Kohtalon kierre
Talvinen ilta laskeutui Helsingin ylle aikaisin jo puoli viiden aikaan taivas oli painunut syvänsiniseen hämärään, ja katulamppujen pehmeä, lämmin valo loi jalkakäytäville rauhalliset varjot. Kotona oli turvallisen lämmintä. Olohuoneessa Minna, vaimoni, oli sytyttänyt lattiavalaisimen, jonka hunajainen hehku sai kirjahyllyn, sohvan ja nojatuolin muodot piirtymään kodikkaasti esiin. Teepannu porisi hiljaa pöydällä, ja saviruukussa oli asetelmassa korvapuusteja. Kaksi teemukia höyrysi pöydällä niistä nousi sekoitus villin mintun ja lämpimän hunajan tuoksua. Ikkunan takana lumihiutaleet tanssivat rauhallisesti, sukelsivat lasiin ja vaipuivat hiljaa paksulle kinokselle, joka reunusti ikkunalautaa.
Olin juuri saanut kaiken valmiiksi valitsin lempimukini ja sytytin pöydälle pienen suomalaisen tervakynttilän, tunnelman kruunuksi. Silloin ovikello soi. Astelin eteiseen, avasin oven ja siellä seisoi Jari, hieman pöllistyneenä ja posket pakkasen puremina.
Oli kyllä niin kylmä tuolla, että luulin jäätyväni, Jari mutisi, ravistellen lunta tummanvihreästä takistaan ja samalla hangaten jäätyneitä kulmakarvojaan. Tällaisella säällä ei kyllä tee mieli muuta kuin pysyä kotona.
Ja niin me aiottiinkin, hymähdin ja otin häneltä takin. Minna ja minä juuri ajattelimme keittää teetä. Luulenpa että kuuma juoma tekee sinullekin hyvää.
Jatkoimme olohuoneeseen, missä Jari tottuneesti istahti nojatuoliin. Hän tarttui suureen teemukiin kahden käden otteella ja sulki hetkeksi silmänsä antaen lämmön levitä sormista sydämeen.
Mikä ihme toi sinut paikalle juuri näin perjantai-iltana? Eikö sun pitäisi olla vaimosi ja poikasi kanssa anoppilassa? kysyin hymyillen hieman pilke äänessä, mutta katseessa kuitenkin vilpitön kiinnostus.
Niin kai olisi pitänyt mutten mennyt, Jarin kasvoilla käväisi vinosti hymy. Hän siemaisi teetä pikaisesti.
Selvä. Miten Sanni ja Aleksi?
Jari jäi hetkeksi hiljaiseksi ja käänsi mukia käsissään. Hän väisteli katsettani, vilkaisi kirjahyllyä, taulua seinällä, tuijotti pöydän kulmaa kuin hakien jotain turvaa.
Vihdoin hän hengähti syvään ja totesi hiljaa:
Olen jättänyt avioerohakemuksen.
Käsi, jolla pidin mukia, värähti kevyesti. Katsoin ystävääni yllätettynä, yritin hänen kasvoistaan löytää vahvistuksen kuulemalleni.
Ihanko totta? Sannin kanssa? ääneni särähti puoli oktaavia korkeammaksi.
Jari nyökkäsi, katseensa kiinnittyi ikkunaan ja putosi lumisateeseen, kuin etsisi lumeen vastauksia.
Kyllä. Tapasin yhden naisen… Eevan. Hänen kanssaan tuntuu kuin eläisin ekaa kertaa oikeasti. Hän on kuin valo ikkunassa, ymmärrätkö?
Oletko varma ettei se ole vain hetken huumaa? kysyin pitäen äänen mahdollisimman tasaisena, vaikka sisällä kiehui. Teillä on pieni poika! Aleksi on vasta kaksivuotias. Entä hänen lapsuus muistatko oman?
Jarin katse terävöityi ja näin siinä päättäväisyytä, jota en ollut ennen huomannut. Hän oli selvästi miettinyt tätä pitkään.
Olen varma. En voi enää elää, kuin jokainen aamu olisi joku vieras teatterikohtaus. Se on vain pyörimistä vanhoilla urilla. Mutta Eevan kanssa tunnen taas, että elämässä on suunta ja toivoa. Ja Aleksi en häntä hylkää. En ole kuten isäni.
Sain hetken mieleeni välähdyksen lapsuudestamme. Koulun pihassa, syksyisessä aamussa, me istuimme ja Jari sanoi: En koskaan jätä lastani. Taistelen perheeni puolesta. Nyt nuo sanat soivat päässäni.
Lähes kuiskaten kysyin:
Muistatko, kun sanoit ettet koskaan tekisi samoin kuin isäsi?
Jari jännittyi. Hän nosti leukaansa puolustautuvasti.
Muistan. Mutta mitä väliä sillä on?
Sitä, että nyt teet juuri saman, sanoin rauhallisesti, katsettani kääntämättä.
Jari pomppasi istuimelta kuin jousesta vedetty. Hän käveli pari askelta ja kääntyi takaisin, silmissään sekava palo.
Tämä ei ole sama asia! Isäni vain katosi, jätti meidät hiljaa. Itse kerron miltä minusta tuntuu ja yritän edes olla rehellinen. Sanni ja minä puhuimme rauhassa en salannut mitään. En aio hylätä lastani. Otan Aleksin viikonloppuisin. Tämä on eri asia! En ole kuten isäni!
Pyöritin kättäni pöydän reunaan ja sitten katsoin Jaria. Pidin katseeni rauhallisena, vaikka sisällä kolisi.
Mutta uskotko, että rehellisyys poistaa kivun? Lapselle ei ole väliä puhuttiinko asiat hän aistii vain, ettei isä enää tule, ei lue iltasatua eikä leiki autoleikkiä. Oletko valmis siihen, että kaikki rehellisyys ei suojaa lastasi siltä surulta?
Jari jäi seisomaan, katse mattona matossa kuin etsien kuvioista vastauksia.
Muistot nousivat hänen silmiinsä kuin elokuvan filmikuvat: seiskavuotiaana koulun portailla, missä äiti oli taas myöhässä töistä ja isä ei tulisi koskaan. Viisitoistavuotiaana luokassa selkää seinää vasten, kun joku kysyi: Missä sun isä? Hän painoi katseensa ja teeskenteli katsovansa ikkunasta pihan puihin. Kuusitoistavuotiaana hän paiskasi kitaraa, jonka isä viimein toi lahjaksi liian myöhään, liian helposti.
Muistin, miten Jari aina hieman kadehti minun ja isäni suhdetta. Meillä käytiin pilkillä, rakennettiin polkupyörää, isä tuli koulun juhliin, kysyi läksyistä, oli aina paikalla. Kerran Jari sanoi: Sun isä on ihmeellinen. Supermies. Sanoin että isä vain rakastaa mua.
Jari yritti niellä sanoja ja jatkoi:
Minä en karkaa. Yritän vain rakentaa uuden elämän.
Katsoin häntä tarkkaan, ilman tuomitsemista.
Mutta yrititkö pelastaa vanhan? Ihan oikeasti? Koskaan kukkia Sannille? Vietkö häntä ulos, kehuiko koskaan ilman syytä?
Jarin kasvoilla vilahti katkera kiukku.
Onpa helppo puhua, kun elämä on kaikin puolin kunnossa!
Hän puristi kättä nyrkkiin mutta rentoutti sitten.
Ei tässä puhuta täydellisyydestä, sanoin. Vaan valinnoista. Siitä että oppii vierestä eikä tee samaa virhettä.
Jari kääntyi pois, ääni kireänä:
Sinä et ymmärrä mitä on kasvaa ilman isää tietää olevansa toisarvoinen!
Nousin hitaasti, mutta en tullut lähemmäs.
Siksi aiotko tehdä samaa omalle pojallesi, vaikka juuri sen vannoit välttäväsi?
Jari jäi ovensuuhun, käsi jo kahvalla. Hän ei avannut ovea, vaan kääntyi vielä hiljaa:
Et halua ymmärtää
En ymmärrä sitä, että jätät Sannin ja pikkupojan uuden heilastumisen takia, sanoin päätäni pudistaen.
Säästä mielipiteesi, Jari ärähti ja paiskasi oven.
Äänen kaiku jäi seinille, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tuijotin hetken tyhjää nojatuolia. Olisin toivonut hänen palaavan, sanovan sori, puhuin rumasti mutta tiesin jo, ettei niin kävisi.
Painauduin hitaasti sohvalle, pyyhkäisin kasvoja ja hengitin hetken silmät kiinni. Ajatukset risteilivät irrallisina, eivätkä asettuneet.
Hetken päästä Minna tuli kylpyhuoneesta hiukset kosteina, aamutakissa. Hän näki heti että jokin painoi mieltä.
Mitä täällä tapahtui? Kuulin ääniä, hän sanoi pehmeästi ja istuutui viereeni.
Henkäisin syvään.
Jari jätti Sannin. Sanoi löytäneensä uuden elämän, uuden naisen. Hakee avioeroa.
Minna laittoi käden rinnalleen säikähtäneenä.
Mutta heillä on pieni lapsi! Ja Sanni hehän rakastivat! Olivat niin kaunis pari synttäreillä, kevätjuhlissa, aina iloisia.
Niin nyt Jari tekee sen, mitä koko elämänsä inhosi. Eikä edes huomaa. Tarina toistaa itseään.
Minna mietti hetken.
Ehkä Jari on vain eksyksissä? Ihmiset menevät joskus solmuun eivätkä näe omaa elämäänsä selvästi. Ehkä hän kuvittelee ehkä.
Pudistin päätäni:
Ehkä, mutta hän edes ei yritä ymmärtää. Hän sanoi aina ettei koskaan toista isänsä virhettä ja nyt en uskonut, että hän olisi yksi niistä.
Minna laittoi kätensä olkapäälleni. Hänellä oli taito olla läsnä sanomattakin. Ikkunan takana lumihiutaleet satoivat hiljaa. Kello nakutti, aika kului, eikä mikään ollut palautettavissa
*****
Viikko myöhemmin seisoimme Minnan kanssa Sannin oven edessä Munkkivuoressa. Oli pakkasta, tuuli pyöritti kinoksia rappukäytävään. Minnalla oli kainalossaan kaunis piparkakkupiirakka, juuri tehty. Painoin ovikelloa, askel päättäväisenä mutta silti arkaillen.
Sanni avasi oven, yllättyneenä ei epäluuloisena, vaan hämmentyneenä.
Oho Moikka Minna, Ilkka? Mitä te täällä?
Ajattelimme vain tulla katsomaan, miten voit, Minna sanoi kohteliaasti, ojentaen piirakan. Ei teennäistä iloisuutta, vain lämmin välittäminen. Voisimmeko tulla istumaan?
Hetken Sanni epäröi, mutta avasi oven hiukan lisää:
Tottakai, tulkaa vaan sisään.
Asunnossa oli poikkeuksellinen hiljaisuus. Yleensä Aleksista kantautui touhua ja ääntä. Nyt hiljaisuus oli tukahduttavaa. Minna vilkuili ympärilleen.
Aleksi on päiväkodissa. Heillä on tänään nukketeatteri, niin haen hänet vasta myöhemmin, Sanni selitti.
Menimme keittiöön. Hän laittoi veden kiehumaan, kattoi kupit ja pesi käsiään, aivan kuin automaatiolla. Liikkeet olivat täsmälliset mutta poissaolevat.
Istukaa vaan, hän viittoi.
Asetuimme pöytään, piirakka tarjolle. Sanni kaatoi teetä, mutta ei koskenut itseensä, piti kuppia vain käsissä.
Miten sä oikeasti pärjäät? kysyin varovasti, äänessä enemmän välittämistä kuin uteliaisuutta.
Sanni kohautti olkapäitään.
Pärjäilen jotenkin Työ täyttää päivät, silloin ajatuksia pyörii vähemmän.
Hän pysähtyi hetkeksi etsien oikeita sanoja.
Aleksi ei oikein vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Joskus kysyy, missä isä. Sanon että töissä. En tiedä uskoiko hän, mutta ainakin ei itke.
Ääni särähti. Minna ojensi kätensä pöydän yli ja painoi lyhyesti Sannin kättä, pelkkä kosketus. Sanni puristi kättä takaisin, kiitollisesti, muttei katsonut suoraan silmiin.
Jos tarvitset apua Aleksi, kotityöt, ihan mitä vaan sano vain, Minna sanoi rauhallisesti. Me ollaan tässä. Aina.
Sanni nosti katseensa, silmissä kyynelten häivähdys. Hän hymyili kuitenkin heikosti.
Kiitos. Oikeasti en tiedä, keneen voisi tukeutua. Yhtäkkiä kaikki ystävät katosivat.
Kumarruin lähemmäs.
Meihin voit aina. Ei tarvitse edes pyytää. Me tullaan, jos tarvitset.
Sanani olivat vaatimattomia, mutta juuri siksi Sanni nyökkäsi, antoi vihdoin kyynelten valua eivät epätoivosta, vaan helpotuksesta.
Minna puristi viimeisen kerran hänen kättään ja tarttui piirakkaan.
Otetaan teetä, jooko. Piirakka saattaa olla vähän liian ruskea, mutta maku on hyvä. Leivoin juuri sua ajatellen.
Tämä arkinen repliikki sai Sannin palaamaan hetkeksi pinnalle. Hän pyyhkäisi kyyneleet, hymyili:
Ihan varmasti on hyvää. Ja teekin jäähtyy.
Hän otti lusikan. Liike oli pieni, mutta sillä oli merkitys. Sanni tarttui taas arkeen.
*********
Kolme vuotta myöhemmin aurinko paistaa Alppipuiston vihreille nurmille, ja viisivuotias Aleksi viuhtoo punaisen jalkapallon perässä. Hänen iloinen naurunsa kantautuu puiston poikki. Penkillä istuu Minna, keinuttaa rattaissa nukkuvaa tytärtämme ja hymyilee lempeästi. Valo tanssii vaaleanharson läpi.
Katson Aleksiä ja mieleni on harras. Vuosien mittaan kiinnyin poikaan kuin omakseni.
Onpa hän kasvanut ja vauhti vain kiihtyy, Minna toteaa. Hän hymyilee, mutta silmissä käy väsymyksen varjo. Sanni tekee kaikkensa Aleksin eteen.
Nyökkään ja seuraan Aleksin leikkiä. Totta. Hyvä, että Aleksi saa rakkautta ja huomiota arjessa.
Minna huokaisee hiljaa:
Välillä Sanni on uupunut. Etenkin kun Jari taas unohti Aleksin synttärit tai perui yhteisen viikonlopun viime hetkellä. Eilenkin piti tulla hakemaan Aleksi, mutta lähetti viestin kuudelta aamulla, että töissä kiirettä.
Tämä ei ollut enää uutta. Kolmen vuoden aikana Jari ilmestyi Aleksin elämään satunnaisesti: joskus toi yllättäen kalliita leluja, toisinaan lupasi viedä Helsingin eläintarhaan ja viime hetkellä laittoi viestin ehkä joskus toiste. Joskus hän ilmestyi yllättäen viikolla, piti miesten juttuja mutta jo vartin jälkeen vilkaisi kelloa ja kiirehti pois.
Yritin puhua Jarille tästä, sanoin. Sanoin, ettei lapsi ole lelu vaan tarvitsee aikuisen läsnäoloa. Lahjat eivät korvaa sitä, että on oikeasti paikalla. Mutta Jari vain puolustautuu, sanoo että nyt on vaikea vaihe.
Vaikea vaihe kolmanteen vuoteen, Minna sanoi hiljaa, äänessä surua. Aleksi huomaa kyllä. Eilen hän kysyi Sannilta onko isä jo kyllästynyt minuun? Sanni oli aivan romuna.
Puristin penkin reunaa nyrkissäni, mutta rentoutin otteen. Hiljaisuus jäi meidän väliimme hetkeksi.
Jari ei halua nähdä todellisuutta, sanoin hiljaa. Hän juuri vannoi, ettei koskaan olisi kuin oma isänsä. Silti käy juuri noin.
Niin, nyt Jari tekee lapselleen kaiken sen minkä tunsi itse vääräksi, Minna sanoi lempeästi mutta päättäväisenä. Hän vain perustelee tekoaan.
Samassa Aleksi juoksi luoksemme, posket hehkuen.
Katso, Ilkka! Tän osaan! hän huusi, pyöräytti palloa jalan alla ja kipaisi taas nurmikolle.
Minna katsoi häntä hellästi: On tärkeää että Aleksi tietää kenen luo voi aina tulla. Sinä olet hänelle se aikuinen joka ei katoa mihinkään, joka ei peru, joka ei unohda.
Sisälläni tunsin voimistuvan vakauden: jos kerran Jari ei ole pojalleen isä, minä teen sen, minkä voin, ettei Aleksin tarvitse kasvaa yksin. Epävarma menneisyys ei saa toistua. Se on minun lupaukseni.
Aurinko paistoi lempeästi, Aleksi juoksi iloisena nurmella, rattaat heilahtivat hiljaa. Sisälläni opin: tärkeintä ei ole vanhempien virheet, vaan se, että joku pysyy että lapsi ei jää yksin.
