Kun muistelen noita vanhoja aikoja, näen mielessäni, miten pikku-Arto taas kerran piirsi vihkoonsa uuden Hämähäkkimiestä, kun olisi pitänyt ratkaista sanallista tehtävää. Jo silloin me vanhemmat ymmärsimme, että meidän kodissamme helppo ja huoletonta tulevaisuutta lupailtiin enää kissallemme Maukulle.
Kymmeniä tukiopettajia yritettiin, mutta kukaan ei saanut Artoa rakastumaan matikkaan tai muihinkaan tarkkoihin aineisiin. Päinvastoin jokaisen uuden opettajan jälkeen poika uppoutui yhä syvemmälle filosofointiin. Maailma on turhuuksien turhuutta, Arto totesi usein; onni löytyy laiskottelusta, suklaapisaroista ja animaatioista kännykän ruudulta.
Kun usko parempaan jo hiukan horjui, isä löysi netistä ilmoituksen, joka kuulosti varsin erikoiselta: Myyn tangon ja opetan lapsesi rakastamaan kouluaineita ja urheilua. Omat metodit. Matikkaa, historiaa, suomea, englantia, hauiksia, ojentajia, jalkoja, olkapäitä, kirjallisuutta, rintalihaksia. Eero.
Huoli syrjäytti harkinnan. Isä näppäili numeron, ja hetken päästä puhelimesta kuului hengästynyt, matala ääni metallin kolkkeen säestyksellä.
Eero, kuuntelen.
Päivää, soitin siitä ilmoituksesta…
Tango meni jo, Eero vastasi ja oli jo painamassa punaisia.
Ei, ei pojalle apua matikkaan, suomeen, kirjallisuuteen!
Ikä, paino, taitotaso?
Tuo Eeron ytimekkyys oli samaan aikaan pelottavaa ja hämmentävää. Metalli kilahti, sitten vaihtui hyppynarun viuhunaan. Tuoksu kuin hikisestä pukuhuoneesta tuntui suorastaan leijailevan kaiuttimesta.
Yhdeksän vuotta, kaksikymmentäviisi kiloa, osaa jo melkein laskea yhteen…
Montako punnerrusta menee?
Mi… mitä?
Punnerruksia ja leuanvetoa?
Emmä tiedä… ehkä viisi?
Entä erottaako liitesanan päätteestä?
Ei hajuakaan… täytyy kysyä vaimolta.
Mitä välineitä kotona on?
Työkaluja?
Kompassia, kulmaviivainta, vastuskuminauhaa, kahvakuulaa?
On puinen viivotin.
Selvä. Laita osoite, tulen tunnin sisään. Levennä jalat, selkä suoraksi! Ei teille, täällä on historian tunti, Eero lopetti ja painoi puhelun kiinni.
Isä jäi hetkeksi seisomaan jalat harallaan ja selkä suorana kuin viinipullon korkki, ja suuntasi Arton luo.
Kun Arto kuuli uudesta opettajasta, hän nosti äänet piirretyissä ja pyysi teetä sekä voileipää. Poika ei juuri tieteellisestä kasvatusinnosta välittänyt.
Kohta ovikello kumahti. Äiti kurkkasi ovisilmästä, ja oven takana seisoi sellaiset rintalihakset, että kateuskin taisi hiipiä mieleen.
Päivää, eteiseen asteli Eero jättikokoinen vuori, jonka tuoksussa oli kookossamppoota ja hikisen salin aromia. Missä mestarismme?
V-v-viivi, äiti änkytti. Se taisi olla se pyylevä Opel-mies, jolle lupasit lapussa laittaa lasit kuntoon.
Anteeksi, jostain huoneen uumenista huikkasi isä, tuli väärinkäsitys, olin ennen silmälääkäri…
Olen Eero Virtanen, nykyään opettaja.
Ai, tekin! isä luikerteli esiin. Anteeksi, emme tunnistaneet. Saanko ottaa laukkunne?
Eero antoi jättimäisen jääkiekkolaukun, mutta heti kun ote irtosi, isä rojahti polvilleen sen painosta. Kissa Mauku suhahti muinaiskomeetana eteisestä makuuhuoneeseen oven läpi.
Mitä te oikein raahaatte?
Opetusmateriaalia. Alakoulu- ja soveltavat aineet.
Arto, kuten aina, oli syvällä sohvassa ja tuijotti kännykkää, kun Eero marssi hänen huoneeseensa. Taisin itsekin kerran säikähtää, kun tämä ei edes katsonut poikaa, vaan tarkasteli seiniä.
Onko teillä porakonetta?
Mihin ihmeeseen?
Suomen kieltä treenataan, Eero vastasi ja kaivoi laukusta leuanvetotangon, nyrkkeilysäkin ja köyden.
No, minä kysyn naapurilta, isä lopulta puuskutti, tutustukaa sillä aikaa. Tässä on Arto. Hän nosti pojankoltiaisen ylös, joka hädin tuskin ylettyi Eeron polveen.
Mistä nuo lihakset on?
Summasin yhteen laskettavia, Eero virnisti ja nosti parit levykiekot lattialle.
Antakaa mennä, isä juoksi ovesta.
Ootko voimakkaampi kuin Hämähäkkimies?
Puristaako Hämähäkkimies penkistä kaksi sataa?
Arto ei ymmärtänyt, muttei uskaltanut kysyäkään.
Mä en tykkää läksyistä, Arto kiirehti tarkentamaan.
Läksyt on häviäjille. Me tehdään vatsalihaksia!
Eero oikaisi lattialle ja alkoi pumpata, Arto seisoi syrjässä ja odotti tämän hyytyvän. Mutta mitä vielä Eero vain lisäsi vauhtia ja painoja. Vatsalihasten jälkeen käsipainot, sitten kuminauha, viimeisenä punnerrukset.
Kaikki muistit? Haluatko olla vahva kuin oikea sankari vai aiotko, kuten sohvamutanttisi, jäädä elämään pölyverkkoihin?
Arto pudisti päätään.
Hyvä. Tehdään kaikki kolme kierrosta, neljäkymmentäviisi miinus kolmekymmentäyhdeksän toistoa kerralla. Aloitetaan vatsalihaksilla.
Montako se on?
Sano sinä.
Porakonetta ei löytynyt, pora on, isä pyyhälsi sisään, nähden poikansa punnertavan ensi kertaa elämässään. Minä tulen myöhemmin! ja hiipi ulos.
***
Seuraavana aamuna viideltä soi puhelin. Silmät ristissä isä marssi eteiseen ja varoi valastumasta Eeron kaljuun. Tuo vuori oli yön aikana kuin kasvanut jopa silmäpussit olivat kuin hauikset.
Meillä on historian ja maantiedon tunti, varusteet: tennarit, toppi ja shortsit. Tänään juostaan lenkki ja tutkitaan maisemia.
Se on vasta kolmannella, eihän heillä ole noita aineita, isä haukotteli.
Runot kuuluvat ohjelmaan. Lähdettekö mukaan?
Kiitos ei, minä olin hyvä koulussa, isä väisti.
Milloin mongolit poistuivat Savon alueelta?
Öö, pitäisi herättää poika…
Hetken päästä vanhemmat seisoivat yhdessä nukkuvan Arton vieressä.
Ei suostu heräämään, isä kuiskasi.
Pukekaa päälle, kyllä se matkalla herää, Eero ehdotti.
***
Kolmesti viikossa Eero ilmestyi Arton ovelle, kotitreeni alkoi: maanantaisin rinta-ojentaja-olkapää-matikka-suomi; keskiviikkoisin selkä-hauis-kirjallisuus-englanti; perjantaisin jalat-maantieto-historia.
Kolmen viikon kuluttua Arto tallusti paitatta keittiöön ja isä peitti olutmahan teekannulla. Poika oli ryhdikäs, olemus vahvistunut ja alkoi jopa ojentaa sohvaperunaperheelleen piristäviä pistoja.
En tiedä, pidänkö tästä touhusta, Arton äiti huokaisi illallisella. Tiedätkö, mitä hän haluaa synttäriksi?
Xboxin, tietenkin?
Ei, puolapuut ja blenderin smoothieille! Minua pelottaa eihän tuo Eero oikeasti mikään opettaja ole, vaan joku urheiluhullu, joka rasittaa lapsen puhki.
Eivätkö ne tee matikkaa?
Oletko nähnyt oppikirjaa?
Kaloritaulukon.
Sitä minäkin… eiväthän nuo bodarit mitään neroja ole.
Ehkä on parempi olla tyhmä lihaskimppu kuin heikko hissukka?
Paras on tavallinen lapsi! Haluan, että tämä loppuu!
Silloin soi puhelin.
Opettaja, vaimo sanoi. Hei? Mitä hän teki? Kyllä, tulen heti.
Mitä nyt?
Arto järjesti tappelun. Näithän, tämmöiseen tämä johtaa!
Mennään yhdessä.
***
Vanhemmat hyppäsivät taksiin ja koululle. Rehtori odotti. Kollegat, oppilaat ja psykologi täyttivät huoneen niin, että musiikkiluokan piano vieressä meni epävireeseen.
Tämä ei ole mikään kuntosali. Tämä on koulu! eräs äiti hyökkäsi.
Klassenope selvensi:
Arto käski poikia leuanvetoon ja piti pistelaskua jakamalla.
Mitä?
Leuanvetoon ja painon nostoon vuorotellen ja sitten laskettiin jakokaavalla.
Oppilaat eivät siihen halunneet, mutta Arto uhkaili.
Hehän kiusasivat minua! Arto puolustautui. Korjasin heidän taivutuksiaan… ja sitten he kävivät päälle. Kuten Eero sanoo: Jos energiaa on paljon, vedät useammin leukaa mutta älä tappele, opeta murtolukuja.
Hän sanoi, että seuraava lähestyy, niin päädyt neliöjuuriin! joku poika ulisi.
Tälle neandertalilaiselle ei ole paikkaa meidän lasten joukossa! äiti kiljui.
Isä sai lopulta sanottua:
Eli eikö tappeluakin ollut?
Loukatun puolen vanhemmat pudistelivat päätä.
Eli poikani vastasi aggressioon matikalla ja leuanvedolla?
Ja juoksutti stadionilla ja opetti runoja.
Näetkö, ei hän bodariksi muutu, isä sanoi vaimolleen, joka nyökkäsi.
Yhtäkkiä rehtori pyyhkäisi kyyneleen silmästä.
Minä haluan pyytää anteeksi TEILTÄ.
Poikani pitää pyytää anteeksi! joku vaati.
Ei, vaan teiltä Arton vanhemmilta. Poikanne on lahjakas mutta hänet siirretään neljännelle luokalle. Hän on selvästi edellä ohjelmaa.
Huoneeseen laskeutui jännä hiljaisuus, johon mahtui kateuden vihlonta.
Kaikki poistuivat kiusaantuneina.
Ulos päästyään isä soitti:
Eero, meille tulee nelosluokka, lisää aineita…
***
Viikon päästä Arto oli uuden luokan oppilas. Parin viikon kuluttua hän jo kisasi juniorien crossfit-turnauksessa ja valmistautui firstiin lastenkirjallisuuden olympialaiseen. Kuukauden kuluttua entisen luokkakaverin äiti pyysi isältä Eeron numeroa.
Pikkuhiljaa syntyi lasten ryhmä, josta ei erotettu huonon urheilutuloksen, vaan huonojen arvosanojen vuoksi.
Niin me aikoinaan uskottiin, ettei tie käy vain kirjan tai punttisalin kautta vaan suomalaisella sinnikkyydellä molemmat kulkivat sulassa sovussa, ja Mauku-kissakin hyväksyi uuden järjestyksen sohvan alla.
