Kun kaikki löysivät hänet, käännettiin selkä. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä kirjoitetaan Yhdysvalloissa ja Japanissa.
Päiväkirjani, elokuu:
Tänään kävelin puutarhaan hakemaan tilliä perunakeittoon. Jäin kuitenkin äkisti seisomaan kuin naulittuna. Kompostikasan vieressä makasi kaksi pientä kissanpentua tiiviisti kylki kyljessä, surkeasti piipittäen. Toinen niistä oli vahvan oloinen ja pörröinen, mutta toinen… Kyykistyin lähemmäs ja nostin hennon pennun varovasti syliini.
Voi sinua, pikku raukka, mitä sinulle onkaan tapahtunut?
Pentu ei juuri nähnyt silmät olivat melkein täysin rähmän peitossa ja niin lähekkäin, kun luonto olisi unohtanut jättää niille tilaa. Sen tassut vapisivat, turkki oli takkuinen. Vieressä sisko näytti täydeltä vastakohdalta: kaunis, pullea, sulavalinjainen kuin pieni satukissan alku.
Kannoin pennut sisälle ja hain ensiapulaukun. Aloin rauhassa puhdistaa pikkuisen kasvoja lämpimään veteen kastetulla vanulapulla, tiputin silmiin lääkettä.
Kyllä tästä selvitään. Sinä selviät.
Ensimmäiset viikot olivat yhtä eläinlääkärireissua. Ruoka-aineallergiaa, huono koordinaatio, heikot nivelet lista ongelmista tuntui loputtomalta. Nimesin pennun Eeliksi, ja hän taisteli urheasti päivästä toiseen.
Katso nyt, miten hassu poika! nauroin, kun Eelis yritti pestä naamaansa, mutta kellahti nurin, kun nivelet eivät kantaneet. Minun ihmeellinen Eeliksen poika!
Sisko katosi pian kauniille kissaneidille löytyi koti hetkessä. Mutta Eelis jäi. Enkä katunut hetkeäkään.
Noin puolen vuoden päästä Eelis alkoi jo voimistua. Silloin katsoin hänen kasvojaan aivan uusin silmin. Ne erikoisen lähekkäin olevat silmät eivät enää näyttäneet puutteelta, vaan antoivat ilmeen ikuista hämmästystä aivan kuin Eelis keksisi elämässä joka hetki jotain uutta ja ihmeellistä.
Eelis, näytät ihan siltä, että unohdit saunan päälle, hihitin, kun otin taas uuden kuvan.
Puhelin täyttyi Eeliksen kuvista. Eelis makaamassa koomisessa asennossa sohvalla. Eelis yllättynein ilmein, ikään kuin maailma olisi jatkuva yllätys. Eelis yrittämässä hypätä ikkunalaudalle turhaan, sillä täydellinen tasapainoaisti jäi haaveeksi.
Eräänä päivänä ystäväni Sanni kävi kylässä. Hän meinasi pudottaa kahvikupin nähdessään Eeliksen.
Outi, mikä tuo on?
No Eelis, minun rakas kisuni.
Katsoiko se aina noin ihmeissään?
Aina. Niin kuin olisi juuri saanut tietää, että revontulet ovat oikeasti olemassa.
Sanni nappasi heti pari kuvaa:
Osallistakaa tämä ihmeotuksenne siihen meidän kaupungin “pisin häntä” -kisaan! Järjestävät kuulemma ensi viikolla.
Kohautin hartioitani. Eelisellä tosiaan on pitkä häntä, mutta ennätyksiä tuskin rikotaan. Lähdettiin silti. Samallahan siinä näkee muitakin kissoja.
Kisassa Eelistä tutkittiin kauan, järjestäjät supattelivat ja vilkuilivat toisiinsa.
Tiedättekö, teidän kissanne on aivan omanlaisensa, sanoi nuori tapahtumatyöntekijä. Laittakaa siitä video nettiin, siitä voisi tulla hitti.
Kuka muka haluaisi nähdä Eeliksen toilailuja?
Aivan varmasti moni!
Kotona mietin pitkään. Lopulta katsoin Eelistä, joka istui tutussa vinoasennossaan, silmät lautasen kokoisina. Miksei kokeiltaisi?
Ensimmäinen video keräsi 300 katselukertaa. Toinen jo puolitoistatuhatta. Kolmas… Kolmas muutti kaiken.
Outi, näetkö?! Teemu pyyhälsi olohuoneeseen tabletti kädessä. Sinun Eelikselläsi on jo 70 000 seuraajaa!
En ollut uskoa silmiäni. Viestit ja kommentit vyöryivät ruudulle:
“Voi miten suloinen!”
“Hänen naamansa kuvaa oloani joka maanantaiaamu.”
“Tuollaisen minäkin haluaisin!”
“Hän näyttää jatkuvasti siltä, kuin ihmettelisi, miten tässä maailmassa onkaan päädytty tähän pisteeseen.”
Päätin tehdä Eeliselle oman tilin. Aloin jakaa pieniä tarinoita: kuinka hän jahtasi auringonsädettä ja törmäsi seinään, nukahti silmät raollaan kun luomilihaksia ei oikein saanut hallintaan, tai istui ikkunalaudalla filosofin katse silmissään.
Seuraajamäärä kasvoi: 15 000. 20 000. 30 000… En pysynyt enää edes laskuissa.
Sitten viestilaatikkoon alkoi tulla pyyntöjä lehtijutusta. Ensin paikallisesta lehdestä, sitten Helsingin Sanomista. Ja sitten vielä Yleisradiosta.
Outi, täällä sulle kirjoittaa joku amerikkalainen! Teemu antoi puhelimen käteen. Haluaa haastatella.
Selvisi, että The Mirror halusi tehdä jutun suomalaisesta “erikoiskissasta”. Perässä tulivat saksalainen lehti, australialainen sivusto, japanilainen outlet.
Sinä olet nyt kansainvälinen tähti, Eelis, hymähdin, kun rapsutin kissaa korvan takaa. Tiedätkö, sinusta puhutaan Tokiossa asti!
Eelis katsoi minuun samalla hämmästyksen naamalla ja kierähti selälleen, kuin ei koko hässäkkä häntä koskettaisi lainkaan.
Jonkin ajan päästä Saksasta saapui kuvausryhmä. Jännitin: säikähtäisiköhän Eelis kameraa, menisikö solmuun? Mutta hän vain istui tuttuun tapaan vinossa asennossaan, pyöreät silmät suurina, yritti hypätä sohvalle ja epäonnistui.
Fantastisch! hän on hurmaavan luonnollinen! riemuitsi kuvaaja.
Kun porukka hyvästeli, ohjaaja puristi kättäni:
Kiitos kun pelastit tämän kissan. Maailma tarvitsee tällaisia ihmisiä, se tekee meistä vähän parempia.
Seisoin ovella liikuttuneena. Oliko tämä todella minun elämäni? Ja tuon rääkätyn, kipuisen kissanpennun, jonka kerran nostin kompostin vierestä syliini?
Illalla istuin sohvalla, Eelis käpertyneenä polvelleni. Ulos satoi ja lampun lempeä valo loi lämpöä hämärään huoneeseen.
Kuule Eelis, hiljaa sanoin, kun sinut löysin, moni sanoi, ettei kannata yrittää, ettei kannattaa tuhlata rahaa eikä voimia yksilöön, josta “ei tule mitään”. Ja nyt sinusta puhutaan maailmalla. Ihmiset hymyilevät sinulle, viestissä kerrotaan, että autat jaksamaan vaikeidenkin päivien yli että sinun olemuksesi on monelle lohtu.
Eelis kehräsi syvään ja katsoi minua taas sillä ihmeellisellä, salaisuuden paljastaneella ilmeellään.
Olet minulle todiste siitä, että jokainen ansaitsee mahdollisuuden. Että se, mikä toisen silmissä on vika, voi olla yksilöllinen lahja. Että rakkaus voi olla ihmeparantaja.
Puhelin värähti taas tällä kertaa toimittaja Liettuasta.
Hymyilin. En olisi ikinä uskonut, että päädyn kirjoittamaan kansainvälisille lehdille. Että minun pikkuiseni olisi tähti. Että kompostin kulmalta löytyneen rääpäleen tarina koskettaisi ihmisiä ympäri maailmaa. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, että Eelis eli, voi hyvin ja oli onnellinen. Hän ei koskaan oppinut kiipeilemään, mutta hän toi iloa tuhansille ihan omalla tavallaan. Ja se oli tärkeämpää kuin mikään muu.
Kiitos sinulle, Eelis, kuiskasin. Että olet olemassa. Että jaksoit yrittää. Että näytit kaikille toivottomia tilanteita ei ole. On vain liian vähän rakkautta ja kärsivällisyyttä.
Eelis sulki silmänsä ja rupesi kehräämään syvään. Hänen kasvoillaan näkyi vieläkin kevyt hämmästys, aivan kuin hän olisi vieläkin ymmällä ihmeellisestä polustaan.
Jossain päin maailmaa ihmiset avasivat suomalaisen Eeliksen kotisivun, katsoivat kuvia ja hiljaa ymmärsivät: kauneus on suhteellista, mutta hyväntahtoisuus on todellista. Juuri sydämen hyvyys tekee yhdestä vaivaisesta löytökissasta todellisen tähden, joka valaisee muiden polkuja.
