Eino Korhosen löysivät aamulla, ja koira oli ulvonut jo edellisestä illasta. Kyllikki Laine kuuli ulvonnan kahden aidan takaa, mutta ei mennyt sinne, koska Ukkonen ulvoi usein ja hän oli lakannut sen takia nousemasta. Ulvonta oli matalaa, venyvää, tauotonta, ja keskiyöhön mennessä siitä oli tullut osa yötä, kuin tuuli tai veden kohina putkissa.
Poliisi tuli puolenpäivän aikaan, sinetöi talon ja lähti. Kirjoitti paperit konepellillä, poltti tupakkaa ja vilkuili koiraa, mutta ei mennyt lähelle. Sanoi Kyllikille aidan yli, että ruumis oli viety kunnansairaalaan ja että omaisia pitäisi etsiä. Sitten sulki auton oven ja ajoi pois, jättäen saveen kaksi syvää uraa renkaistaan. Ja koira jäi. Istui ketjussa, kuono taivasta kohti, ja ääni tuli siitä tasaisena, matalana, kuin putkesta, jonka joku oli unohtanut sulkea. Ei haukkua, ei vinkumista. Ulvontaa. Sellaista, joka alkaa vihloa kylkiluiden alla, jos sitä kuuntelee liian kauan.
Kyllikki seisoi omalla veräjällään ja katseli tien yli Einon pihaan. Muta kiilsi öisen sateen jäljiltä urissa, ja maasta nousi raskas, kostea tuoksu, kuin vasta käännetystä perunamaasta.
Aita oli painunut, kolme lankkua makasi nokkosissa, mutta veräjä oli suljettu rautalangalla, ja rautalanka oli kierretty siististi neljälle kierrokselle. Vanhus ei korjannut aitaa, mutta sulki veräjän joka ilta. Kyllikki tiesi sen, koska oli nähnyt keittiön ikkunasta, miten hän tuli hämärissä ja kiersi rautalankaa kuivilla sormillaan. Kyllikki meni tien yli, kiersi rautalangan auki ja astui pihaan. Pihassa tuoksui märkä maa, koira ja jokin hapan: seisonut vesi liiterin seinustalla olevassa tynnyrissä.
Ukkonen lakkasi ulvomasta ja käänsi päänsä. Punertava, musta satula selässä, iso, kuin paimenkoira, johon joku oli sekoittanut pihakoiran verta. Kuonossa oli harmaata, ja silmät olivat keltaiset, sameat, kuin vanhoilla koirilla, jotka ovat nähneet enemmän kuin olisi ollut tarpeen.
Ketju ulottui pylväästä pantaan. Paksu, isosilmäinen, viisimetrinen. Kyllikki oli tuntenut ketjun seitsemän vuotta. Joka kesä hän oli nähnyt ikkunasta, miten Ukkonen kulki kaarta ja painoi maahan uraa. Ura oli vuosien mittaan painunut nilkan syvyiseksi, ja siinä seisoi sadevettä. Talvella ketju huurtui, ja lenkit kalisivat toisiaan vasten tuulessa. Mutta nyt Kyllikki huomasi sen, mitä ei ollut nähnyt aiemmin: toisella kohdalla, siinä missä ketju kiristyi eniten, lenkit olivat kuluneet kiiltäviksi. Metalli oli hioutunut kuin ovenkahva, josta otetaan kiinni joka päivä. Koira oli aina vetänyt yhteen suuntaan. Se ei rynnännyt, ei kiertänyt ympyrää. Yhteen suuntaan.
Pylvään juurella oli kulho. Alumiininen, lommoinen, puuronjätteillä. Puuro oli kuivunut. Tattarinjyvät olivat tarttuneet reunoihin, ja pinnalle oli hyytynyt rasvakalvo. Vieressä oli toinen kulho, vedellä, jossa kellui lehti.
Eino oli ruokkinut koiran sinä aamuna, jona kuoli. Tai edellisenä iltana. Kyllikki katsoi kulhoa ja oikaisi huiviaan, koska kädet hakeutuivat johonkin tuttuun. Seitsemän vuotta hän oli sanonut naapureille, että ukko kiduttaa koiraa. Sanoi kaupan Vienolle, sanoi postin Tertulle, sanoi tyttärelleen puhelimessa. Ketju, koppi, puuro, eikä yhtään lenkkiä.
Elävä olento pylvään juuressa. Joka kerta, kun hän sanoi sen ääneen, hän tunsi olevansa oikeassa — sitä oikeassaolon tunnetta, joka lämmittää paremmin kuin uuni eikä tarvitse todisteita. Totuus on ilmiselvä: koira ketjussa, isäntä vaiti, syyllinen selvä.
Postin Terttu tuli tunnin päästä, toi leipää ja maitoa, koska oli tottunut viemään niitä Einolle eikä enää tiennyt, kenelle ne veisi. Kertoi nähneensä Einon lauantaina, kun tämä nosti eläkkeen ja osti kaksi kiloa tattaria. Itselleen ja koiralle. Kyllikki kysyi, oliko Einolla sukulaisia.
Terttu mietti, painoi laukun kylkeään vasten ja muisti tyttären. Tellervo Ranta. Asuu Korpelassa, valtatien takana, kaksitoista kilometriä. Ei ole käynyt pitkään aikaan. Terttu lisäsi hiljaa:
– Tytär tarjoutui ottamaan koiran. Mutta ukko ei suostunut. Postissa on hänen numeronsa jossain.
Kyllikki ei sanonut mitään. Ajatteli: itsekäs, ei voinut antaa koiraa pois, vaikka ei itse pärjännyt. Sitten hän meni pylvään luo.
Haka pannan päässä oli ruostunut, ja sormet liukuivat märällä metallilla. Kyllikki hieroi, käänsi ja painoi peukalolla lukkoa. Ruoste meni kynsien alle, ja kämmenet tuoksuivat raudalta, kirpakalta ja kylmältä. Ukkonen seisoi hiljaa. Ei vinkunut, ei liikahtanut. Se vain odotti, kuin olisi tiennyt, että juuri nyt se tapahtuu, ja kesti seitsemän vuotta yhden napsahduksen takia.
Haka aukesi. Panta liukui kaulasta, ja Kyllikki näki sen alle painuneen karvajuovan, vaalean, melkein valkoisen, kuin jäljen vihkisormuksesta. Koira pudistautui koko kropallaan, kuonosta hännänpäähän. Sitten katsoi Kyllikkiä. Seisoi sekunnin. Ja syöksyi.
Ei Kyllikkiä kohti, ei kulhoa, ei taloa kohti. Aitaa kohti. Luikahti lautojen välistä, ponkaisi tielle ja juoksi. Kyllikki näki, miten punertava selkä vilahti seljapensaiden takana ja hävisi.
Hän meni postiin Tertun luo, koska Einon tyttäreen piti saada yhteys.
Koira oli sillä välin jo ylittänyt valtatien. Siinä kohdassa, missä tie teki mutkan ja autot hiljensivät ennen ojan ylittävää siltaa, se odotti hetken ja juoksi yli. Kääntyi metsätielle Korpelaan.
Korpela alkoi kolmesta poppelista ja bussipysäkistä, jossa ei ollut katosta. Ukkonen kääntyi toiselle kujalle, juoksi vesipostin ohi, ohi kukkapihan, jossa daaliat kukkivat, ja pysähtyi talon eteen, jossa oli vihreä katto.
Kuisti oli matala, siihen oli kaksi askelmaa, ja laudat olivat tummentuneet kosteudesta. Ovi oli verhoiltu keinonahalla, ja kulmassa verhoilu oli irronnut ja roikkui kolmiona. Ukkonen istuutui oven eteen ja vinkui.
Häntä löi askelmaa, ja se oli ainoa iloinen ääni koko päivään.
Ovi aukeni. Kynnyksellä seisoi nainen, hoikka, tummat hiukset nutturalla, kädet jauhoissa. Talo tuoksui pullataikinalta ja vanilliinilta; lämmin tuoksu leijui kuistille ja sekoittui märän maan hajuun.
Nainen katsoi koiraa. Sitten kyykistyi, otti sen kuonon kämmentensä väliin, ja jauhot sormista jäivät punertavaan karvaan valkoisina läplinä. Ukkonen työnsi kuonon hänen ranteeseensa ja sulki silmänsä.
Juuri sillä hetkellä Kyllikki soitti. Hän kertoi, että Eino oli kuollut ja että koira oli päässyt irti ketjusta ja karannut.
– Se on täällä. Minä olen Tellervo.
Kyllikki vain henkäisi. Kaksitoista kilometriä valtatietä!
Ja Tellervo kertoi.
Ukkonen oli pentu, kun Tellervo vielä asui isänsä luona. Hän oli tuonut sen naapurikylästä, kuukauden ikäisen, punertavan, toinen korva pystyssä. Kasvatti sen, ruokki pipetillä, nukkui sen kanssa lattialla ensimmäisen viikon, koska se vinkui eikä voinut nukkua yksin. Sitten Tellervo meni naimisiin ja muutti Korpelaan. Ukkonen jäi isälle.
Koira juoksi hänen luokseen. Pellon yli, valtatien yli, kaksitoista kilometriä yhteen suuntaan. Se tuli illaksi, makasi kuistin edessä ja odotti. Tellervo ruokki, silitti, jätti yöksi. Aamulla Ukkonen juoksi takaisin. Taas kaksitoista kilometriä.
Ensimmäisen kerran se jäi auton alle puolen vuoden päästä. Lokasuoja osui siihen ja raahasi sitä soraa pitkin. Eino löysi sen tienpientareelta ja kantoi kotiinsa käsivarsillaan neljä kilometriä. Tellervo tuli kyydillä, ja he veivät koiran yhdessä kunnaneläinlääkärille. Arpi jäi vasempaan kylkeen, pitkä, kylkiluista tassuun.
Ukkonen parani ja kuukauden päästä karkasi uudestaan. Toisen kerran se jäi auton alle. Sama tienkohta, sama mutka. Lantioluuhun tuli murtuma, kolme kuukautta paikoillaan. Eino vaihtoi alustan kahdesti päivässä ja kantoi koiran pihalle sylissä, jotta se näkisi taivaan.
Sen jälkeen Eino osti ketjun. Tellervo pyysi, että koira annettaisiin hänelle. Eino kieltäytyi. Sanoi yhden asian:
– Se palaa. Se palaa aina. Se ei kolmatta kertaa selviä valtatiestä.
Tellervo väitti vastaan, ei käynyt puoleen vuoteen. Sitten alkoi käydä, mutta harvemmin. Sitten lopetti kokonaan.
Seitsemän vuotta Ukkonen istui ketjussa.
Eino keitti sille puuroa aamuin illoin. Tattaria, joskus hirssiä, ja lihanpaloja, jotka sai Vienolta puoleen hintaan. Hän tarkisti pannan, rasvasi haan, ettei se ruostuisi kiinni. Istui viereen klapipölkylle ja oli hiljaa. Ukkonen laski pään hänen polvelleen, ja he istuivat niin, kunnes pimeni — kaksi ukkoa, toinen pölkyllä, toinen ketjussa. Kyllikki näki sen joka ilta keittiön ikkunasta.
Ukkonen jäi Tellervon luo. Se oli siellä, minne se oli seitsemän vuotta mennyt.
Kyllikki kävi vielä kerran Einon veräjällä ja pysähtyi pylvään luo. Ketju makasi mudassa kerällä. Kyllikki nosti sen. Lenkit olivat raskaat ja kylmät, ja toinen puoli kiilsi hioutuneen sileänä.
Hän ripusti ketjun naulaan, joka oli lyöty pylvääseen. Kiersi rautalangan veräjään neljä kierrosta, kuten Eino oli tehnyt. Seisoi hetken ja katsoi tyhjää pihaa, maahan kaartunutta uraa ja pölkkyä pylvään vieressä. Sitten meni tien yli omaan pihaansa ja sulki oven.
Kulhon hän pesi ja laittoi omalle kuistilleen. Varmuuden vuoksi. Jos Ukkonen palaa.
