Kivestä veistetty nainen
Leena Toivasen noukkivat ambulanssimiehet likaiselta, loskaiselta kadulta Helsingin keskustassa, juuri silloin kun taivas säkenöi iltavalojaan kuin revontulet, ja jalkakäytävillä lojuivat ruskeat, puolitiehen sulaneet lumikokkareet. Leena oli tuupertunut siihen, ja hänen suuret hartiansa, kynttiläksi taipuneina, eivät jaksaneet enää nostaa voimakasta ruumistaan ylös. Miehet asettivat pehmenneen Leenan pyörätuoliin, sillä suostumusta maata paareilla ei tullut “Ei minusta niin huonosti ole, että pitäisi makuullaan kyyditettäväksi”, jyrisi Leena käheällä äänellä ja vilkaisi kuljettajaa merkitsevästi, joka tuoksahti ylikypsältä nuuskakiekoltaan.
Pyörätuolissa istui Leena Toivanen: suuri nainen, jonka suora olemus toi mieleen merenkulkijoiden pitkäselkäiset jumalat. Hänen jalassaan klikkasi matalalla kannalla varustetut nahkasaappaat, meikki korosti hieman pullottavia silmiä ja täyteläistä suuta, ja korvalehdillä kiiluivat tummat kivikorvakorut kuin poutapilvi sadepäivänä. Iso, suomalaisesta hirvestä tehty käsilaukku lepää sylissä, nahka viipyy viileänä polvien päällä.
Ensin hän sätti ambulanssin kuljettajaa, että haiskahti tupakalta “Savut kannattaa jättää metsään, herra hyvä”, Leena murahti. Sitten hän huomautti kenttähoitajalle, että toimet olivat turhan hitaita; “Jos et ripeydy, tämäkin tauti ehtii vanheta sinua odotellessa.” Harjoittelijapojalle Leena ärähti suoraan: “Pidä näppisi erossa, johan minä itse jaksan kun nostat raavaan naisen tapaan!” Poika tuhahti nenäänsä ja mutisi jotain kantapäiden suuntaan.
Käytävällä odotteli sairaalarakennuksen vastaanotossa tukkukaupalla suomalaisia: sukuja, kansanvälkettä, jokainen kiireensä kanssa. Leena tarkasteli ympäristöään kuin joku salainen tarkastaja, kohoitti kulmiaan, veti laukun lähemmäs leukaa ja asetti hartiansa jylhästi yläilmoihin. Hänen kasvoissaan, kuin kivimiehestä karkeasti veistetty, kohoilivat vaaleanpunaiset hiussuonet, topakan meikin ja hikoilun myötä niiden ylle syntyneet kakkumaiset uurteet peittivät vuosien jäätiköt.
“Ajakaa nyt jo! Käytävästä vetää, en viitsi vilustua”, hän ärisi, eikä vilkaissutkaan muita odottajia.
Vastaanoton takana istuva nainen, yltä päältä hopeareunaisessa karvalakissa, nappasi paperit Leenan syliin tuominut kenttähoitajalta ja huitaisi tylysti: “Tästä eteenpäin olette hänen vastuullaan. Pois jaloista nyt pojat, täällä tila on arvossaan!”
“Hypertensiivinen kriisi, tajuttomuuskohtaus ulkona, pää ei iskeytynyt, nyt paineet…” huuteli nuori kenttäavustaja, jonka sininen pusero näytti liian suurelta suomalaiselle mittakepille.
“Selvä Romppu. Mene nyt, täällähän on jo ruuhkaa!” tokasi osastonhoitaja lämpimästi pojan olkaa taputtaen, kuin perunapellon laidalla. Romppu oli tainnut olla hänen poikansa.
Leena ajatteli hajamielisesti: “Sukulaiset on syytä aina saada töihin elämän kierto Suomessa vaatii verkostoja.”
Pää tuntui jyskyttävän omia aaltoliikkeitään. Kädet lyyhistyivät syliin, laukku painoi kuin pilvinen iltapäivä. Jano poltti kieltä, kurisutti kitalakea “Saako vettä? Jossain? Kenellekään ei taida olla väliä…” Leenan sanat liukuivat ilmaan, mutta hukkuivat ympäristön kohinaan.
Hän huomasi muidenkin jonossa odottavan; ihmiset tuuppivat paarit ja hissasivat vuoteella makaavia läheisiään kuin kalansaalista. Valkotakit, lääkärin ja hoitajan väkeä, kiiruhtivat käytäviä pitkin olkiaan muljautellen, stetoskoopit heilahtelivat kuin talviset tammenterhot rintakehillä. Kukaan ei ollut juuri Leenasta kiinnostunut.
“Löytyykö täällä Nieminen? Nieminen, kuka on Nieminen?” kysyi yksi hoitajista.
Mutta Leena havahtui: “Täällä! Minä täällä!” Hän huusi lujempaa, vaimea ääni kiiri valkoisten seinien halki.
“Siinä sinulle purkki, vessa vasemmalle, sitten veri otetaan. Ja päästä nyt jo tuo karvalakkisi! Eletäänkös täällä Napapiirillä?”
Leena unohti karhuista tehdyn lämpimän lakin nupilleen, sieltä hiipi hiki pitkin ohimoa. Hän kietoi lakin laukkuun muiden paperien viereen. “Ei tässä nyt ole aikaa potilastilalla maata liian paljon hommia, ikkuna-asioita, toimituksia odottamassa”, hän ajatteli. Titteli toimitusjohtaja tunnetussa ikkunafirmassa, “Ikkunamaailma Oy” vaati jatkuvaa liikettä.
Purkin nainen laski hänen polvilleen. Hän painoi laukkuaan itsepintaisesti, sisällä kilkattivat firman paperit, tärkeät muistiot, pieni peili, pastillit joita imettiin varhaiskeväänä.
Leena Toivanen oli iso nainen. Hän oli ollut iso syntyessään, iso lapsi, teini, kaikkialla suurempi kuin muut. Hänen äitinsä näytti Peukaloiselta rinnallaan, isältään Kokemäenjoen voimamieheltä perityt geenit jättivät jälkensä. Isä hiipui syöpään, kun Leena oli vasta kahdeksan.
Hän häpesi ruumistaan päiväkodissa Leena harppoi Goliat tyyliin muiden seassa, koulussa sama juttu; kaikki pitivät häntä omituisena. Vain urheilu toi lohtua: sattuman kautta kestävyyslajien pariin päätynyt Leena heitti kiekkoa, työnsi kuulaa, menestyi siinä missä pienet eivät jaksaneet.
Myöhemmin hän hurmaantui mieheen, joka pyörähti Leenan elämässä kuin myrskytuuli ja sulautui maisemaan; seuraukset jäivät yksin Leenalle, joka kasvoi kovaksi kivisesti.
Hän työskenteli asuntosäätiössä, johti miehiä, valvoi remontteja sitten tuli lama. Leena ryhtyi itsekin yrittäjäksi. Rakennustyömailla hänet sekoitettiin usein mieheksi, mutta pian kaikki oppivat tuntemaan hänet: reilu, suora, ei turhia jutteluja, mutta kaikkien selkäranka.
“Kivineito”, sellaista puhuttiin hänen selkänsä takana.
Kävikin niin, että oma firma syntyi: “Ikkunamaailma Oy” kasvoi hänen käsissään. Leenaa arvostettiin, hän valvoi tiukasti jokaista yksityiskohtaa mutta harvoin nauroi tai hymyili.
Alamaisten kanssa Leena oli säännönmukainen, antelias, johdonmukainen: järjesti lääkärikäynnit, pakkosiirrot, uudet työt, työterveyspäivät, mutta jouluna ei puketunut muoriksi “Minun mittakaavallani se olisi parodiaa”, sanoi hän kerran.
Kaikki tiesivät, että Leena tiesi kaiken testit, vauvauutiset, riidat, opiskelupaikat, sukulaissumat. Hän auttoi, mutta aina oman järkähtämättömän logiikan mukaan.
Hänellä ei ollut oikeita ystäviä. “Parempi näin”, hän ajatteli. Kukaan ei silloin iske puukkoa selkään ja kuiskaa “se meidän kanki” kuin varkain.
Ei, Leena ei ollut tyranni. Hän vain kulki kuin jäänmurtaja läpi suomenlahden; yrittäisipä joku pysäyttää, murskaantuisi paikoilleen.
Tärkein vaunu seurasi Leenan perässä hänen poikansa, Pekka.
Ne, jotka eivät Leenaa jaksaneet, lähtivät pois. Mutta muut jäivät parhaan turvan ja leivän toivossa.
Nyt, sairaalassa huterana, Leena toivoi, että kaikki pärjäävät.
“En mene mihinkään tuon kanssa!”, Leena sanoi, kun tuli purkin aika. “Kriisi, lepo, eivätkö te osaa lukea?”
“Anna olla, likka! Mä voin sun puolesta, anna lakkisi minulle vaikka”, naurahti penkillä istuva laitapuolen kulkija.
“No auta itseäsi”, Leena möhisi, potkaisi tuoliaan taakse viikatemies askeleissa, pyörätuolin keltaiset pyörät kolhivat rappauksen.
“Voi hyvänen aika! Rikkooko täällä joku vastamaalatun seinänkin!” torui henkilökunnan edustaja. “Sini, kenen ihminen tämä nyt on?”
“Olen oma. Lähden jo tästä. Missä tänne tilataan taksi?” Leena kysyi, nousi vaivoin jaloilleen. “Puhelin, jossain”
“Älähän nyt karkaa! Lekuri tulee kohta. Ehdit kyllä taksiin kun tokenet!” sama nainen lohdutti.
Leena jo soitti puhelua: “Pekka? Anne, anna poika linjalle! Nyt on tärkeää, huomenna tärkeitä tapaamisia, Pekka tarvitaan paikalle.”
Hän ei suuttunut, vaikka olisi voinut karjua kuin jäälautta tannerta pitkin. Mutta perusteli aina, lakonisesti, että asia on hyvin tärkeä. “Nyt vain se, mitä tarvitsen.” Anne meni hakemaan Pekkaa, joka oli suihkussa. “Kymmenen minuutin päästä”
Pekka oli aina saanut odottaa äitiään päiväkodissa, koulussa, kaikkialla. Äidin työ muuttui “bisnekseksi” ja uusi asunto tuli lasi-ikkunoiden ansiosta. Lahjoituksina ikkunoita, apua ystäville, moni kiitti Leenaa, mutta Pekka… aina sivussa.
Leena kiirehti kotiin, tarkisti läksyt, osoitti virheet, osoitti sormella Pekan huonetta: “Tee uudestaan, huippuun asti. Siksi että pitää olla hyvä.” Mutta sanoiko koskaan rakastavansa? Ei. Ei puserruksia, ei hyvänyön toivotuksia, ei lauseita “Olet maailman paras poika”.
Ei rakasta! Pekka oli päättänyt. Äiti hoiti hänet kuntoon, järjesti kokeet, auttoi. Mutta eikös se ole äidin velvollisuus? Jos kerran päätti lapsen tehdä, niin tehtävä mies, sillä selvä.
Leena kuuli, miten Anne mutisi; Pekka vasta sitten soitti, kun sopi.
“Niin, kenen ihminen sinä olet täällä?” hallintohenkilö kysyi myöhemmin Leenalta. “Olen oma, ei muuta”, Leena sanoi ja tunsi, ettei ole kenenkään. Pojan soitto tulee, jos tulee, miniä rapistelee purkkaa, eikä Anna ole muuta kuin kohtelias työasiamies. Leena itse ei synnyttänyt lämmintä kotia, hän on yksinään, valtava kallio.
Kun Leena yritti nousta, tuoli karkasi, jalat pettivät, hän rojahti lattialle laukku ja karvalakki hänen mukanaan. Penkillä lymyävä mies auttoi Leenaa ylös, ohimennen taskutti tämän lompakon ja otti sormesta oranssin kiven sormuksen. Joku piirre miehessä oli tuttu, mutta uni, verenpaineen huuruinen, painoi silmät umpeen.
Monotoninen ääni soi: “Pysy oikealla, pysy oikealla”
Leena kulki yleensä autolla töihin, oma kuljettaja Reijo Virtanen ajoi hänen puolestaan. Mutta tänään Reijon auto makasi parkkipaikan laidalla, kun roskalava romutti hänen Skodansa.
“Leena, otetaanko taksi? Voi itku tätä tuuria!” Reijo sanoi.
“Ei, menen metrolla”, Leena vastasi ja veti karvalakkia syvemmäs. Hän ei enää pelännyt, oli liian monta haastetta jo selättänyt; ja rahat ratkoivat käytännön huolet.
Leena eteni metrolla, suurena hahmoina muiden ohitse, metroasemalla hänestä tuntui kuin olisi ollut koko Mannerheimintie auki hänen edessään ihmiset väistyivät.
“Seis oikeassa reunassa” kuului metroaseman kaiuttimista, niin kuin muinainen Noita-Nokkosen neuvo. Leena piti oikeaa reunaa. Ja niin kiirehti myös elämä hänen ohitseen, opiskelijat pinkoivat, myöhästymättömyys oli tärkeää.
Nyt päivä ehti iltaan, sairaalassa oli mittauksia, piippaavia laitteita, uupumusta. Leena ojennettiin sängylle, valkoiset lakanat, yöhöyryt. Hän ajatteli vain: “Pysy reunassa, pysy, pysy”
Huoneessa hajuivat hento parfyymi, lääkkeet, keitetty tattari, tuoreet vaniljasämpylät. Ikkunasta näkyi kolmas kerros, kaupungin valot kirkkaina kuin joulukuusen valosarja iltahämärässä.
Leena muisteli, kuinka osti aikoinaan valosarjan pojalleen, otti tämän päiväkodista. Poika istui, känni silmät kosteina, punaisessa, hohtoraidoilla kruunatussa haalarissa.
“Mitäs paketissa?!” poika kysyi, ja Leena vastasi: “Se on jouluvalot, Pekka! Kotiin tuomaan iloa, valoa pimeään.”
Kotona valosarja ei toiminutkaan Leena huomasi, miten Pekka pettyi, mutta pisti sitten johdon nopeasti takaisin laatikkoon. “Ruokaile nyt ensin, äidin pitää vielä silittää pyykkiä.” Kaksi päivää myöhemmin työpaikan miehet korjasivat valot, mutta poika oli jo sairaana, ei ehtinyt kertoa tarinaansa. Sillä lailla kaikki jäi puolitiehen.
Nyt jossain joku tuntematon väänteli kaupungin yllä jättimäistä valonauhaa, ja Leenan lampussa oli pimeää korjausta vailla
Sairaalaan tuli hoitaja, pieni, laihahko nainen vaaleanpunaisessa työpuvussa.
“Älä avaa silmiäsi, pyyhin ripsivärit, muuten ne saattavat kirvellä. Kohta helpottaa!” Hän siveli Leenan poskia kevyesti kostutetulla vanulla, hellästi, rauhoittavasti.
Leena muisteli äitiään, sitä pehmeää kotikutoista huolenpitoa. Syyskuisella hautausmaalla Leena uneeli hautoja. Maksanut isännille, että laittoivat aitaan maalia ja istutettiin sinisiä lemmikkejä. “Pitää peittää, muuten varikset vievät kaiken”, miehet sanoivat Leena seisoi vain, antoi rahaa ja kääntyi pois. Kevättä ei tulisi, mutta ei tarvinnutkaan odottaa. Yhtä puuttui: puhtaudella pyyhitty kasvojen hellä hyväily.
“Ei tarvitsisi, kyllä minä itse…” Leena yritti.
“Voi nainen, lepää. Sinulla kädet täynnä, nyt saat olla heikko”
Hoitaja auttoi hiukset vapaaksi, avasi nutturan. Leena yritti maksaa, muttei löytänyt lompakkoaan. Hän nyyhkäisi toinen kerta, kun hänet oli ryöstetty.
Edellinen kerta oli vuosien takaa. Metrosta tultuaan Leena huomasi, ettei lompakko ollut mukana; mukana oli vain muisto, pieni valokuva pojasta ja kolikko, jonka ystävä oli antanut.
Leena, iso nainen, itki julkisesti, penkillä, kaikki ohikulkijat katselivat sivusta.
“Voi että”, hän kuiskasi hiljaa itselleen.
Ei rahat olleet tärkeitä. Niihin jäi sieluun arpi, laukkuun toinen.
“Nyt makuulle, minä haen verenpainemittarin. Rauhassa.” Hoitaja teki lähtöä.
Leena vaipui uneen, joka oli tahmea kuin sula hunaja.
—
Pekka, peseydyttyään, unohti äitinsä. Anne muistutti, soitteli sairaalaan; kukaan ei vastannut enää.
“Jokin on hullusti. Soita firmaan!” Anne pyysi, mutta Pekka ei vaivautunut kaiken piti olla järjestyksessä. “Äidillä varmaan varattuna omat hengityskoneensa, ne kun aina kaiken etukäteen hoitaa.”
Pekka potki jaloillaan ja katseli äidin lahjoittamaa televisiota, jalkapallo pyöri ruudulla, ja pähkinöitä lensi suuhun litran tölkistä. Anne lähti hiljaa hakemaan avaimia Leenan kämpästä; pyyteettömyys kääntyi velvollisuudeksi, mutta siitä ei ääneen puhuttu.
Leenan rakkaus oli konkreettista: uudet ikkunat, kunnon ruokaa, urheiluvaatteet, auton hankinta. Rakkautta suomalaisella tavalla teot, ei sanat. Omat haaveet, salatut toiveet, kaikki kätkettiin arjen harmauden sisään.
Miniää Leena ei päästänyt lähelleen, mutta Anne ymmärsi: elämä on helpompi näin.
Aamulla Leena havahtui, muutkin heräsivät, kahvikupit kolisivat, joku niisti nenänsä.
“Nyt, Toivanen, onko joku Toivanen täällä?”
Leena nosti itsensä istumaan, hiukset solmuina. “Tässä! Minä!”
Veren otto kävi mutkitta, puhelin pirisi tauotta työasiat, tilaukset, kyselyt, “Ikkunamaailma Oy” pysyi liikkeessä vaikka pomo oli sairaalavuodepotilaana.
Käytyään keskustelunsa, Leena pursahti alakuloisuuteen; ryhdikäs naisfiguuri suli tavalliseksi, väsyneeksi naiseksi.
Hän sai päälleen sairaalapyjaman, peiton, tohvelit. Hiukset pystyssä, nurkassa. Kolme kynttä oli katkennut, ne raapivat inhottavasti vaatteita.
“Nyt sänkyyn, kiitos! Lääkärit tulossa, kohta aamiainen.” Eilinen hoitaja, joka paljastui Katri Kalloksi. “Muistatko, Leena, minut? Oltiin nuorina samalla osastolla…”
Leena unohti kaiken, sitten muisti Katri oli ainoa, joka tiesi kivuliaan salaisuuden: menetyksen, joka soi Leenan sisimmässä vieläkin.
“Mutta sinä, sinä selvisit kuitenkin”, Katri sanoi. Hän jäi juttelemaan: lapsia, lastenlapsia, omat murheet, aviomiehet menneet menojaan, elämä muuttunut. Leena puolestaan kertoi, ettei miestä ollut tullut; Pekka oli elämä, mutta äidinrakkaus ei ollut naurua ja halauksia vaan tekoja, rahoja, järjestelyjä.
Kierros käynnistyi, lääkärit tulivat, Katri lähti kotiin, yöhön.
Aamiainen, päivä kulki hitaasti. Huoneessa naiset supattelivat; yksi, Sirkka, kalvoi jatkuvasti rusinasämpylöitä, rouskutus kuului koko sänkyyn.
“Pidätkö vaniljasämpylöistä, Sirkka? Mutta muista: ilman juomaa menee väärään kurkkuun!” Leena nuhteli. “En voi mitään! Hermot menivät, mies toisella osastolla, aivoinfarkti”
Leena suuntasi asuntolan käytävälle ja toi teetä vanhasta tottumuksesta otti huomioon lattioiden muhkurat ja ikkunapuitteiden tiiviyden. “Hyvä ikkuna on huoneen sydän”, hän ajatteli vanhan suomalaisen sananlaskun tapaan.
Pian Anne saapui sinisissä suojavaatteissa, kasseja täynnä: pyjama, villatakki, voileipiä, Leenan suosikkikahvia. Kun Anne latoi paketit sängylle, Leenan ison otsatukan alla kuului nyyhkähdys.
“Täti Leena, nyt puetaan lämpimästi! Joko vaihdan peitevaatteetkin?” Anne virnisti.
Ja Leena seisoi, kuin vuori, pienet myrskytuulen nyyhkäisyt rinnassaan.
Ilta tuli, pojasta ei kuulunut mitään. Anne palasi lääkärin luota, haroi sormissaan sormusta. Avioero pyöri mielessä, mutta ei siitä nyt puhuttu.
Yöllä Leena itki selin seinään, tietämättä miksi.
Seuraavana päivänä palautettiin varastetut tavarat: lompakko, sormus. “Se mies, joka auttoi sinua, kuoli. Sydän petti. Hän oli se Burmanen, urheilupiireistä tuttu”, sanottiin.
Nyt Leena muisti, ja tajusi, että elämä kuljettaa samaa ympyrää: toiset lähtevät, hän jäi. Ei Leena ollut kiveä, vaan elävä, syvään hengityksen unohtanut suomalainen nainen.
Nyt kaikki ehkä muuttuisi. Minäkin tässä maailmassa, vielä hengitän, ympärillä Katri, Sirkka, Anne, vielä yrittäviä, vielä välittäviä. Työ, arki, kevät, siniset lemmikit, vauvauutinen kohta syntyvä lapsenlapsi!
“Anne, älä odota lapselta liikaa rakasta ja sano se ääneen! Minä en sanonut, nyt kaduttaa. Naisen on rakkautta jaettava, muuten muuttuu kiviseksi”, Leena kuiskasi ja katsoi ikkunasta, jossa uuden kevään valo jo kurkisteli.
Anne nyökkäsi. Ei ollut Leena kiveä vaan lempeä, hauras, suuri suomalainen nainen, joka kerran syntyi, ja joka vielä voisi nauraa, jos joku auttaisi muistamaan, miten se tapahtuu.
