Kissa astuu kirkkoon ja käy alttarin viereen pastori ymmärtää kaiken
Aamun jumalanpalvelus sujuu rauhallisesti, ilman kiirettä. Kaikki on tuttua ja tasaista: rukousten tutut säkeet, samat kasvot enimmäkseen iäkkäitä naisia, kymmenkunta korkeintaan. Pastori Tapani on palvellut tässä kirkossa jo kahdenkymmenen kolmen vuoden ajan eikä enää odota, että arkipäivänä kirkko täyttyisi ihmisistä.
Palvelus alkaa lähestyä loppuaan, kun hän kuulee hiljaisen narahduksen ulko-ovelta.
Hän nostaa katseensa ja jää paikoilleen.
Keskikäytävää pitkin tepastelee rauhallisin askelin kissa, aivan kuin omassa kodissaan.
Harmaa, pitkäkarvainen, rinnassa valkea laikku. Häntä pystyssä, päättäväinen askellus, kuin tietäisi tarkalleen mihin on menossa.
Seurakuntalaiset alkavat kuiskia joku tekee ristinmerkin, toinen huokaa. Kissa kävelee rauhallisesti ikonien ja kynttilöiden ohi ja asettuu suoraan alttarin luokse.
Se käpertyy kerälle, laskee päänsä tassuilleen ja jää siihen liikkumatta. Ainoastaan kellertävät silmät tuijottavat, räpäyttämättä.
Tapani tuntee sisällään kylmän pistoksen.
Hän tunnistaa kissan.
Voi hyvä Jumala, miten se on tänne päätynyt?
Kädet värähtävät. Pastori sulkee hetkeksi silmänsä yrittäen keskittyä, mutta ajatukset tuovat heti mieleen Aili Virtasen.
Hiljainen iäkäs nainen, jonka lempeät, väsyneet silmät olivat aina täynnä lämpöä. Hän eli yksin, vanhassa kaksiossa Hervannassa. Kävi kirkossa joka sunnuntai hitaasti, keppiin nojaten, mutta aina varmasti.
Ja aina hän ruokki rappukäytävän kissoja.
Ovat nekin Jumalan luomia, Tapani, Aili sanoi kerran, kun tämä kävi antamassa hänelle ehtoollista. Ei kai niitä voi olla säälimättä?
Mirja niin hän oli nimennyt tämän erityisen lemmikkinsä. Harmaa, pörröinen kissa, jonka Aili poimi kadulta aivan pienenä, hoiti ja ruokki. Mirja puolestaan oli uskollinen ei jättänyt emäntäänsä hetkeäkään.
Kolme viikkoa sitten, kun Tapani kävi viimeistä kertaa Ailin luona, Mirja istui ikkunalaudalla ja tarkkaili vanhaa rouvaa kuin ymmärtäen jotakin tärkeää.
Tapani, Aili kuiskasi silloin, jos minulle käy jotakin, älä jätä Mirjaa yksin. Se on viisas kissa.
Tapani oli nyökännyt ja puristanut lempeästi Ailin kättä.
Nyt Mirja makaa alttarin edessä.
Ja silloin Tapani ymmärtää kaiken. Sisälle hiipii kylmä hiljaisuus.
Jumalanpalvelus päättyy kuin sumussa.
Hän lukee rukoukset lähes automaattisesti huulet lausahtavat sanat, mutta ajatukset pyörivät vain yhdessä aikeessa: täytyy mennä. Heti.
Seurakuntalaiset poistuvat hitaasti, kynttilät kädessä, kuiskaillen. Monet vilkaisevat Mirjaa, joka yhä lepää liikkumattomana alttarin edessä.
Pastori, tämä kissa… eräs mummo aloittaa, mutta Tapani vain viittoo käsillään:
Myöhemmin. Kaikki myöhemmin.
Hän riisuu messukasukin ja pukee päälleen mustan papinpuvun sormet tärisevät niin, että napit eivät meinaa mennä kiinni.
Voi Jumala, jospa olenkin väärässä.
Mutta hän tietää. Koko sydämellään, ettei erehdy.
Mirja nostaa päänsä, kun Tapani lähestyy, katsoo pitkään silmiin ja päästää hiljaisen naukaisun.
Kerran.
Ihan kuin sanoisi: nyt sinä tiedät. Hyvä niin.
Mennään, Tapani kuiskaa ja ojentaa kätensä.
Kissa nousee, venyttelee kuin pitkän unen jälkeen ja astelee kohti ovea. Tapani seuraa sitä.
Ulkona on harmaata. Tuuli puhaltelee jo paljaiksi jääneitä oksia ja pyörittää kuivaa lehtikettä asfaltilla. Ailin kotiin on vartin kävelymatka.
Tapani kulkee reipasta tahtia. Mirja seuraa läheltä, häntä vilkkuu, tassut kipittävät.
Ehkä ehtisi vielä.
Vaikka sydämessään hän tietää: jos kissa tuli kirkkoon ja kävi alttarin viereen, kaikki on jo päätetty.
Matkalla mieleen palaa kuva Ailista istumassa nojatuolissa ikkunan äärellä, villapeitto harteillaan, hymyillen. Kuinka hän teki ristinmerkin vapisevin sormin ottaessaan vastaan pyhät lahjat.
Tiedätkö, Tapani, hän sanoi kolme viikkoa sitten, en pelkää. Olen elänyt hyvän elämän. Rakas mies oli, tytär kasvoi aikuiseksi. Lapsenlapset, no, harvoinpa näen. Mutta Herra ei ole koskaan jättänyt. Ei koskaan.
Eikä jätä, Tapani vastasi.
Aili huokaisi hiljaa:
Sen minä tiedän. Mutta silti on yksinäistä. Mirja on toki vierellä. Mutta talo on niin hiljainen.
Silloin sanat eivät jääneet Tapanin mieleen. Hän sääli, puhui, lohdutti. Ei ymmärtänyt, ehkä Aili hyvästeli.
Ja nyt tuttu rappukäytävä. Harmaa, maali rapistunut, ovikoodi rikki jo vuosia. Kolmas kerros, hissi aina epäkunnossa.
Tapani nousee portaat käsijohteesta kiinni pitäen. Sydän hakkaa kiireestä vai huolesta?
Mirja menee edellä. Pysähtyy oven eteen siihen vanhaan, jossa haalistunut numerolappu 37.
Istahtaa.
Tapani koputtaa.
Kerran. Kaksi. Kolme.
Hiljaista.
Soittaa ovikelloa vanha, nariseva kilinä kantautuu asunnosta.
Kukaan ei avaa.
Aili! hän huutaa. Aili Virtanen, tämä on pastori Tapani!
Hiljaista.
Tapani painaa korvansa ovea vasten. Ehkä Aili ei kuule vanhuus, heikko kuulo.
Mutta sisällä on liian hiljaista.
Tapani kyykistyy, katsoo Mirjaa. Kissa tuijottaa ovea liikahtamatta.
Värisevin käsin hän kaivaa puhelimen ja valitsee oman alueensa konstaapelin numeron sen, joka auttoi viime vuonna, kun joku humalainen oli murtautunut kirkkoon.
Hei, Sami Leinonen? Tässä Tapani, kirkolta. Tarvitsisin apua. Vanhus ei avaa ovea. Pelkään pahinta ovi pitäisi saada auki.
Poliisin ääni on rauhallinen:
Osoite?
Kalevantie 32, kolmas kerros, ovi 37.
Selvä. Tulen samaan tien.
Tapani laskee puhelimen ja istahtaa suoraan lattialle, selkä seinää vasten.
Mirja tassuttelee hänen viereensä ja puskee päätään papin mustaa kaapua vasten. Kurisee hiljaa, surullisesti.
Hän silittää pehmeää harmaata turkkia.
Olet viisas kissa, hän kuiskaa. Fiksu. Sinä haet minut.
Mirja käy makuulle viereen.
Siinä he istuvat yhdessä.
Tapanin päässä pyörii vain, kuinka harvoin hän ehti hiljaisen Ailin luokse. Ehkä Aili voi huonommin, kuin antoi ymmärtää. Ehkä hän odotti.
Anna anteeksi, Aili. Anna anteeksi.
Konstaapeli saapuu vartin päästä.
Sami Leinonen roteva mies, väsynyt katse. Nousee raskain askelin portaat. Näkee Tapanin lattialla, hämmästyy:
Pastori Tapani? Mitä on tapahtunut?
Aili ei avaa… Pelkään, että… sanat takertuvat.
Sami nyökkää. Tilanne ei ole hänelle vieras.
Odota tässä.
Hän koputtaa oveen lujalla, virallisella tyylillä.
Aili Virtanen! Poliisi! Avatkaa!
Hiljaista.
Sami ottaa laukustaan lyhyen sorkkaraudan. Työntää sen oven ja karmin väliin, nojaa koko painolla.
Rutina. Kirskuntaa. Puu antaa periksi.
Yksi puristus vielä ja lukko napsahtaa auki.
Ovi avautuu.
Sisältä tulvahtaa seisoneen ilman ja lääkkeiden tuoksu sekä tiivis hiljaisuus.
Tapani sulkee silmänsä, tekee ristinmerkin ja astuu varovasti peremmälle.
Eteinen on tuttu. Naulakossa roikkuu Ailin ruskea takki, hihat kuluneet. Oven pielessä tossut aseteltu siistiin riviin, kuten aina.
Kapea käytävä jatkuu. Oikealla huone.
Sami työntää oven auki ja pysähtyy ovelle.
Tapani kurkistaa hänen olan yli.
Sydän valahtaa jonnekin pohjalle.
Aili istuu nojatuolissaan ikkunan edessä. Peitto harteilla. Kädet rinnalla. Pää nojautuneena taakse.
Ihan kuin olisi nukahtanut.
Mutta kasvot ovat vahamaiset. Elottomat.
Hyvä Jumala… Tapani hengähtää tuskin kuultavasti.
Sami huokaa, astuu lähemmäs, koskettaa ranteesta pulssia varmistukseksi ja pudistaa päätään:
Jo useampi päivä. Kolme päivää ainakin. Ehkä enemmänkin.
Kolme päivää.
Tapani laskeutuu polvilleen kynnykselle.
Kolme päivää Aili makasi yksin täällä. Tyhjässä asunnossa. Kukaan ei tullut. Kukaan ei kaivannut.
Tytär eri kaupungissa. Lapsenlapset vielä kauempana. Naapurit? Kuka heitä enää kyselee.
Vain Mirja.
Vain hän pysyi rinnalla. Istui emäntänsä luona, ei lähtenyt, vaikka ikkuna oli raollaan.
Ja vasta sitten, kun kaikki oli selvää, Mirja meni kirkkoon.
Tunsitteko hyvin? Sami kysyy, puhelin kädessään.
Kyllä, Tapani vastaa niellen Hän oli seurakuntalaiseni. Lempeä ihminen.
Sukulaisille pitää ilmoittaa. Missä paperit ovat?
Luultavasti kaapissa tai kirjoituspöydässä, ääni värisee. Sami, minä soitan tyttärelle itse. Minulla on numero.
Sami nyökkää:
Hyvä. Minä tilaan ambulanssin.
Tapani nousee ja astuu likemmäksi nojatuolia, katsoo Ailin kasvoja rauhallisia, melkein valoisia.
Hän ei kärsinyt. Herramme antoi hänen nukkua pois ehkä juuri unessa.
Anna anteeksi, kuiskaa Tapani Anna, kun en ehtinyt käydä aiemmin. En muistanut.
Käsi hakeutuu silittämään harmaita hiuksia.
Hän tekee ristinmerkin Ailin ylle ja alkaa lukea siunaussanoja hiljaa, melkein kuiskeena. Rukoussanojen virta soljuu kuin kyyneleet.
Ja ovella, yhä liikahtamatta, istuu Mirja.
Katsoo emäntäänsä.
Samassa pastori tajuaa kirkkaasti: kissa rakasti Ailia enemmän kuin yksikään sukulainen.
Enemmän kuin tytär, joka soitti kerran kuussa.
Enemmän kuin lapsenlapset, jotka kävivät kerran vuodessa.
Mirja pysyi loppuun asti.
Eikä jättänyt tuli kirkkoon, haki apua.
Tapani painautuu polvilleen kissan eteen ja ottaa Mirjan syliinsä.
Kissa pysyy rauhallisena. Kietoutuu häntä vasten ja alkaa matalasti kehrätä.
Kaikki on hyvin, hän kuiskaa Kaikki on hyvin, rakas. Pidän teistä huolen. Lupa naisen tavoin. Saat asua luonani nyt. Käykö?
Ja itku tulee.
Kyyneleet putoavat pehmeään turkkiin, Tapani silittää Mirjaa ja miettii, että todellinen rakkaus näkyy teoissa, ei sanoissa.
Ailin hautajaisia vietetään kolmen päivän päästä.
Tytär saapuu kalpeana, silmät punaisina, mustiin pukeutuneena. Lapsenlapset jäävät pois matka on liian pitkä, koulu esteenä.
Seurakuntalaisia tulee parikymmentä, pääosin samoja vanhoja rouvia, jotka Ailin tunsivat. Veisataan “Kätke, Herra, kuollehet” hiljaa, ääni väristen.
Tapani johtaa siunaustilaisuuden. Lukee rukouksia ja katsoo arkkua rauhallisia kasvoja valkoisen huivin alla.
Anna anteeksi, Jumalan palvelija. Että olin välinpitämätön. Että en huomannut.
Aivan arkun ääreen, kylmälle kirkon lattialle, Mirja asettuu kerälle.
Saapui jo aamulla, kun ruumisauto toi arkun.
Käy makuulle ei poistu.
Tytär yrittää hätistää, huiskauttaa huivillaan:
Hus pois! Ei sinulla täällä paikkaa ole!
Mutta Tapani pysäyttää:
Jätetään se. Saakoon sanoa hyvästit.
Nainen aikoo jo nousta vastarintaan, mutta hänen kohdatessaan Tapanin katseen jää vaiti.
Hautausmaalle Mirja otetaan mukaan ei jätetä yksin. Koko matkan Tapani kantaa häntä sylissä.
Hautajaisten jälkeen tytär astuu hänen eteensä:
Kiitos kaikesta. Että löysitte äidin. Ilmoititte.
Kiitä Mirjaa, Tapani vastaa hiljaa. Se toi minut luokseen.
Nainen katsoo pitkään kissaa, oudolla ilmeellä.
Ottakaa se teille. En voi eikä allergiakaan anna myöten.
Näin olin ajatellutkin, Tapani nyökkää.
Tytär lähtee, vilkaisemattakaan äitinsä hautakumpua.
Tapani jää paikalleen.
Katsoo kosteaa multakumpua, väliaikaista ristiä.
Aili Virtanen. Hiljainen. Yksinäinen.
Kuinka monia heitä onkaan asunnoissa, taloissa? Elävät, vanhenevat, lähtevät eikä kukaan huomaa. Kukaan ei ehdi.
Paitsi kissat. Ja Jumala.
Tapani silittää Mirjan päätä:
Mennään kotiin?
Kissa kehrää hiljaa, tuskin kuuluvasti.
Siitä lähtien kirkon ikkunalaudalla, alttarin ääressä, loikoilee pitkäkarvainen harmaa kissa.
Seurakuntalaiset tuovat sille herkkuja, silittävät, kuiskaavat:
Siinä on viisas kissa. Pyhä henki.
Tapani vain hymyilee vaimeasti.
Iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, hän istuu nojatuoliinsa, ottaa Mirjan syliin ja silittää pehmeää turkkia.
Kissa siristää silmiään, kehrää.
Ja sen keltaisissa silmissä heijastuu lampukan valo.
Hiljainen. Kestävä. Ikuinen.
