Tänään kirjoitan sydän raskaana. Saattamassa vanhaa isoäitiäni koko perhe oli koonnut eteiseen mutta lämmin tunnelma loisti poissaolollaan. Kukaan ei enää yrittänytkään peitellä, kuinka heitä kyllästytti hänen läsnäolonsa. Puhuivat suoraan, häpeämättä, jopa iloiten kevään tulosta sillä nyt isoäiti lähtisi maalle eikä palaisi pitkään aikaan.
Lapsenlapset katsoivat isoäitiin välinpitämättömästi, miniä ei kaihtanut näyttää ärtymystään. Poikansa puolestaan vietti loputtomasti aikaa työmatkoilla, ja silloinkin kun oli kotona, kohteli häntä yhtä kylmästi kuin muutkin. Heille isoäiti oli vain vaiva. Ja isoäiti tunsi tämän hyvin. Hän kesti hiljaa, laski öitä kevääseen ainoaan tuomaan toivoon, pieneen iloon.
Tänä vuonna kevät saapui aikaisin. Usein isoäiti istui taloyhtiön rapun edessä, antoi käsien lämmetä auringossa ja katsoi syvälle kirkkaaseen taivaaseen. Hän oli laiha, vanhassa takissaan ja kuluneissa saappaissaan kuin pieni, märkä varpunen.
Perheen lämpö puuttui, mutta naapurit olivat ystävällisiä. Tervehtivät, kysyivät vointia, auttoivat kantamaan kauppakassin viidennen kerroksen kotiin. Pihapojatkin toisinaan kantoivat hänen ostoksensa, jos sattuivat samaa reittiä.
Ikäänsä nähden isoäiti ei jäänyt toimettomaksi. Hän laittoi ruokaa, pesi pyykkiä, siivosi hoiti kodin asiat. Silti miniä aina töistä tullessaan tokaisi:
Kun kerran olet koko päivän kotona, tee sitten kaikki itse.
Lapsenlapset eivät juuri puhuneet isoäidille. Kun he toivat ystäviään kotiin, isoäiti hiipi hiljaa huoneeseensa oli kuullut kerran sanat, jotka olivat jääneet sydämeen:
Mummo, sinä häpäiset meidät.
Hän ei riidellyt, ei sanonut vastaan. Hän vain vaikeni ja itki öisin hiljaa, kun muut nukkuivat. Tuli suru yksinäisyydestä ja loukkauksista.
Lähtöpäivänä vietiin isoäiti asemalle taksilla. Mukana oli vain vanha laukku ja pieni nyytti vaatteita. Hän kulki hitaasti, nojaten keppiinsä. Peronille päästyään istahti penkille lepäämään. Kun juna saapui, nousi hiljaisesti vaunuun.
Junan ikkunasta isoäiti katseli eteensä rauhallisilla, lempeillä silmillä. Junan lähtiessä hän kaivoi ryppyisen valokuvan laukustaan siinä poika, miniä ja lapsenlapset hymyilevät. Viime kuukausina hän oli nähnyt nuo hymyt vain tässä kuvassa. Isoäiti suuteli kuvaa varovasti ja laittoi sen takaisin laukkuun.
Omalta asemalta hän astui alas ja kulki rauhallisesti tietä pitkin kohti kotikyläänsä, Pirkanmaan laitamilla. Joku ystävällinen ohikulkija heitti hänet melkein portille asti. Hän avasi vanhan narisevan portin ja astui tuttua polkua, joka johti tummaksi patinoituneelle talolle. Jokainen yksityiskohta oli isälle rakas. Siellä hän tunsi olevansa tarpeellinen jos ei ihmisille, niin ainakin näille seinille, aidalle, vinolle verannalle.
Tämä kylä oli ollut hänen maailmansa: täällä hän syntyi, täällä lapset kasvoivat, täällä hän hautasi miehensä. Täällä hän eli lähes koko elämänsä iloineen, suruineen.
Talossa isoäiti avasi ikkunaluukut, sytytti takkaan tulen ja istahti ikkunan viereen penkille. Katseli eteensä ja muisteli menneitä. Tässä lapset olivat joskus istuneet. Tässä pöydässä syöneet. Tässä lattialla juosseet paljain jaloin. Muistot lasten äänistä soivat vieläkin korvissa. Silloin hän sai olla äiti tärkein ja rakkain ihmisilleen.
Aurinko kurkisti ikkunasta kuten ennenkin. Kevään lämpö tuntui syvältä sydämessä. Isoäiti hymyili hiljaa.
Aamulla hän ei enää herännyt. Hän jäi siihen, mihin oli aina kaivannut omaan kotiinsa, omalle maalleen.
Pöydällä oli vanhoja valokuvia, päällimmäisenä se ryppyinen uusi, jossa rakkaimmat ihmiset hymyilivät.
Niin kauan kuin elämme, meillä on aikaa. Sanoa “kiitos”, pyytää anteeksi, kertoa läheisillemme että rakastamme. Sillä kun ihminen lähtee, hän ei enää palaa ja sydämeen voi jäädä kipu, jota on raskasta kantaa.
Eläkää uskoen. Olkaa rehellisiä. Tehkää hyvää sydämestänne. Rakastakaa ja arvostakaa lähellä olevia. Älkää säästäkö lämpimiä sanoja huomiseen sillä huomista ei välttämättä tule.
