Kaikki kokoontuvat luokseni
Helmi Vesanto laski tabletin pöydälle ja tarttui puhelimeen:
– Mummo, mitä kuuluu? Miten voit? Hyvin? Entä ukki, onko kunnossa? No jos paistaa perunat, niin kaikki on varmasti hyvin. Sain työt päätökseen tälle päivälle, nappaan Danilan treeneistä, käydään kaupassa ja kohta ollaan kotona.
Sitten Helmi valitsi toisen numeron:
– Jarno, moi, olen menossa kotiin, tuletteko te Iidalla pian? Olette jo matkalla? Mahtavaa, ukki paistaa juuri perunoita, syödään illallinen yhdessä.
Helmi nousi, pakkasi käsilaukkuun tärkeimmät ja huikkasi hyvästit työtovereille:
– Hei vaan kaikille, minä lähden! Nähdään huomenna!
– Hei hei, Helmi, mukavaa iltaa.
Hän vaihtoi kengät ripeästi pöydän alla, heitti ohuen takin hartioilleen ja katsoi automaattisesti pimeentyvään ikkunaan. Oli lämmin syksyinen ilta. Kadun valot välkkyivät pehmeästi, ihmiset kiirehtivät koteihinsa työpäivän jälkeen. Helmi vilkaisi omaa heijastustaan ja hymyili kummallista, ei olisi ikinä uskonut, että hänkin jonain päivänä eläisi tavallista, ihan normaalia elämää. Että hänellä voisi olla perhe, ja että hänkin iltaisin palaisi kotiin, sinne missä joku aina odottaa. Vielä vähän aikaa sitten hän oli aivan varma, ettei niin koskaan kävisi.
Niin, hänen perheensä on hieman erilainen, mutta he ovat kaikki hyvin onnellisia ja rakastavat toisiaan.
Helmin äiti jätti hänet heti, synnytti ja katosi sairaalasta. Lyhyessä lastenkodin papereissa luki: äiti tuntematon, ei papereita, ei isää. Toiset ihmiset nimesivät vauvan. Sukunimeksi tuli Vesanto koska hän syntyi keväällä. Miksi Helmi, sitä ei tiennyt kukaan. Helmin ystävät olivat aina poikia. Paras ystävä oli Jarno, joka oli vuotta vanhempi. Hänkin Vesanto samasta syystä. Helmi oli ahkera koulussa, kiltti, kuuliainen niin kovasti hän olisi halunnut tulla valituksi perheeseen. Miten kotona eletään, hän tiesi vain elokuvista. Ehkä hän ei vain ollut viehättävä, liian kulmikas, tai ehkä vain epäonnekas? Kun Jarno adoptoitiin, Helmi itki koko yön. Ei kateudesta, vaan koska menetti ainoan ystävän. Jarno katsoi Helmiä silmälasiensa takaa: Helmi, haluatko, että jään? Oletko pöljä? Eihän tuollaisesta kieltäydytä. Mene vain, kaikilla on oma kohtalonsa. Etsin sinut vielä, lupaan!, vakuutti Jarno mutta Helmi naurahti ei se niin tärkeää ole!
Helmi kävi koulun, meni rakennusalan oppilaitokseen, asui opiskelija-asuntolassa. Kun valmistui, sai pienen yksiön orpolapselle Kuopion laitamilla. Mutta ei hätää! Sai töitä arkkitehtitoimistosta. Aikuisuus todella alkoi. Työpaikalla oli monia ystäviä, mutta perheestä oli vielä liian aikaista haaveilla, niin Helmi päätti. Hänellä oli vain yksi unelma: iso koti, rakas aviomies ja lapsia. Kaksi tai kolme. Juoksevat, leikkivät, nauravat. Kuulisin vain: äiti, isi! Niin tärkeitä, lähes tuntemattomia sanoja. Avaat oven, ja lapset äiti, isi tuli!, huutavat. Kuin sadussa.
Eräänä päivänä Helmi oli menossa rappukäytävään, kun ovi lennähti auki ja nuori mies syöksyi ulos, melkein päin Helmiä, laukku kädessä. Helmi astui aulaan; lattialla makasi vanha nainen:
Eläke laukku tönäisi minut. Silmälasit, missä lasini, en näe mitään! Helmi kiirehti ulos, mutta poika oli jo kadonnut. Hän auttoi mummon ylös onneksi ei osunut pahasti.
Miten voi olla Helmi, niin se vain menee, mummo itki, miksi hän teki niin?
Helmi vei mummon kotiin; siellä oli vuoteenomaattina vanhus, ei päässyt nousemaan. Helmi alkoi käydä heidän luonaan, kantoi ruokaa, kun eläke oli viety ja poliisista ei apua löytynyt. Laukku löytyi myöhemmin kerrostalon ulkopuolelta, papereineen no sekin jo jotain.
Helmistä tuli entistä useammin Mummo-Tainan taloudellinen tukija. Ukille soitettiin lääkäri ja kunto koheni. Vanhukset piristyivät, Helmin alkoivat kutsua häntä lapsenlapsekseen, tulivat läheisiksi.
Kerran linja-autossa Helmi huomasi, että joku hymyilee hänelle: Neiti, teillä on niin tutut kasvot. Olemme varmaan tavanneet ennen? Helmi nauroi, enpä muista nähneeni. Nuorimies oli mukava; käveli Helmin mukana pysäkiltä. Esitteli itsensä Genaks, asui äidin kanssa, kävi töissä. Tuli tunne, että hänet oli nähnyt aiemminkin. Gena ryhtyi ottamaan Helmistä tavaksi saattaa kotiin töiden jälkeen. Kerran Helmi kutsui hänet kotiin, tarjosi teetä ja leipiä. Sattumalta Helmi kertoi lapsuudestaan lastenkodissa. Gena katsoi häntä hetken niin kuin haluaisi sanoa jotakin, muttei sanonut. Ehkä häntä suretti. Helmi piti hänestä, mutta jokin jäi vaivaamaan.
Mutta seuraavalla kerralla tapahtui jotain odottamatonta. Gena tuli käymään, Helmi laittoi veden kiehumaan. Genan kädet puristuivat Helmin ympärille. Gena, eikö voitaisi edetä rauhassa? Hän ei hellittänyt, ja sitten… Helmi huusi, mutta Genan ääni oli kova: Tiedän sinut, löysin sinut, olet se lastenkodin tyttö! Sain selville! Fotorobotista sinut tunnistin! Et sano tästä kenellekään, ymmärrätkö? Kukaan ei sinua auta. Tai käy pahemmin.
Helmi ei mennyt poliisille. Hän pelkäsi. Kuukauden päästä hänen vointinsa heikkeni; ambulanssi vei sairaalaan. Kohdunulkoinen raskaus, repeäminen, ehkä ei enää lapsia.
Mummo-Taina hoiti Helmiä, tarjosi lohtua hiljaisilla sanoilla ja kanakeittoa voimia varten. Juotti yrttiteetä, toipumista toivoi. Helmi tuli sairaalasta ulos eksyneenä miten jatkaa elämää, millä tarkoituksella? Hän oli vaiti, mutta eräänä päivänä jalat veivät hänet vanhan kirkon pihaan. Myöhäinen syksy, taivas tumma ja syleilevä. Kirkonkellot soivat, kupolit hehkuivat sadetta, kukkapenkit olivat jo kuolleet pakkaseen.
Vesanto, Helmi?, ääni kuului. Hän kääntyi. Yksi vapaaehtoisista hymyili lämpimästi: Voi, Helmi, minä etsin sinua! Jarno? viimein Helmi tunnisti hänet. He halasivat, ja Helmi itki avautuessaan kuten lapsena. Jarno kuunteli ja kertoi omastaan. Miten hänet otettiin kotiin, muttei koskaan hyväksytty, isäpuoli löi, kunnes Jarno karkasi ja loukkasi jalkansa. Nyt hän asuu kirkolla, tekee töitä, sielu alkaa parantua.
Palatessaan kotiin Helmi mietti, miten onnekkaasti kaikki oli sittenkin kääntynyt, kun hän tapasi Jarnon. Hän ei halunnut aluksi palata kotiin aina, vaan jäi kirkolle päiviksi. Siellä kaikki suunniteltiin uudelleen. Mummo-Taina ja Ukki-Antti olivat jo kauan ehdottaneet, että Helmi voisi saada heidän asuntonsa. Mutta Helmi ja Jarno keksivät paremman ratkaisun.
Yhdessä eläminen siitä vanhukset iloitsivat enemmän kuin olisivat osanneet toivoa. Että joku heitä vanhoja vielä halusi!
Nyt Helmi ja Jarno Vesanto ovat olleet naimisissa viisi vuotta. He muuttivat yhdessä isommalle asuinalueelle Espoon kyliin. Kaikille riitti tilaa. Mummo-Taina ja Ukki-Antti viihtyivät hyvin, heistä tuli seniorit, perheen kantaäidit ja -isät. Nyt he eivät enää olleet yksin heillä oli perhe. Kaksi vuotta sitten Helmille toteutui unelma: he adoptoivat kaksi lasta, Danilan ja Iidan, samasta lastenkodista, josta itse olivat lähtöisin.
Jarno, muistatko kun odotimme, että joku ottaisi meidät kotiin, ja meillä olisi oma talo, helisi Helmin ääni, katso nyt näiden lasten silmiin ja lupaa kanssani olla juuri sellaiset vanhemmat, joista aikoinaan vain haaveilimme.
Nyt kuuluu:
Äiti, missä isä? Mummo, tule katsomaan mitä Ukki ja minä askarreltiin!
Helmi ei halua enää muistella pahaa. Vaikka kerran Mummo-Taina hiljaa kuiskasi, että heidän pahantekijänsä oli jäänyt johonkin kiinni taas vankilassa, ehkä pitkäksi aikaa.
Jokaiselle tapahtuu ansionsa mukaan. Tässä elämässä ja Tuonpuoleisessa.
