Milloin on jo liian myöhäistä
No kuule, voin kertoa sulle, miten kaikki sitten meni Sannan kanssa. Siinä mä seisoin, taas ihan perus arki-iltana, siinä meidän uuden kerrostalon edessä Tikkurilassa. Se on ihan tavallinen talo, just niitä kolkkoja betoniyhdeksikerroksisia, joita löytyy joka nurkalta täällä. Mä olin just tullut töistä, ostanut Prismasta vähän ruokaa ja olkapää jo vähän kipeä siitä painosta mutta jotenkin mä olin viime aikoina nauttinut siitäkin. Ehkä se pieni arjen tuttuus ja rauha on jotain, mitä mä olin kaivannut jo pitkään.
Ulkoilmassa oli jo selkeästi syksyn kirpeyttä, semmoinen keli että tekee mieli kietoa villahuivi kaulaan. Tyynessä illassa tuuli leikki Sannan hiuksilla, jotka oli puolihuolimattomasti nutturalla. Hänen poskille oli noussut sellainen raikkaan ilman puna, tiedät varmaan mitä tarkoitan. Mä olin just näppäilemässä ovikoodia siihen rappukäytävään, kun näin Laurin.
Sehän seisoi siinä muutaman metrin päässä, eikä oikein osannut päättää, uskaltaako tulla lähemmäs. Sen kädessä pyöri auton avaimet, joissa roikkui edelleen se hopeinen avaimenperä, jonka mä olin sille vuosia sitten valinnut synttärilahjaksi sekin on jäänyt mieleen. Lauri näytti tosi hermostuneelta; olkapäät oli kireänä, sormet räpläsi niitä avaimia ja katse harhaili pitkin Sannan kasvoja, kuin vastauksia etsimässä.
Sanna, voisitko sä kuunnella hetken Laurin ääni oli oudolla tavalla pehmeä, vähän hauras, sellainen jota mä en ollut kuullut pitkään aikaan. Se otti varovasti askeleen lähemmäksi, mut jäi siihen, ihan kuin pelkäis säikäyttävänsä. Mä oon miettinyt kaikkea tosi paljon. Voitaisko me yrittää vielä? Mä mä olin väärässä.
Sanna huokaisi syvään. Nämä sanat oli niin tutut aina niissä oli sama kaava. Ensin tuli kauniita lauseita, sitten taas palattiin vanhoihin kuvioihin, uudestaan ja uudestaan. Sanna katsoi Lauria rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:
Lauri, me ollaan käyty tää kaikki jo läpi. Mä en palaa.
Lauri tuli askelen lähemmäksi, melkein kiinni. Sen silmissä oli joku toivoton toive, aivan kuin se uskoisi, että juuri nyt tällä kertaa Sanna suostuisi.
Mutta näetkö sä, mihin tää on mennyt! Lauri ääni värähti. Ilman sua kaikki kaatuu käsiin. Mä en pärjää!
Sanna tuijotti vaan hiljaa takaisin. Katulamppu valaisi Laurin kasvot, ja nyt Sanna näki selvästi, miten tuo viimeinen puolivuotta oli muuttanut miestä. Silmien ympärille oli tullut syviä juonteita, joita ei ennen ollut. Parransänki oli rähjäinen, Leikki oli ennen tosi tarkka ulkonäöstään. Katseessa oli sellainen väsymys, jota Sanna ei ollut nähnyt koko viidentoista vuoden aikana, mitä he olivat yhdessä olleet.
Lauri tuli taas lähemmäs, melkein astui Sannan omalle reviirille. Hän kuulosti jo pyytelevältä:
Voitaisko aloittaa puhtaalta pöydältä? Mä ostan sulle oman asunnon, sellaisen kun haluut. Ja autonkin, mistä sä oot haaveillut Kyllä mä voin yrittää, mutta palaa!
Hetken Sanna melkein halusi uskoa häntä, niin paljon siinä Laurin silmissä oli tunnetta. Mutta se meni nopeasti ohi. Hän muisti ne kaikki aiemmat lupaukset, jotka aina olivat jääneet pelkiksi sanoiksi. Jokainen mä lupaan oli johtanut samaan rataan.
Ei, Lauri, Sanna sanoi kaikuvalla äänellä. Mä oon tehnyt päätöksen. Enkä aio muuttaa sitä. Sä itse heitit mut ulos. Mä en tule enää takaisin enkä anna anteeksi.
Sanna huokaisi ja laski ostoskassin hetkeksi vieressä olevalle puupenkille. Ilma oli entistä viileämpi ja hän veti takkia tiukemmin kiinni.
Ymmärrätkö sä oikeasti, Lauri? sanoi Sanna tasaisesti, ja se äänessä oli lempeyttä, mutta myös lujaa päättäväisyyttä. Ei tää oo missään kämpässä tai autossa kiinni.
Lauri oli avaamassa jo suutaan vastatakseen, mutta Sanna nosti vain kätensä ylös hänen suuntaansa. Tämän eleen jälkeen Lauri pysähtyi, nielaisee vaikeana.
Muistatko kun kaikki alkoi? Sannan katse sumeni, katse harhaili jonnekin menneisyyteen, muistojen taakse. Hänen silmänsä menivät puoliksi kiinni, ihan kuin hän olisi yrittänyt kaivaa mieleensä ne hetket, kun kaikki oli vielä uutta ja mahdollista.
Hetken Sanna oli hiljaa, sitten jatkoi:
Me oltiin nuoria ja ihan suuna päänä rakastuneita. Sä olit turkulaisella rakennusfirmalla töissä, mä sain juuri vakipaikan alakoulun opettajana. Vuokrattiin pieni, ahdas asunto Vuosaaressa mutta eihän me sitä ajateltu, kun oli niin kivaa olla yhdessä. Rahaa meni tasan tarkkaan niin paljon kuin saatiin, toisinaan sai laskea senttejä että pärjätään seuraavaan palkkapäivään. Silti kokattiin yhdessä, naurettiin epäonnistumisille ja haaveiltiin tulevaisuudesta. Muisteltiin, että sitten kun saadaan lapsia, voidaan kävellä rattaiden kanssa Kaivopuistossa ja viedä ne ekaluokalle yhdessä
Lauri nyökkäsi hitaasti, ja näki sen kasvoista, että hän oikeasti muisti ne ajat ne olivat varmaan Laurillekin niitä onnellisimpia vuosia. Jokainen epäonni tuntui silloin vaan pieneltä hidasteelta. Eka yhteinen vuokra-asunto oli jäänyt mieleen koliseva runkopatjasänky, ikuisesti tiputtava hana, jota ei ikinä ehditty korjata. Silloin tuntui, että kaikki tulee järjestymään.
Sitten syntyi tytöt, Sannan ääni pehmeni, mutta siihen hiipi myös suru. Ensin Eevi, ja siitä viisi vuotta myöhemmin Helmi. Mä muistan, miten sä olit niin ylpeä, kun kannoit Eevin ensimmäistä kertaa ulos Naistenklinikalta. Ja Helmille toit se valtavan ruusukimpun ja Fazerin suklaata, vaikka lääkäri kielsi makean
Sanna hymyili, mutta siinä oli paljolti myös kaihoa menneiden aikojen lämmintä ja polttavaa muistoa.
Mutta sitten jotain muuttui, Sanna sanoi, ääni taas selkeämpi. Sä aloit tienaamaan enemmän, ostit meille tuon uuden asunnon ja Volvon. Kaikki muuttui. Yhtäkkiä sä olit perheen pää, menestynyt mies. Mä Mä olin vain vaimo, joka ei tee mitään. Muistatko kun sanoit kerran: Sä vaan istut himassa, kun mä painan duunia niska limassa? Et tajunnut, että se istu kotona tarkoitti yövalvomisia lasten kanssa, Wilma-viestien lukemista, pesukoneen täyttämistä, kokkaamista ja kaikkea muuta, mikä sun mielestä ei lasketa työksi.
Sanna katsoi Lauria pitkään. Kasvoilla oli vain väsymystä sitä, kun joku on selittänyt monta kertaa, mutta kukaan ei kuuntele.
Lauri oli taas avaamassa suunsa puolustellakseen, mutta Sanna pysäytti pienen käden liikkeen ja jatkoi:
Älä keskeytä, hän sanoi napakasti. Mä olin pitkään hiljaa ja nielin kaiken. Sanoit, että mä olen aina jotenkin tyytymätön, että mä teen riidan tyhjästä. Tiedätkö miksi? Koska mä yritin saada sut huomaamaan. Että tytöille pitää antaa muutakin kuin leluja ja lomamatkoja. Että niille pitää olla rajoja, aikaa ja rakkautta ja että vanhemman pitää uskaltaa sanoa ei, jos on pakko.
Hän piti tauon ja jatkoi sitten vähän hitaammin:
Sä annoit niille kaiken, mitä ne halusi. Muistatko miten Eevi, ihan pienenä, tuli itkien: Isi, mä haluun uuden puhelimen ja seuraavana päivänä sillä oli jo uusi kädessä. Tai kun Helmi sanoi: Isi, en tee läksyjä ja sä sallit sen, koska lapsella on oikeus lepoon.
Laurin katse kääntyi alas. Tottahan se kaikki oli. Hän muisti, kuinka tytöt roikkuivat kaulassa ja kehui paras iskä ikinä!. Silloin hänestä tuntui hyvältä ostaa uutta, koska oli niin paljon poissa kotoa. Sanna yritti varoittaa, puhua rajoista, mutta Lauri ajatteli aina että lapset saa olla lapsia niin kauan kuin voivat.
Ja aina kun mä yritin kasvattaa, Sanna sanoi nyt pehmeämmin mutta lujasti, sä huusit, että mä oon ilkeä ja että traumatisoin lapset. Sä kielsit mua korottamasta ääntä, koska kuulemma äidin pitää olla lempeä eikä valvoja.
Sanna pudisti päätään. Ei siinä ollut vihaa, vaan suurta väsymystä.
Ja tässä tulos, hän jatkoi suoraan Laurin silmiin katsoen. Kahdeksan- ja kolmetoistavuotiaat eivät siivoa omat jälkensä, eivät tiedä mikä on ei, eivät osaa arvostaa mitään, koska ovat saaneet kaiken heti ja helposti. Eivät ymmärrä, että kaikella on hintansa. Ja kun yritän asettaa rajoja, ne juoksevat sun luo ja valittaa: Isi, äiti on taas vihainen! ja sä nouset aina puolustamaan niitä ja haukut mut.
Hiljaisuus laskeutui ympärille. Sanna antoi Laurille aikaa miettiä.
Lauri olisi halunnut puolustautua ja sanoa, että Sanna liioittelee, mutta ajatukset olivat jo solmussa. Hän tajusi, että Sanna oli oikeassa ei kaikessa, mutta kaikista olennaisissa asioissa kuitenkin.
Sitten tuli se sun Riikka, Sanna jatkoi tasaisella äänellä, melkein niin kuin olisi selittänyt jonkun tutun ihmisen elämäntapahtumia, nuori, kaunis, ei lapsia, ei velvollisuuksia. Hän ihaili sua, hymyili jokaiselle sanallesi. Ei muistuttanut tiskivuorosta tai mistään laitettavista Wilma-viesteistä.
Sanna piti tauon.
Susta tuntui, että nyt löytyi oikea onni. Tulit mulle yhtenä iltana, kun tytöt oli jo nukkumassa, ja sanoit kylmän käytännöllisesti: Sanna, mä en enää jaksa. Sä oot aina pahalla tuulella enkä saa sulta tarpeeksi huomiota. Tapasin ihmisen, joka arvostaa mua ja iloitsee siitä, että oon olemassa.
Lauri muisti sen illan täydellisesti. Hän oli ollut varma omasta oikeudestaan olla onnellinen. Oli laskenut kaiken valmiiksi eron, elatusmaksut, uuden elämän.
Sä halusit eron, Sanna sanoi ääni värähtäen, mut nopeasti takaisin rauhalliseksi muuttuen. Ja sanoit, että tytöt jää mulle. Sanoit jopa, että niiden kanssa mulla olisi parempi.
Sen jälkeen Sanna melkein hymyili. Silloin mä sanoin, että tytöt jääkin sulle.
Lauri muistaa edelleen sen hetken. Koko maailma kääntyi ylösalaisin. Hän oli halunnut vapauden, mutta tajusi, ettei olekaan valmis ottamaan vastuuta.
Sä olit kuin puulla päähän lyöty, Sanna sanoi hiljaa katsoen Lauria. Valitit, että on väärin jättää tytöt sulle. Et tajunnut, että lapset eivät ole este, vaan osa elämää. Ja että jos haluat eron ja uuden elämän, sulle kuuluu myös vastuu.
Seuraavat viikot kului sumussa. Oikeudessa Lauri oli varma voitostaan. Mieli täynnä suunnitelmia uuden elämän varalle mutta lopulta tuomari päätti: tytöt Laurille.
Siinä vaiheessa Lauri tunsi, että pohja lähti alta. Sen sijaan, että olisi saanut vapaata, hän sai kaksi pientä elävää muistutusta vastuusta.
Silloin sä opit, miltä tuntuu kasvattaa kaksi hemmoteltua tyttöä yksin, Sanna sanoi hiljaisella äänellä ja aidolla lempeydellä. Silloin tajusit, mitä sun kasvatustyyli oli aiheuttanut. Tytöt eivät kuunnelleet sua, ja arki oli ihan kaaosta.
Tauko.
Muistatko, kuinka yritit laittaa ruokaa mutta kaikki paloi pohjaan, kun olit jatkuvasti vastaamassa sähköpostiin työasioissa? Astiat jäi tiskeihin, kenelläkään ei muka ollut aikaa. Yhtenä yönä soitit mulle, kun Helmi raivosi, kun et ollut ostanut niitä uusia lenkkareita, joita kaikilla muilla oli. Et tiennyt mitä tehdä, joten soitit mulle
Laurin mieleen tulvi ne hetket. Kun kaikki keittiössä meni pieleen, Eevi kuvasi kännykällä ja nauroi, Helmi paiskoi ovia ja huusi, ettei isä ymmärrä mitään.
Lauri yritti tehdä uusia sääntöjä: laitteet pois ennen läksyjä, siivouspäivä, viikkorahan vähennys jos hommat ei hoidu. Jo toisena päivänä hän antoi taas periksi kyynelille ja huudoille. Eevi itki, että isä on julma, Helmi uhkasi muuttaa mummolle.
Ja Riikka no, alkuun hän jaksoi yrittää, mutta kun Eevi kaatoi limua uuden mekon päälle tai Helmi kiukutteli ravintolassa, Riikka vetäytyi syrjemmälle, alkoi henkäillä ärtyneenä. Mä en oo valmis muiden lapsiin, hän sanoi kerran, ja se oli menoa.
Riikka lähti kolmen kuukauden jälkeen, Lauri sanoi melkein kuiskaten. Sanoi, ettei jaksa tätä. Eihän tää ole hänen tarinansa.
Hetken hiljaa, sitten hän jatkoi:
Mä tajusin silloin ihan konkreettisesti. Ilman sua kaikki romahti. Tytöt eivät kuunnelleet, kotona kaaos, töissä voimat lopussa. Ajattelin, että tämä on vapautta mutta oikeasti olin jumissa arjen pienissä asioissa, joihin ei ollut mitään valmiita vastauksia.
Mä katsoin Sannaa, siinä ei ollut mitään ylemmyyttä tai katkeruutta vain sitä tyyntä ymmärrystä, joka syntyy kun on nähnyt kummankin puolen.
Tiedätkö mikä on ironista? Sanna hymyili vähän, lämmin pilke silmissä. Kun jäin yksin, mä opin viimein hengittämään. Siis oikeasti, hengittämään ilman tunnetta, että kaikki kaatuu niskaan.
Hän piti tauon, mieli kävi vieläkin niissä ekan itsenäisen syksyn öissä.
Sain uuden työn oon nyt koulutuskoordinaattorina koulutuskeskuksessa. En pelkkä opettaja, vaan joku, joka oikeasti kehittää juttuja, tukee opettajia ja saa käyttää omaa kokemustaan ja osaamistaan. Tiedätkö, oon onnellinen ja ylpeä. Palkka on parempi kuin ennen kyllä sillä elää, ja jää vähän hemmotteluunkin.
Sanna katseli hetken pihalla, ympärillä rivissä noita samoja, vanhoja harmaita taloja, mutta nyt hän näki niiden yli jotenkin valoisammin.
Asun tässä vuokralla ja viihdyn ihan hyvin. Riittää kaikkiin menoihin: ruokaan, vaatteisiin, elokuviin viikonloppuisin. Voi käydä kuukausittain manikyyrissä, ostaa kirjan, jonka on halunnut pitkään, ottaa kahvin lempikahvilassa. En enää ravaa iltaisin marketteihin ostamaan ruokia seuraavan päivän varalle enkä jatkuvasti tee kolmea eri ruokaa päivässä, kuin meillä olisi ravintola. En siivoa muiden sotkuja, vaan pidän kodin juuri sellaisena kun haluan.
Sannan ääni oli täysin rauhallinen se tyytyväisyys kuului läpi.
Ja mikä tärkeintä: nykyään mä nukun öisin. Oikeasti nukun, enkä säpsähdä siihen, että joku kuuntelee poppia aamuyöhön tai aloittaa läksyt puolilta öin. Mä elän, Lauri. Vihdoinkin elän ilman jatkuvaa stressiä ja tunnetta, että kaikki pyörii mun kautta.
Hän katsoi Lauria suoraan silmiin, lämpimästi mutta päättäväisenä. Hän ei halunnut kerskua, vaan kertoi vain miltä tuntuu viimein löytää oma rauha.
Lauri seisoi hiljaa. Päässä kaikki oli tyhjää ei tullut yhtään kunnon vasta-argumenttia, puolustelua, ei enää mitään. Hän tajusi nyt selvemmin kuin koskaan: kaikki se, mitä oli luullut vapaudeksi ja helpoksi elämäksi, olikin ollut harhaa. Oikea elämä oli ollut siellä heidän vanhassa kodissaan niissä pienissä hetkissä, joita hän itse oli pitänyt rasitteina: kun Sanna hoputti sukkia lattialta, jaksoi aina olla kärsivällinen, huolehti hänen kahvista vaikka olisi itse ollut myöhässä töistä.
Mä pyydän sua palaamaan en pelkästään siksi, että mulla on vaikeaa, Lauri sanoi vihdoin, äänessä jotain uutta pehmeyttä. Vaan koska mä ymmärsin, etten voi ilman sua. Mä rakastan sua, Sanna.
Sanat eivät olleet helppoja. Ne tuli mukaan, koska näin pitkään hän ei ollut myöntänyt yhtään heikkoutta. Lauri ei sanonut sitä, koska halusi helpon ratkaisun hän oikeasti tarkoitti jokaista sanaa.
Sanna katsoi pitkään, punniten Laurin sanoja. Hän näki kyllä, ettei toinen ollut enää sama.
Sitten hän nosti ostoskassin syliinsä ja sanoi hiljaa ja lempeästi:
Mä olen iloinen, että ymmärsit. Mutta en palaa. Mä olen nyt toinen ihminen. Ja sunkin täytyy muuttua itsesi vuoksi, ja tyttöjen. Ne tarvitsevat sua juuri sellaisena kuin sä oikeasti olet, eivät vain toiveiden automaattina.
Sanna sanoi kaiken selkeästi, rauhallisesti, ilman vihaa tai katkeruutta.
Laurilla oli jo lause valmiina, jotain jolla yrittää, mutta Sanna kääntyi ja käveli rappukäytävään ennen kuin hän ehti.
Sanna! Lauri huudahti, tietämättä itsekään mitä toivoi saavuttavansa.
Sanna pysähtyi, muttei kääntynyt.
Mä maksan elatusavut niin kuin ennen. Ja tytöt tapaavat sua viikoittain. Näin on parasta kaikille.
Sitten Sanna astui rapusta sisään ja katosi. Lauri jäi yksin siihen koleaan marraskuun iltaan, seisomaan ja tuijottamaan kodin ikkunoihin, joista loisti lämmin valo.
Sanna oli poissa, ja kaikki se, mikä joskus oli ollut perhe, oli nyt enää muisto pirstaleina, omien valintojen seurauksena. Lauri ymmärsi silloin viimeistään, ettei menettänyt pelkkää vaimoa. Hän menetti koko kodin sydämen sen ihmisen, joka oli nähnyt pidemmälle kuin lyhyisiin toiveisiin ja joka oli pitänyt heidän suunnan oikeana. Ihmisen, joka oli rakastanut juuri häntä, sellaisena kuin on ei täydellisenä, vaan aitona.
