Jos et, älä edes tule. Tarvitsen miehen, joka osaa hoitaa asiat!”
Hän katsoi viestiä, kirjaimet alkoivat sumeta.
Hän muisti Marja-Liisan. Kuinka tämä oli eilen hiljakseen voidellut hänen selkänsä kivun iskiessä. Kuinka oli höyryttänyt niitä hiton jauhelihapihvejä, joita hän inhosi, mutta söi, kun tiesi maksan kestävän vain kevyttä ruokaa. Miten vaimo tiesi sukkien paikan paremmin kuin hän itse.
“En tarvitse miestä”
Hän näki mielessään Suomansa asunnolla: vieras sohva, outo tuoksu, oudot tavat, ja jatkuva tarve lunastaa paikkaa nuoruuden rinnalla.
Maksaa, maksaa, maksaa. Nuoruudesta.
Entä jos selkä menisi siellä Suoman sohvalla? Voisiko nuoruuden muusa voitelee selkää vai vaihtaisiko vain huonetta?
Esa nousi, polvet naksuivat kuin kuivat oksat. Hän tuijotti linja-autoa, joka kulki lähiöihin, mutta ei liikahtanut.
Auto kaasutti pois, kaasuja perään jättäen.
Hän seisoi vielä tovin, katsoen sateista katua. Sitten kääntyi, nosti raskaan laukun ja lähti kotiin päin.
Paluu tuntui ikuisuudelta. Hissi tietenkin rikki, klassikko. Kolmas kerros piti kiivetä lihasvoimin.
Joka tasanteella pysähdys, hikoilu ja huohotus. Sydän hakkasi eikä enää nuoren naisen tähden.
Oven takana hän pysähtyi ja soitti ovikelloa. Ei ääntäkään.
Kylmä ahdistus: ehkä Marja-Liisa oli mennyt ehkä aidosti loukkaantunut, ehkä vaihtanut lukot?
Avaimia ei ollut, hän kun oli jättänyt ne pöydälle!
Marja! huusi hän käheästi. Marja, avaa!
Lukko napsahti auki. Oven takana seisoi Marja-Liisa, yhtä rauhallisena, kotitakissa.
Esa seisoi hänen edessään märkänä, kuraisena, lippalakki kädessä ja kyyneleet poskilla.
Oikeat kyyneleet. Katkeruutta, hölmöyttä ja vanhuutta, joka toi haaveet ja harhat ilman viisautta.
Minä aloitti hän. Minä, Marja Siinä bussi Ja sade Ja minä ajattelin
Totuutta hän ei voinut sanoa. Ei sitä, että Suoma tarvitsi vain rahaa.
Marja-Liisa vilkaisi laukkuun ja huokasi.
Veitkö roskat? kysyi hän.
Esa vilkaisi käsiinsä pussia ei ollut. Se oli jäänyt pysäkille.
Unohdin kuiskasi, katse lattiaan.
Marja-Liisa pudisti päätään ja siirtyi syrjään, päästäen hänet sisään.
Tule nyt, Romeo. Tee jäähtyy. Ja pese kädet, olet ihan kurassa.
Esa laahasi matkalaukun eteiseen. Tuttuun tuoksuun puhdas pyykki, hieman lääkettä hän upotti kasvonsa. Se oli maailman paras haju.
Hän riisui kengät, pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja huuhtoi häpeän mennessään.
Keittiössä Marja-Liisa kaatoi teetä hänen lempimukiinsa ja toi höyryäviä kalapihvejä pöytään.
Marja, sanoi hän hiljaa ja istui. Anna anteeksi, vanhalle pöllölle. Jokin kiusasi mieltä.
Syö, vastasi tämä muuten jäähtyy.
Oikeasti. Mikä Suoma muka? Minähän en ilman sinua en edes tiedä missä vakuutukset ovat.
Dokumenttikansiossa, ylähyllyllä, Marja-Liisa vastasi automaattisesti ja istahti vastapäätä. Esa, pyydän, älä enää tee näytelmää. Olet takaisin, siinä kaikki.
Hän mutusti mautonta pihviä, mutta se maistui paremmalta kuin mikään ravintola-ateria.
Ja se Suoma keksi hän äkkiä, kasvattaakseen itsetuntoaan. Olikin ihan toista maata. Poltti tupakkaa, ja kiroili uskotko.
Marja-Liisa katseli häntä silmälasiensa yli, silmäkulmassa pieni pilke.
Vai niin. Tietystikin suutuit heti, herra esteetikko.
Tietenkin! Sanoin että “Arvoisa neiti, kielenkäyttö ei sovi tyyliin.” Mutta
Hän huitaisi kädellään:
No, ymmärsin että olin väärässä. Sisäinen tyhjyys, Marja. Täysi tyhjiö.
Marja-Liisa nyökkäsi.
Hyvä, että tajusit jo pysäkillä. Etkä maistraatissa.
Hän haki lääkepurkin ja laski sen pöydälle.
Selänhän sinä siinä laukkuja raahatessa nitkautit, vai?
Esa punastui.
Vähän.
Ota paita pois. Hieron voiteen.
Hän riisui paidan, mutisten ja irvistellen. Marja-Liisan kädet olivat vahvat, varmat. Voide kirveli, mutta hyvällä tavalla.
Marja, hän mutisi pöytään.
No?
Tiesitkö, että tulen takaisin?
Totta kai tiesin.
Mistä?
Marja-Liisa taputti häntä olalle.
Koska sinulla ei ollut laukussa villahousuja, sukkia etkä lääkkeitä.
Hän hymyili suupielestään:
Sinne ympäritit villahuovan ja minun vanhan turkkini, jonka olet luvannut viedä pesulaan.
Esa jäi paikoilleen ja kääntyi hitaasti.
Turkin?
Niin, turkin. Näin aamulla, kun sitä änkesit. Et varmaan huomaa mitään ilman laseja.
Keittiössä oli hetki hiljaisuutta, kun Esa tajusi, että matkaan oli lähdössä vaimon turkin ja huovan kanssa.
Äkkiä hän alkoi nauraa. Ensin hiljaa, sitten kovempaa lopulta nauru yski ja vaihtui taas nauruksi.
Marja-Liisa hymyili maltillisesti.
Voi sinua, vanha tolppa, sanoi hän lämpimästi. Syö pihvisi loppuun. Huomenna mennään mökille, kellariin pitää viedä säilykkeitä. Siinä saat liikuntaa ja raitista ilmaa samalla.
Mennään Marja. Pakkohan meidän on mennä, nyökkäsi Esa, pyyhkien naurunkyyneleet poskelta.
Kännykkä värähti taas. Hän katsoi näyttöön: “Suoma: Missä olet? Äiti kuolee! Siirrä edes viisikymppiä!”
Hän painoi päättäväisenä “Estä käyttäjä”. Poisti koko keskustelun, laski puhelimen pöytään.
Marjaiseni, josko jättää kellarit tältä päivältä ja grillattaisiin vain makkaraa? Minä paistaisin sinulle sipulilla, niin kuin pidät.
Marja-Liisa yllättyi Esahan ei ollut grillin ääreen mennyt vuosikymmeneen.
Grillimakkaraa? hän toisti. Ja maksa sitten?
Menköön maksa, Esa nauroi. Elämme vain kerran.
Hän tarttui vaimonsa käteen siihen, joka oli karhea kodin töistä ja pyykistä ja suuteli kömpelön vilpittömänä.
Kiitos, kun avasit oven, Marja.
Vaimo irrotti kätensä hellästi.
Syö nyt, Don Juan. Ennen kuin taas jäähtyy.
Ulkona sade yltyi, tuuli hakkasi oksilla ikkunaa, mutta keittiössä oli lämmin ja valoisaa. Tuore pyykki ja voide tuoksuivat, tee höyrysi kannussa.
Ja se oli paras tuoksu maailmassa.
Esa katseli vaimoaan ja mietti, että kaksikymmentäkahdeksan ikävuotta on paljon. Mutta kuka muu tietäisi, että hän pakkaa vahingossa vaimonsa turkin mukaan ja silti päästää takaisin sisään?
Marja, hän mumisi.
No mitä nyt?
Se turkki pitäisi oikeasti viedä pesulaan. Vien sen huomenna.
Vie vain, nyökkäsi vaimo. Mutta purkaisit ensin laukun ja toisit huovan. Jalat paleltuvat.
Esa nyökkäsi ja haukkasi suurta palasta pihviä.
Elämä jatkui, eikä se ollut ollenkaan hullumpaa, perkele.
