Kolme lankaa. Kolme kohtaloa
Mitä hän sanoi? En kuullut, mitä? Helvi-Elisa Kumara kumartui eteenpäin ja hieman vinoon, lähempänä vierellään kulkevaa ystäväänsä, Sanni-Alina Saarelaista.
Sanni alkoi selostaa tarkemmin, mistä juuri heidän ohitseen kulkeneet äiti ja noin seitsemänvuotias tyttö puhuivat.
Koulussa on joku häirikkö, niin se tyttö oli sanonut sille jotakin…
Sanni puhuu kovaan ääneen, taatusti koko katu kuulee. Helvi kuuntelee tarkasti, ei keskeytä, kääntyy katsomaan perään juuri sitä tyttöä ja nyökkää hyvän tuulen saattamana.
Reipas ja siisti tyttö. Mutta voi kun on vähän turhan vakava! päättää hän.
Miksi? Helvi-Elisa ihmettelee, tarttuu Sannia kainalosta ja hoputtaa eteenpäin, sillä liikennevalo on jo pitkään vilkkunut vihreää ja autot odottavat, että kaksi iäkästä rouvaa pääsee kadun yli.
Mitä? En kuullut, Helvi, mitä? toistaa Sanni, pyörii levottomasti ja puristaa laukkuaan pienillä askelilla kohti turvaa antavaa jalkakäytävää.
Sanoin, miksi noin monimutkainen? toistaa Helvi taas kovaan ääneen.
Aijaa… niin vain.
Helvi-Elisa ei aina viitsi perustella pohdintojaan välillä tuntuu, että onhan se selvääkin ilman lisäselityksiä.
Se tyttö on ottanut tehtäväkseen ojentaa laiskuria ja häirikköä? Ojentaa ja opettaa? Ei, lapset! Tuolla tavalla asiat eivät ratkea… Näin ei käy!
Helvi ravistaa päätään ajatustensa tahtiin, ja Sanni huokaa. Joskus ystävä on suorastaan raivostuttava arvoituksellisuudessaan. Mutta ilman Helviä maailmaa, joka on muuttunut liian kirkkaaksi ja äänekkääksi, olisi mahdoton kestää.
Nämä kaksi Helvi-Elisa ja Sanni-Alina asuvat vierekkäisissä kodeissa Turun vanhassa empire-talon pihapiirissä. Ei mitään tavallisia rappukäytäviä tai hissejä; kummallakin suora ulko-ovi pihan puolelle, vanhoihin talousrakennuksiin, jotka ovat entisen tilanomistajasuvun jäljiltä jääneet asuinkäyttöön vuosikymmenten myllerrysten jälkeen. Useimmat naapurit ovat jo kauan sitten muuttaneet isompiin, valoisampiin asuntoihin lähelle kauppatoria, mutta Sanni, Helvi ja heidän ystävänsä Anni-Maija pitävät sitkeästi kiinni omista nurkistaan, repivät palasiksi ostotarjoukset ja vaihtoehdot.
Monet firmat, yrittäjät ja sijoittajat ovat katsoneet tämän Turun keskustan kulman, Brahenkadun ja Aurajoen välissä, enemmän kuin houkuttelevaksi. Piha täynnä lehmuksia, vanhat kivijalat ja Sateenkaaren sillan silhuetti taustalla. Vaikka päärakennus on nykyään kulttuurikoulun käytössä, niin nämä piharakennukset entiset tallit ja puurakennukset yhä asutetaan.
Nämä naiset, jo hauraita, ei ehkä enää vahvoja mutta sitkeitä, eivät kuitenkaan jätä kotiaan. Heidän elämänsä on tässä tässä haluavat myös päättää matkansa.
Mennäänkö Anni-Maijan luo, Sanni kulkee edellä määrätietoisen reippaana, kakkukotelo kainalossa. On juhlapäivä.
Mitä? Mitä sanoit, en kuule! Vilkaise minuun päin niin voin lukea huulilta! Helvi nappaisee ystävää hihasta, harmitellen, peläten että Sanni suuttuu ja lähtee, kyllästynyt kuuroon ystäväänsä.
Mutta ei. Sanni pysähtyy rauhassa, kumartuu lähelle kasvoja ja artikuloi selkeästi.
Aivan, Anni-Maija pyysi kylään… Muistan kyllä! Helvi nyökkää helpottuneena. Asia selvä, jatketaan.
Anni-Maija, raukka, ei pääse liikkumaan, ja ystävien seura on nyt kultaakin kalliimpaa. Tänään olisi Annin tyttären syntymäpäivä. Riitta on jo aikuinen, käy töissä Helsingissä, harvoin ehtii käymään. Juhlia piti viikonloppuna, mutta siirtyi. Anni-Maija ei ole katkera.
Oma syyni, sanoo hän, kun ystävykset istuvat pöydän ääreen. Ja älkää puhuko tytöstäni pahaa! nostaa varoittavan sormen, mutta kukaan ei aikonutkaan.
Sanni silittää naapurin kättä. Kuiva, laiha käsi, se sama, jolla Anni lapsena kitki rikkaruohoja sisäpihan kasvimaan laidalla sodan jälkeen. Siinä kädessä pysyi iso lapio ja sillä kaivettiin savista maata, johon sitten kylvettiin siemenet. Oli nälkää, hätää. Äidit työskentelivät Samppalinnan sairaalassa, lapset yrittivät keittää mitä saivat kotiin.
Kasvimaan siemenet he saivat lahjaksi Prokko-setältä, yksinäiseltä puutarhurilta samasta pihasta. Hän tuhahti naapureilleen, mutta oli tytöille sydämellinen.
Tulkaas tänne! huusi hän kerran Sannille, Tässä, tytöt, teille siemeniä. Kylvätkää, niin saatte satoa. Minä neuvon sitten!
Ja kyllä niitä tuli kaksi kaalinkerää, maata pitkin kiemurtelevaa kurkkua ja persiljaa, joka tosin nuupahti.
Hölmöt, saitte sadon pilalle! Prokko torui. Sitten laantui, kantoi tytöille kuivat leipäpalat ja käski pyyhkiä nenänsä.
Kun tämä loppuu, sota päättyy ja isät palaavat laitetaan sitten oikea puutarha! hän lupasi.
Mutta Prokko-setä ei elävänä sodasta selvinnyt. Tyttöjen omat isätkään eivät palanneet, ja puutarhan he tekivät kolmestaan
Nyt Anni, jo vanha rouvashenkilö pyörätuolissaan, Sanni silittää kättä ja Helvi järjestelee ruokia pöytään. Jälkkäriksi karpalolikööriä Annin herkkua. Nostavat maljan Riitan terveyden, Annin jalkojen puolesta, talvimyrskyjä vastaan.
Annin liikkumattomuus tuli yhtenä talvena, kaatumisen jälkeen. Vamma tuntui ensin vähäiseltä, mutta seuraavana aamuna jalat eivät liikkuneet. Puhelin liian kaukana, apua ei saanut. Siinä sitten paleli kylmällä lattialla, eikä kehdannut pyytää naapureita. Lopulta naiset ihmettelivät: eikö Anni-Maija laita radioa päälle aamupalalla? Mentiin koputtelemaan ovelle, ensin Sanni ja Helvi, sitten talkkari, joka väänsi vanhan oven auki vahvalla olkapäällä.
Kaikki tajusivat heti tilanteen ja talkkari passitettiin ulos. Sanni ja Helvi hoitivat peitot, uudet alusvaatteet, pesivät ystävänsä. Sanni ei ollut arka: oli hän hoitanut halvaantuneen aviomiehensäkin aiemmin yksin. Kuoli tämä jo vuosia sitten.
Kyllä nyt on rauha hänellä, Sanni tapasi mutista haudalla, hänellä on kaikki hyvin.
Anni vietiin sairaalaan, lääkärit totesivat ikävämmän puolen totuutta. Kaiken päälle Anni syytti itseään ajatteli, että tämä on Jumalan rangaistus.
Mitä muka olet tehnyt niin pahaa? ihmettelivät muut potilaat.
No kai jotain. Anni synnytti nuorena Riitan, punatukkaisen tytön, rakastui poikaan rinnakkaisluokalta. Sitten kävi niin kuin monelle: tyttö tuli raskaaksi, äiti raivostui, lähetti lääkäriin, mutta myöhäistä, Anni lähti maalle isänsä siskon luo. Siellä synnytti lapsen ja eli muutaman vuoden maatalossa. Äiti vieraili, mutta eteni hitaasti kiintymisessä.
Entä lapsen isä? Hän ei halunnut olla osa kuvioita elämä, opinnot, tulevaisuus! Ei tällaisia siteitä nyt.
Parin vuoden jälkeen isoäiti toi sekä Annin että Riitan takaisin Turkuun. Sanni ja Helvi olivat erinomaista lastenhoitoapua. Riitta sai kasvaa kolmessa kodissa kolmen isosiskon silmien alla, kaikki hyvin.
Anni suoritti opinnot työn ohessa ja kasvatti Riitan. Äiti kuoli Riitan ollessa vasta yhdeksän.
Jonain päivänä työpaikalla kävi ulkomaalaisvieras, ranskalainen komea. Ei estänyt poliittinen tilanne rakkautta. Pierre toi lahjoja, pukuja ja nukkekokoelmia. Lopulta hän kutsui Annin Ranskaan.
Ajatella, Pierrella on kartano Pariisin lähellä! Kaikki valmiina meille! Anni innostui.
Entä Riitta? kysyi heti Sanni.
Jätän hänet Suomeen toistaiseksi, kunhan pääsen alkuun, haen sitten…
Riitta viskasi Pieren lahjat lattialle ja seinille. Siinä hetkessä Riitta sanoi myöhemmin sydämensä pysähtyneen.
Älä sure, äitisi ei voi olla erossa sinusta kauaa. Sitten päätät, annatko anteeksi vai et, Sanni rauhoitteli itkevää Riittaa.
Sanni oli joskus itsekin langennut kiiltävän elämän lupauksiin oli tullut petetyksi kalliissa lakkikaupassa. Kaipasi uutta, mutta jäi ilman.
Anni lähti. Riitta ei nähnyt äitiään asemalla, ei vastannut kirjeisiin. Anni palasi puolen vuoden kuluttua, eikä moni nuori sydän sitä antanut heti anteeksi.
Saitko edes naimisiin? Helvi kysyi.
En, Anni pudisti päätään. Pierrellekin lapsi oli liikaa, hänen perheensä vaati valitsemaan… Kuule, kun tajusin miten asiat, sylkäisin heidän kiiltävään eteiseensä ja lähdin.
Helvi kohautti hartioitaan ja totesi: Ajan kanssa. Kun Riitta kokee oman suuren rakkautensa ja kipunsa, kenties ymmärtää. En kyllä puolustele, mitä teit. Se oli typerää ja ankaraa lapselle.
Sanni ja Helvi olivat silloin itse jo avioliitoissa, kummallakin poika. Eivät olisi osanneet olla erossa päivääkään.
Annin raskain syyllisyys liittyy tähän valintaan, siihen että puolittain halvaantui.
Riitta palkkasi äidilleen kotiavun, mutta hoitaja oli kovaotteinen eikä Annista ollut vastusta. Kerran tämä kaatoi vahingossa kiehuvaa vettä Annin päälle, pelästyi, ja karkasi. Sanni tuli avuksi hänellä oli avain ja hoiti haavat. Sen jälkeen Sanni hoiti ystäväänsä.
Voi miten kummallinen olet! Anni yritti torjua. Maksaisin tästä ainakin!
Säästä sanasi! Sanni ärähti. Käytä rahasi viisaammin!
Naiset olivat tottuneet auttamaan toisiaan kaikissa elämän vaiheissa yhteiset saunareissut, äitiysneuvolan jonot, pommisuojajuoksut sodan aikaan. Raha-asioita ei pyöritelty.
Sanni auttoi Annia, ulkoilutti sitten puolikuuroa Helviä. Helvi oli menettänyt paljon kuulostaan sodassa, pommin räjähdyksessä. Sanni talutti hitaasti pitkin Brahenkatua, rantaan asti pitkälle mutta mielekkäälle reitille. Kaunasivat Aurajoen varrella, istuivat puiston penkillä katsomassa leikkiviä lapsia, muistellen kuinka heidän omat pojat kiipesivät lehmuksiin.
Meillä lehmukset tuoksuvat kuin huuma, Helvi keräsi kukkia teeksi, tiesi milloin ja miten hauduttaa. Heillä kolmella oli oma iltansa, jolloin join lehmusteejuhlaa. Aina Helvin luona, pyöreän pöydän ympärillä, ohut posliini esillä, erikoinen leivonnainen mukana. Siinä muisteltiin mennyttä, unelmoitiin tulevasta.
Anni kertoi Pariisista, Sanni museoarjen omituisuudesta, Helvi taas työskenteli Kumitehtaalla, pysyi hiljaa kuulo jo heikkeni. Pelkäsi että ystävät huomaavat.
Tehtaalla Helvi tapasi Ivon, joka oli paljon vanhempi, kasvoillaan sodan jäljet. Miksi minä sinulle kelpaisin? hän yksinään mutisi, Helvi silloinkin vieressä. Ja kuitenkin naimisiin meni. Ensiyö yhdessä, Ivo varmisti monesti että Helvi on todella siinä. Helvi oli opettavainen, tunsi suurta vastuuta. Ivo huomioi jokaisen hengityksen sävyn.
Ivo oli Helvin ainoa rakkaus. Mies vietiin pois liian aikaisin, vain 55-vuotiaana. Nukkui pois yön aikana. Helvi seisoi ja itki, pyyhki kyyneliä pois, pelkäsi että ovat liian lämpimiä, liian kirpeitä. Poika, Erkki, haki naapurit tueksi.
Ystävät itkivät yhdessä, ja seuraavan kerran kun Riitta tuli, näki surun läheltä, ja rakkaus äitiin kasvoi kipeän suureksi. Pikkuhiljaa oli taas helpompi lähestyä Annia.
Sannin aviomies ei koskaan ollut ystäville mieleen. Anni tapasi sanoa, että pehmeä ulkokuori, kova sisältä. Laski ja säästeli, lupaili mutta unohti ostokset aina oli tärkeämpää odottaa “huomenna sitten”. Kun vihdoin tuli jääkaapin vuoro, koettiin pettymys ja tappelua, koskaan ei tarpeeksi aikaa tai rahaa.
Miksi menit hänen kanssaan naimisiin? Helvi kysyi lempeästi.
Pelkäsin, ettei kukaan muu minua huoli. Te olette kauniita, minä pelkkä hiiri, Sanni itki ja tunnusti.
Eroa! Anni ja Helvi huusivat. Ei tätä loputtomiin kestä!
En voi. Meillä on poika. Miska tykkää isästään, heidän välinen rauha menee muuten. Ei, ei En pystyisi.
Helvi ja Anni pudistelivat päitään, mutta Sanni muuttui, kukki: hymyili ja käveli kuin purjevene kesätuulessa.
Mikä sinua vaivaa? Helvi kysyi.
Rakastuin. Minulla on ystävä, joka tuntuu oikealta tuelta, Sanni kuiskasi ja nyyhkytti.
Tuo suhde kesti pitkään. Miska kasvoi ja haki Turun yliopistoon, isänsä sairastui vakavasti töissä, kuoli kotiin viikkojen kärsimyksen jälkeen. Sanni hoiti, syytti itseään, rukoili anteeksiantoa. Ystävä olisi hänet vienyt naimisiin, mutta Sanni kieltäytyi.
Miska ei hyväksyisi. Tunnen loukanneeni Andreasta jo tarpeeksi, sanoi tämä vain.
Mies jätti Turun eikä palannut.
Vuosien vieriessä pihan lehmukset kasvoivat, vanhat naisetkin vanhenivat. Kulttuurikoulussa soitti nuoriso, joiden ensi askeleita kolme ystävätärtä istuivat kuuntelemassa: Anni pyörätuolissa, lämmin peitto, samettipuku ja pitsikaulus, Sanni suorana tummassa helmikirjailtussa mekossa, ja Helvi hän melkein pelkästä seurasta, hiljainen, hymyilevä, villatakki päällä, haalistunut laukku olalla.
Heillä kaikilla oli pitsihansikkaat muistona Annin Pariisin vuosista.
Turhaan syytät itseäsi, Anni! Sanni viipaloi kakkua ja laski palat lautasille. Riitta on nykyään äiti hänkin, tuntee rakkauden omassa elämässään. Pierre varmaan ansaitsee vihan, mutta rakkaus sinun ja Riitan välillä säilyy.
Juuri niin! Helvi nyökyttelee. Nuoruus on armoton, sitten tulevat sävyt, harmaat alueet. Riitta oli silloin nuori, ymmärtää nyt jo enemmän. Mutta Pierre no jaa, sanon vain…
Laittoivat vielä kerran vedenkeittimen päälle nykyaikainen, ei tuoksu savua eikä metsää niin kuin vanha muuripata, mutta silti kotoisa. Se oli äitienkin aikoinaan kiillottama aarre.
Ulkona sade suhisee jo pudonneita lehtiä. Kohta tulee ensi pakkanen, samettikukat mustuvat kukkapenkissä. Syksy tuoksuu, mutta yhä lämpöä riittää.
Pihalle kaartaa auto, valot välähtävät. Nopeasti kopisevat korkokengät portaalla. Anni jähmettyy.
Ovikello soi, Sanni päästää Riittan sisään, tervehtii poskelle ja viittoo keittiöön.
Hän odottaa. On ikävä. Mene, tyttöni, mene! Hyvää syntymäpäivää, pieni kyyhky!
Riitta tuo äidilleen kimpun dalioita, tummaa violettia ja keltaista keskellä. Kukkien taakse piiloutuu päivänsankari. Anni itkee, itkee koska ei meinaa uskoa että on jo saanut anteeksi ehkä ei itse itseltäänkään. Ja samalla on valtava ilo; tänään Riitalle syntyi pieni tytär, punatukkainen, kuin kissanpoika vaaleanpunaisessa peitossa. Onnea!
Jos katsot tänä iltana sisään siihen vanhaan puutaloon Turussa, Aurajoen varrella, näet kolme iloista mummoa. Nauravat, juovat teetä, muistelevat menneitä ja odottavat… lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia kaikkia, jotka tekevät elämästä elämän arvoista. Kohta he hiljentyvät ja katoavat, mutta vielä on aikaa, pitää ehtiä halata. Se on korvaamattoman arvokasta.
