Juhani Korhonen valitsi pentua kuin etsisi lahjaa koko loppuelämäksi. Koirankasvattaja hymyili.
– Lapsi on haaveillut koirasta jo kauan, mies sanoi ja oikoi harmaan takin nuhjaantuneita hihansuita.
Sitten lemmikkikaupassa hän otti läpinäkyvän pussin ja täytti sen koiranruoalla, otti hyllystä hihnan, jossa oli pehmeä kädensija, ja laski tiskille ruostumattomasta teräksestä tehdyn kulhon. Hän ei kysynyt hintaa kertaakaan.
Pentupoika oli ruskeanpunainen, toinen korva hieman toista korkeammalla. Noin kolme kuukautta, ei enempää. Kun mies nosti sen, se painoi kuonon hänen leveään kämmeneseensä ja jähmettyi.
Mies painoi pennun rintaansa vasten, toisessa kädessä keinui pussi, ja ovi sulkeutui hänen takanaan.
Kotona Väinö Korhonen odotti sohvalla. Seitsemänvuotias, polvissa laastareita, vaaleat hiukset kolmella eri suunnalla. Kun isä astui sisään pieni ihme sylissään, poika ei kiljunut. Liukui lattialle, kyykistyi ja ojensi sormet.
Pentupoika haisteli kättä. Sitten nuolaisi.
Poika nosti pään ja katsoi isäänsä alhaalta ylös. Siinä katseessa oli jotakin sellaista, että Kyllikki Korhonen kääntyi äänettä ikkunaan. Hän seisoi ikkunan luona, hartiat hieman koholla, kuin olisi kauan odottanut petosta.
– Mikä sille nimeksi? Juhani kysyi.
Poika vastasi hiljaa, katsomatta pois pennusta:
– Rusko.
Isä sipaisi hänen hiuksiaan. Kyllikki ei kääntynyt.
Ensimmäinen yö oli raskas.
Rusko vinkui eteisessä, raapi tassuilla linoleumia, painoi kuonon makuuhuoneen suljettua ovea vasten. Kyllikki nousi kolmelta. Viideltä uudestaan. Pyyhki lätäkön märillä sanomalehdillä, ja ne litistyivät paljaiden jalkojen alla niin että koko eteinen tuntui olevan jotakin, jolle ei ollut vielä keksitty nimeä.
Juhani ei noussut kertaakaan.
Aamulla keittiössä oli outo haju.
– Se tottuu, Kyllikki sanoi tyhjään ilmaan.
Mies levitti voita leivälle äänettä. Veitsi raapi kuorta, ja pöydän alla pentu vavahti koko kehollaan.
Päivällä Väinö istui lattialla huoneessaan, ja Rusko makasi hänen vieressään, kuono pojan polvella. Poika luki aapista ääneen, sekoitti kirjaimia, ja koira kuunteli kuin olisi ymmärtänyt joka sanan. Korvat liikahtivat vuorotellen joka ääneen.
Kyllikki pysähtyi oviaukkoon ja katseli. Sitten sulki oven hiljaa.
Toisena yönä Rusko pureskeli tohvelit. Kolmantena kumosi roskakorin. Juhani keräsi perunankuoria lattialta kontallaan, ja poskipäät liikkuivat kuin hän pureskeli näkymätöntä ja katkeraa.
– No niin, lyhyesti sanottuna… hän aloitti ja vaikeni.
Kyllikki odotti jatkoa. Sitä ei tullut.
Riita tuli viidentenä päivänä.
Väinö oli jo kauan sitten nukahtanut. Keittiön seinäkello näytti varttia vaille kymmentä.
Juhani istui pöydän ääressä. Harmaan takin hihat käärittyinä kyynärpäihin.
– En saa tarpeeksi unta, hän sanoi.
Kyllikki seisoi tiskialtaan ääressä.
– Odota vähän. Se on pieni.
Hän kumartui eteenpäin.
– Kyllikki, minä herään kuudelta. Joka päivä. Jos tämä koira…
Hän ei saanut lausetta loppuun. Kyllikki kuuli lopun itse. Hänen kätensä hakeutui pyyhkeeseen, vaikka sormet olivat jo kuivat.
Eteisestä kuului vinkunaa. Hiljaista, yhtä säveltä. Kuin Rusko olisi haistanut, että hänestä puhuttiin.
– Lapsihan on haaveillut, Kyllikki sanoi.
Juhani nousi. Tuoli narahti.
– Minä en puhu nyt. Minä sanon: jos mikään ei muutu.
Hän meni huoneeseen. Ovi ei pamahtanut. Hän sulki sen huolellisesti, kuin ihminen, joka oli jo kauan sitten päättänyt kaiken ja kävi keskustelua vain muodon vuoksi.
Lauantaina aamulla Väinö heräsi ja juoksi paljain jaloin kylmää linoleumia pitkin Ruskon luo.
Eteisen matto oli tyhjä. Kulho seinän vieressä oli puhdas, ei ruokaa eikä vettä. Hihna pehmeällä kädensijalla roikkui naulassa.
Poika kurkisti pöydän alle. Kylpyhuoneeseen. Kaapin taakse, minne Rusko oli halunnut piilottaa pureskellun tohvelin. Ei missään.
Poika meni keittiöön.
– Isä, missä Rusko?
Juhani joi kahvia. Kuppi kädessä tasaisesti, sormet eivät vapisseet.
– Se on varmaan karannut. Aamulla ovi oli auki, vein roskat, ja…
Hän levitti kätensä. Leveät, tyynet kämmenet. Ne samat, joihin pentu oli luottavasti painanut kuononsa kuusi päivää sitten.
Väinö seisoi. Katsoi tyhjää mattoa. Hihnaa, joka roikkui naulassa niin suorassa kuin sitä ei olisi koskaan otettu pois. Ja meni omaan huoneeseensa.
Ei itkenyt. Ei kysynyt uudestaan. Meni vain.
Kyllikki seisoi oviaukossa, painoi sormet huulilleen. Kuin olisi yrittänyt tavoittaa sanan, jonka sanomisesta oli myöhästynyt. Jääkaapin takana seisoi läpinäkyvä pussi, puolillaan koiranruokaa, hintalappu lemmikkikaupasta kyljessä.
Samana iltana Taimi Nieminen käveli kotiin Tammelantorilta.
Sade oli alkanut jo päivällä, ja asfaltti kiilsi kuin öljy.
Pysäkin penkin alla liikkui jotain.
Taimi pysähtyi. Oikaisi sinapinkeltaista neuletakkiaan, kumartui. Hänen käsissään oli tummia läiskiä taimimullasta: huhtikuun loppu, sormet eivät puhdistu ennen kesää.
Pentupoika. Ruskeanpunainen, toinen korva toista korkeammalla. Märkä, penkin jalkaa vasten painautuneena, se tärisi hienojakoisesti ja tiheästi kuin kone, jossa ei ole sammutinta.
Vieressä oli pussi. Läpinäkyvä, ruokaa. Uusi, hintalappu kyljessä.
Taimi suoristui. Katsoi ympärilleen. Ei ketään.
Sade yltyi. Pisarat löivät pysäkin kattoon kuin joku olisi rummuttanut sormillaan kiireisesti. Pentu ei vetäytynyt piiloon eikä vinkunut. Se ei enää odottanut.
Sitten se nosti kuonon. Kylmä nenä, karva liimautuneena ohueen kylkiluihin. Sen silmät olivat sellaiset, että Taimin rintaa alkoi kolottaa, vaikka hän ei ollut itkenyt vieraiden nähden kahteenkymmeneen vuoteen eikä aikonut nytkään.
– Siinä sinä olet, hän sanoi hitaasti. Sellaista sanovat ihmiset, jotka ovat tottuneet puhumaan taimille ja hiljaisuudelle.
Hän nosti pennun toisella kädellä. Toisella otti pussin. Pentu painoi kuonon hänen ranteeseensa ja jähmettyi, aivan kuten oli jähmettynyt aiemminkin vieraissa käsissä. Sade valui takista, pussista, ruskeanpunaisesta turkista. Bussia ei tullut, mutta sillä ei ollut enää väliä.
Kotona Taimi pyyhki sen siniraitaisella pyyhkeellä. Pentu istui jakkaralla liikkumatta ja seurasi, kuinka hän lämmitti maitoa alumiinisessa kattilassa.
Asunto oli hiljainen. Yksi kaktus ikkunalaudalla. Heilurikello, jonka mies oli korjannut kuukautta ennen kuolemaansa. Kahdeksan vuotta hän oli asunut yksin. Ja yhtäkkiä maito loiskui lattialla, kynnet napsuivat kaakelilla, eikä asunnossa ollutkaan hiljaista vaan jotenkin tyyntä. Ero on valtava.
Pentu lipoi lautaselta. Ääni oli niin kotoinen, että Taimi istuutui lattialle jakkaran viereen, istui vain ja kuunteli.
– Hyvä, hän sanoi. Vaikeni. Ja toisti: – Hyvä.
Kolmen päivän kuluttua Taimi vei pennun pihalle. Hihnan hän oli ostanut rautakaupasta kahdeksalla eurolla. Kangashihnan, muovisoljella. Pennulle sillä ei ollut väliä: se könysi pitkin pihaa ja haisteli jokaista tolppaa kuin olisi piirtänyt karttaa uudesta maailmasta.
Talonsa edustalla poltti Sirkka neljännestä kerroksesta. Siristi silmiä auringossa, savu nousi ylös.
– Ai, oletko saanut koiran?
Taimi kohautti olkiaan.
– Löysin. Pysäkiltä, lauantaina. Sateessa.
Sirkka imaisi savua. Katsoi pentua, sitten Taimia.
– Rusko? Toinen korva korkeammalla?
Nyökkäys.
– Se on Juhanin ja Kyllikin pojalle. Viikko sitten. Kyllikki kertoi Tellervolle kolmannesta kerroksesta, että koira oli karannut.
Sirkka hiljensi ääntä.
– Ja Tellervo sanoo nähneensä lauantaina aamulla miehen harmaassa takissa pysäkillä. Pussin kanssa. Laski jotain penkin viereen ja lähti. Nopeasti. Ei katsonut taakseen.
Taimi oli vaiti. Pentu istui hänen jaloissaan ja puri kengännauhaa. Sirkka heitti tumpin roskikseen ja lähti.
Mutta Taimi seisoi. Sitten hän kumartui, nosti pennun ja painoi sen takkiaan vasten. Sinapinkeltainen villa tuoksui mullalta ja taimilta. Se ei vinkunut, painoi vain kuonon hänen kaulalleen. Se oli lämmin ja märkä.
Illalla Taimi pesi lautasen ja katsoi ikkunasta.
Pihalla keinun luona seisoi poika. Vaaleat hiukset sekaisin. Ei keinunut. Katseli vain penkkiä, jolla päivisin istuivat naapurin naiset pienten koiriensa kanssa.
Seisoi minuutin, kaksi. Sitten työnsi kädet taskuihin ja käveli taloa kohti. Hitaasti.
Rusko nukkui patterin vieressä patjalla, joka oli tehty vanhasta huovasta. Toinen korva törrötti toista korkeammalla.
Taimi kuivasi kätensä. Laski pyyhkeen paikoilleen.
Jossakin asunnossa 12 naulassa riippui hihna pehmeällä kädensijalla. Uusi, lemmikkikaupasta. Sitä ei ollut koskaan käytetty.
