Kirje itseltä
Kirjekuori oli oranssi. Kirkas, melkein liioitellun iloinen kuin mandariini tammikuisessa kinoksessa. Se lojui postilaatikossa laskujen ja pitsamainosten alla, ja Enni nosti sen viimeisenä.
Etupuolella hänen käsialansa. Hänen osoitteensa. Hänen nimensä: Enni Karjalainen.
Hän käänsi kirjekuoren. Lähettäjän osoite myös hänen. Ja nimi tietysti myös.
Enni seisoi rapussa ensimmäisessä kerroksessa, S-marketin kassi vasemmassa kädessä, eikä tajunnut yhtään mitään. Kuka muka tällaista jekkuilee? Hän tarkisti käsialan. t-kirjain, jossa oli pitkä viiva ja r koukulla juuri niin hän kirjoitti, jo ala-asteelta asti. Opettaja, Pirkko Leppänen, oli sanonut: Karjalainen, sun kirjoituksen lukee kuin aikuisen. Se on kehu, muuten.
Ja Enni ei ollut koskaan muuttanut käsialaansa. Kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen sama t ja sama r.
Hän nousi hissillä yhdeksänteen, avasi oven, laski kassin pöydälle keittiöön. Kirjekuori siihen vierelle.
Yksiö Kontulassa, ikkunat länteen pieni, mutta Enni oli jo tottunut. Eteisessä yksi naulakko ja kenkähylly, peili, johon joka aamu kurkisti miettien: No, kelpaa. Toimii. Ei kaunis, ei virkeä toimii. Se riitti.
Iltaisin huoneen täytti oranssi valo sakea, lämmin, kuin sulanut hunaja. Ainoa plussa kämpässä, ellei laske mukaan sitä että metroasemalle oli kymmenen minuutin kävely. Nytkin, kuudelta, valo lipui seinällä, tavoitti kirjahyllyn, kuivan teekupin ja puukehyksissä olevan kuvan äidistä.
Enni istui pöydän ääreen. Pyöritteli hartioita, jotka taas olivat nousseet ylös kuin valmiina iskua varten. Tapa tullut salakavalasti, vuosien työpalavereiden ja pomon pieni muistutus -puheluiden myötä. Kroppa reagoi uhkaan nopeammin kuin mieli.
Hän vilkaisi taas kirjekuorta.
Oranssi. Jämerää paperia. Ei rutun rutun jälkeä aivan kuin joku olisi kantanut sitä hellästi. Hän silitti reunaa, pyöritteli sormeaan nimensä päällä.
Ei pilaa. Hän tunsi käsialansa paremmin kuin kasvonsa.
Enni varovasti repäisi yläkulman ja kurkisti sisälle. Tavallinen A4-paperi, tarkasti kaksinkerroin taitettu, ja lisäksi jotain litteää ja kiiltävää.
Hän veti paperin ulos ja avasi.
Moi. Täällä on Enni. Enni maaliskuulta 2025. Sä oot nyt kolkytseittemän, keittiössä, kaksi yöllä ja olo on aika kurja. Neljättä yötä valvot. Ajatukset jauhaa, että et pärjää. Työssä. Itsesi kanssa. Tässä kaupungissa, joka painaa joka laidalta.
Kirjoitan koska jonkun pitää. Ystävä soittaa huomenna, äiti ylihuomenna mutta nyt, yöllä, vain sä oot täällä.
Tää on se muistutus, jonka pyysit: selvisit silloin selviät nytkin.
Arvosta itseäsi. Olet sen ansainnut.
Jos luet tän, vuosi on mennyt. Oot kestänyt. Ei turhaan kirjoitettu.”
Enni laski paperin pöydälle.
Nielu puristui pieneksi. Ei itkusta oivalluksesta. Jokainen rivi, tauko ja jopa pilkkuvirhe kuin suoraan hänestä. Ja se sävy, miten lause alkoi tää on….
Mutta hän ei muistanut.
Ei muistanut kirjoittaneensa tätä. Ei oranssia kuorta, ei paperin valintaa. Vuosi eikä kertaakaan mieleen.
Sitten hän huomasi valokuvan.
Se oli pudonnut kuoresta, kun Enni oli vetänyt paperin ulos loikkasi pöydälle kiiltävä puoli alas. Hän käänsi.
Kuvassa nainen. Harmaa naama, tummat pussit silmien alla, huulet viivaksi kuivuneet, hiuksia ponnarilla mutta puolet repsahtanut poskelle. Harmaa, kyynärpäistä venähtänyt villapaita se sama jonka Enni heitti viime kesänä pois.
Hän tunsi paidan. Ja kasvot.
Se oli hän. Viime vuoden maaliskuulta.
Ja alakulmassa, käsin kirjoitettu pienellä: Olet vahvempi. Katso mua näet mistä oot tullut.
Enni laski kuvan paperin viereen. Oranssi valo yletti pöydälle ja lämmitti haaleita kasvoja. Kuva ei muuttunut iloisemmaksi.
Silloin hän muisti.
***
Maaliskuu 2025. Kello kaksi yöllä. Sama keittiö, sama pöytä, mutta pöydällä tietokone, jonka näyttöä oli mahdoton tuijottaa ilman, että silmät kirvelivät.
Enni istui t-paidassa ja pyjamahousuissa, varpaat kylmissä, selasi ja selasi ei somea, ei uutisia, vaan jotain muuta. Ehkä merkkiä. Ehkä syytä yrittää aamulla nousta.
Silloin hän ei ollut päässyt kolmessa päivässä sängystä ylös. Ei ollut laiskuutta. Vaan jotain paksua ja raskasta ilman nimeä. Kuin joku olisi laskenut kiven rintaan ja lähtenyt pois.
Ero oli ollut kolme vuotta sitten. Ville lähti 2023, kollegansa Jaana keittiöön naiseen joka nauroi enemmän, kysyi vähemmän. Enni ei itkenyt. Keräsi tavarat kassiin, laittoi eteiseen ja sanoi ota. Ville otti.
Seuraavat puolitoista vuotta Enni painoi töitä. Yli omien rajojensa, ilman lomia, vain viikonloput kavereille tekstareita. Hankinta-assari Rakentamo Oy:ssä käytännössä: meilit, soittorumbat ja lounastauot palaverissa, jossa pomo Koskinen hoki: Markkina sakkaa, kiristetään jos ei pärjää, niin oma moka.
Ja Enni pärjäsi. Puristi, kantoi eikä valittanut.
Kunnes syksyyn 2024 kroppa laittoi stopin. Ensin unet, sitten ruokahalu, lopulta uloskaan ei huvittanut mennä. Tammikuuhun mennessä hän nukkui telkkari päällä ja söi kerran päivässä, äidillekin soitti väkisin.
Äiti huomasi. Kaija Karjalainen soitti joka ilta: Enni, oletko syönyt? Ja Enni vastasi: Joo, keittoa. Keittoa ei ollut keitetty marraskuun jälkeen.
Sinä yönä Enni kirjoitti Googleen: Kirje itselle tulevaisuuteen. Ei tiennyt miksi. Näki mainoksen, jäi mieleen. Ensimmäisenä tuli sivu: Aikakapseli. Voit kirjoittaa kirjeen, valita ajan kuukaudesta kymmeneen vuoteen ja postitus maksaa. Oikea kirje, oikea osoite.
Enni valitsi oranssin kuoren. Oranssi koska harmaata oli tarpeeksi. Kirjoitti käsin tekstin, kuvasi ja skannasi, lataa palveluun. Nappasi samalla selfien, suoraan keittiössä tietokonelampun kajossa. Maksoi, valitsi: kaksitoista kuukautta.
Sulki koneen. Koki ekaa kertaa kuukauteen, että ehkä tästä tulee jotain. Eikä muistanut vuoden aikana enää koko juttua.
Sen jälkeen elämä alkoi kuitenkin liikkua. Vähitellen, välillä nykien, kuin vanha hissi, mutta liikkui.
Huhtikuussa -25 hän varasi ajan psykoterapeutille. Eksoottista, mutta pakko. Nainen, lyhyt tukka, toimisto Sörnäisissä, viisikymmentä minuuttia viikossa. Kolmannella kerralla Enni itki kakskymmentä minuuttia tauotta. Kuudennella nauroi ekaa kertaa pitkään aikaan.
Kesäkuussa ylennettiin. Vanhempi hankintavastaava. Koskinen tuli työpisteelle ja sanoi: Karjalainen ainut joka ei valita ja tekee hommat. Sano nyt, että huomasin. Enni nyökkäsi, meni omalle paikalle, istui alas ja hartiat nousi korviin heti. Iloa ja pelkoa samassa paketissa.
Syksyllä alkoi helpottaa. Taas hän keitti keittoa. Ja pyhäisin uskalsi ulos, kirja käsissä ja termari repussa. Äidille soitti taas itse, ei jäänyt odottamaan että Kaija soittaa.
Ja kirje unohtui. Koko vuodeksi, ihan kokonaan. Kuin se vakuutuspaperi, jonka tunget syrjään tiedät sen olevan olemassa, muttet mieti.
Tähän päivään asti.
Enni istui pöydän ääressä, kirje yhdessä ja kuva toisessa kädessä, ja katsoi naista, joka oli ollut vuosi sitten. Harmaat kasvot, tummat silmännurkat, paita joka päätyi roskiin.
Ja se tuttu ääni sisällä se kärsivällinen, vähän lakoninen sanoi: Mitä sitten? On sulla taas tylsä olo. Mikään ei muuttunut.
***
Se ääni oli ollut mukana kauan. Enni ei edes tiennyt milloin se syntyi ehkä eron aikana, ehkä ennen. Ei se huutanut. Eikä haukkunut. Vaan totesi, järkeili, melkein hellästi. Ja juuri siksi se sattui eniten.
Yleneminen on sattumaa, Koskinen ei löytänyt parempaa.
Luulitko selviäväsi? Katso nyt. Hartiat korvissa, neljän tunnin yöunet ja aamukahvia juot ahdistukseen.
Sun vuoro tulee ehkä ensi kuussa. Tai sitä seuraavana. Kyse vaan ajasta.
Ja Enni kuunteli. Ei siksi että olisi uskonut, vaan koska se oli osa häntä kuin kävelyasento tai käsiala. Ääni oli ollut siellä niin kauan, ettei tiennyt missä se alkoi ja hän itse loppui.
Aamulla, yhdeksästoista maaliskuuta, hän nousi. Suihku, kahvi, ripsiväri rutiini.
Töissä oli jännittynyttä. Rakentamolla Kalasatamassa kuudes kerros, avokonttori, 32 työpistettä kolmatta viikkoa pysyi hiljaisuus. Ei sellaista kiireistä, vaan odottavaa, vähän varovaista. Helmikuussa oli tullut tieto yt-neuvotteluista. Ensimmäiset lähdöt logistiikasta. Kaikki odotti seuraavaa.
Enni astui toimistolle, huikkasi huomenta respassa. Assari Vilma hymyili se väkinäinen, automaattinen hymy. Vilmankin piti odottaa. Kaikkien.
Enni istui koneelle, roikotti laukkua selkänojan yli. Kirjautui sisään salasana äidin syntymäpäivä, suoraan selkärangasta. 114 lukematonta meiliä. Homma alkoi. Espoolainen toimittaja pyysi maksuaikaa, varastolta tuli viesti että raudoitukset loppuu, talous pyysi tositteet perjantaihin. Arjen pyöritystä jos ei olisi sitä painetta, voisi vaikka hetken edes teeskennellä ettei mitään tapahdu.
Yhdeltätoista Koskinen kokosi väen neukkarille.
Koskinen tuli lyhyt ja lihaksikas, mustat pokat, kuulakärkikynä napsui sormissa. Silmäili porukan.
Lyhyesti. Savolainen suunnittelusta lähtee. Yhteisellä sopimuksella. Virallisesti hänen päätös mutta te tiedätte.
Jannika Savolainen. 29, suunnittelija, kolmatta vuotta firmassa. Enni tunsi ei läheisesti, mutta muisti miten Jannika toi joskus mummon ruisleipiä yhteiskeittiöön lapulla Ole hyvä, ihan vaan kun pysyy nälkä loitolla. Yhtenä pikkujouluiltana Jannika tunnusti röökitauolla, että pelkäsi irtisanomista Mulla on asuntolaina. Kissa. Kissaakaan ei voinut vähentää.
Ja vielä, Koskinen naputti kynällä. Huhtikuussa tulee seuraava kierros. Optimoidaan. Jäävät selviää tulosten perusteella.
Enni istui suorana, hartiat ylhäällä, sormet lomittain polvien alla. Ja se ääni sisällä sanoi: Niinpä. Tiesin. Sun vuoro tulee kohta.
Palaverin jälkeen hän nojasi hetken taukohuoneen seinään. Sulki silmät kolmeksi sekunniksi.
Päässä kaksi ääntä. Toinen hiljaa: Selvisit silloin selviät nyt. Se kirjeestä, oranssista kuoressa, vuoden takaa.
Ja toinen, kovemmin: Tavallista roskaa netistä, ei sillä oikeasti ole mitään väliä. Jannikaa eivät voineet huijata hän kyllä saa laittaa kissan kanssa CV:t uusiksi.
Enni avasi silmät, otti vesiautomaatista hörpyn, palasi pöydälle. Avasin taulukon, jatkoi hommia. Sitä hän osasi työtä. Ei ollut varma, riittäisikö.
Seitsemältä, kotona, hän söi tattaria ja jauhelihapihviä. Puhelin soi. Äiti.
Moi Enni, miten menee? Kaijan ääni pehmeä, vähän käheä kevätflunssasta.
Ihan ok, duunissa kiirettä, vastasi Enni.
Onko maha täynnä? Söitkö?
Syön just, tattaria.
Hyvä. Tauko.
Kaija oli elänyt kuusikymmentäkuusi vuotta, kolmekymmentä kirjastotätinä, ja oppinut kuulemaan mitä ei sanota. Samaa neuvokkuutta käytti oman tyttärensä kanssa.
Enni, sun ääni on vähän sellainen pingottunut.
Väsyttää vaan, äiti.
Sanoit mulle niin viime vuonnakin. Väsyttää vaan. Sitten paljastui ettet ollut kolmeen päivään käynyt parvekkeella.
Enni sulki silmät.
Äiti, nyt on vaan kiire. Ei pahasti, ei kuten silloin. Duuni rassaa.
Jos tarvitset, oon täällä. Tulen vaikka viikonloppuna, tuon keittoa. Oikeaa, en mitään valmisjuttua.
Hymy lipsahti. Ensimmäistä kertaa koko päivänä.
Kiitos, äiti. Ei tartte vielä.
He puhuivat vielä kymmenen minuuttia naapurin Eevasta ja tämän uudesta kissasta, joka huutaa öisin, keväästä joka jo Tikkurilassa tuntui: äidin orvokkiruukku oli vihdoin kukassa ja lähetti siitä kuvan: Katso, kevät on täällä. Ootko säkin?
Jotain siinä arkisessa teki kevyemmäksi.
Äiti ei koskaan painostanut. Ei kysynyt onko sulla ketään, ei koska lapsenlapsia. Kolmen vuosikymmenen kirjastouralla hän tiesi: joskus hiljaisuus on tärkeämpää kuin kysymykset. Kunpa Enni olisi osannut oppia sen aiemmin.
Hän laski puhelimen. Siivosi pöydän. Katsoi taas kirjeen suuntaan kuoren ja kuvan.
Olet vahvempi. Katso mua, ja näet mistä olet kulkenut.
Enni nosti kuvan lähelle kasvoja. Nainen kuvassa katsoi kameraan sillä ilmeellä, jolla pyydetään apua muttei tiedetä keneltä.
Yhdeksältä soitti Inka.
Inka koulukaveri, kaksikymmentäkaksi vuotta ystävyyttä. Matala, vähän käheä ääni, kuin olisi aina vähän juuri naurahtanut.
Ennika. No? Kerro kaikki.
Ei kai tässä, sano Enni.
Tiedän että työpaikalla on yt:t. Ootko ok? Meidän whatsapp-ryhmässä huhutaan hullumpaakin.
Enni huokaisi.
Joo, tänään yksi irtisanottiin. Koskinen sanoi että huhtikuussa lisää.
Entä sinä?
Ei vielä. Mut se vielä sanana painaa enemmän kuin uskoisikaan.
Muistatko, vuosi sitten? Soitit mulle yöllä ja sanoit ettet jaksa enää. Oli olo, että kaikki päättyy. Muistatko?
Sumuisena, kuin veden alla. Enni oli soittanut Inkalle kolmelta yöllä, ja Inka vastannut toisella pirahtuksella.
Muistan.
Mutta sä jaksoit. Katso oot tässä. Töissä. Sait ylennyksen. Keität tattaria ja vastaat kun soitan. Ei se ole loppu. Se on elämää.
Enni oli hiljaa.
Kuunteletko?
Kuuntelen.
Sitten lopeta itsen mollaaminen.
Inka höpisi vielä toiset kymmenen minuuttia omasta työstä (keittiöitä myy, raivostuu kun asiakkaat muuttaa kaiken kolmannella viikolla), kissastaan Martasta joka repi sohvan, lauantain suunnitelmasta juoda viiniä.
Enni kuunteli. Ja tajusi: Inka sanoi juuri saman, mikä kirjeessä luki. Melkein sanasta sanaan. Kuin koko maailma olisi saanut käskyn: kaikki, mennyt Enni, äiti, ystävä, sanovat nyt yhdessä: sä olet tässä, selvisit, et ole hukassa.
Puhelin sulkeutui. Kello oli kymmenen. Kämppä oli hiljainen ei puristava, ihan vaan tavallinen. Jääkaappi hurisi. Ulkona ajoi bussi. Alakerrasta kuului lasten naurua, heleää, ohutta kuin vihellys.
Enni meni kylppäriin, sytytti valon. Katseli itseään peilistä.
Kasvot. Omat. Kolmekymmentäkahdeksan, kastanjanruskeat hiukset, vähän laineilla kosteudesta. Punaista vähän poskilla. Silmien alla varjot, mutta ei sellaiset kuin kuvassa. Ihan tavalliset, nousin kuudelta -varjot.
Hän haki kuvan. Vei sen kylpyhuoneeseen. Asetti peilin viereen.
Kaksi kasvoa.
Yksi peilissä. Lämmin, elävä, vähän väsynyt mutta paikalla.
Toinen kuvassa. Harmaa, kovettuneet huulet, silmät pyytää apua.
Vain vuosi välissä.
Sisäinen ääni yritti: Ei sillä mitään väliä. Valo väärä, kamera tallentaa rumasti. Oikeasti oot ihan
Mutta Enni katkaisi. Sanoin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ääneen:
Ei.
Hän sanoi sen peililleen. Peilikuva katsoi takaisin, ilme rauhallinen, ehyt, ehkä vähän hämmästynyt.
En ole enää tuo. Nyt olen eri. Katso tässä vanha minä, tässä uusi.
Ääni vaikeni.
Enni seisoi paljain jaloin, kotihousuissa ja vanhassa t-paidassa, kuva kädessä ja ensimmäistä kertaa vuoteen katsoi itseään ilman mittailua.
Ei riittääkö se. Ei osaanko. Ei entä jos kaikki sortuu.
Vain katsoi.
Ja näki. Ei sankaria, ei lehtien vahvaa ja itsenäistä naista, vaan ihan tavallisen. Elossa. Silmissä väsymystä, hiussuortuva poskelle painunut. Kädet, jotka vuoden aikana allekirjoitti neljäsataa hyväksyntää eikä tärissyt. Hartiat, jotka jaksoi ja pysyi ylhäällä, mutta eivät murtuneet.
***
Hän valvoi kahteen. Ei enää ahdistuksesta, vaan ajatuksista.
Makasi pimeässä, mietti vuoden kerros kerrokselta. Ei tapahtumia, vaan tunteita. Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan keitti aamupalaa ja söi kaiken. Kun kulki puistoon, istui penkille, aurinko lämmitti kasvoja ja vain istui siinä kaksikymmentä minuuttia. Kun nauroi psykoterapiassa omalle tavalleen pyytää anteeksi, että oli olemassa.
Pikkuasioita. Mutta niistä vuosi rakentui.
Ja ääni hoki: Ei sillä väliä. Jokainen elää näin. Ei mikään saavutus.
Enni mietti: entä jos se valehtelee? Ei ilkeyttään. Ei pahuuttaan. Vaan koska muuta ei osaa. Kuin ihminen, joka on elänyt aina ilman ikkunoita ja väittää ettei aurinkoa ole. Ei koska haluaa pahaa, vaan koska ei tiedä.
Hän nousi. Meni keittiöön. Sytytti pöytälampun.
Oranssi kirjekuori pöydällä. Enni käänsi sen puhtaalle puolelle. Otti sinisen geelikynän, sillä joka yleensä täytti tilauslomakkeita.
Alkoi kirjoittaa.
Moi. Taas minä. Sä siellä, maaliskuussa 2026. Oot kohta kolmekasi. Duunissa epävarmaa, elämä hähmäistä. Mutta pärjäät.
Vuosi sitten kirjoitin sulle kirjeen. Kirjoitin pimeydestä, sellaisesta jossa seinät ei näy ja tuntuu ettei ulospääsyä oo.
Tänään sain sen kirjeen. Tiedätkö mitä? En tunnistanut itseäni kuvasta heti. Kesti kolme sekuntia tajuta, että se harmaa nainen oli minä.
Kolme sekuntia = vuosi.
Tällä kertaa kirjoitan sulle lämpimästä. Jos luet tämän taas selvisit yhden vuoden.
Pidä itseäsi hyvänä. Ansaitset.
Terveisin Enni, maaliskuu 2026.
P.S. Jos hartiat on taas korvissa laske. Heti. Noin, hyvä.
Hän taittoi paperin, sujautti samaan oranssiin kuoreen. Kirjoitti uudestaan osoitteensa, käänsi kuoren ympäri.
Avasin läppärin. Kirjautui Aikakapselin sivulle. Tilasi lähetyksen maaliskuulle 2027. Uudestaan skannattu kirje, uusi selfie, tällä kertaa valossa, joka ei ollut harmaa.
Ei enää harmaa naama. Vaan elävä, tavallinen. Vähän väsynyt, silmien alla varjot, mutta elävä. Huulet vähän kääntyi ei hymyyn, vaan tyyneen.
Enni latasi kuvan. Maksoi. Sulki koneen.
Meni ikkunan ääreen.
Yön Helsinki palavine katuvaloineen, autojen valonauhoineen, lämpimät ikkunaneliöt tuhansissa asunnoissa. Maaliskuinen sade kolisutti ikkunaan.
Hän seisoi paljain jaloin kylmällä lattialla ja tunsi hartiat ne, jotka olivat koko päivän olleet ylhäällä liukuvan alas. Itsekseen, ilman käskyä.
Ääni yritti vielä. Mutta Enni ei kuunnellut.
Katsoi alas kaupunkiin ja ajatteli naista, joka vuoden päästä avaisi oranssin kirjekuoren. Olisi vuotta vanhempi, ehkä eri töissä, ehkä uudessa kämpässä, ehkä samassa. Ehkä uusi ihminen vierellä tai yksin edelleen. Se ei ollut tärkeää.
Tärkeää oli, että kuoressa olisi kuva. Ja allekirjoitus: Katso mua. Näet mistä olet tullut.
Vuoden päästä hän katsoisi. Ja ehkä taas ei tunnistaisi heti.
Enni hymyili, sammutti lampun, palasi sänkyyn.
Ulkona maaliskuun yö tuoksui märältä asfaltilta.
Asunnossa oli hiljaista.
Pöydällä oranssi kirjekuori. Uusi kirje sisällä.
***
Aamulla heräsi seitsemältä ilman kelloa. Valo tuli idästä, haalea, hopeinen aamuvalo, ei oranssi ilta. Uusi.
Enni nousi, meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan.
Kuori pöydällä. Vieressä kuva, se vanha kirje. Ei tarvinnut lukea. Hän asetti ne vierekkäin huolellisesti, kuin asiat joita säilytetään.
Kaapista hän otti pienen 10 x 15 cm lasikehyksen, oli joskus ostanut lomakuvaa varten, jäi käyttämättä. Laittoi vanhan kuvan siihen, hyllyyn kirjojen viereen.
Harmaat kasvot, tummat silmät, repsahtanut ponnari, venähtänyt villapaita.
Ei unohtaakseen kipua, vaan muistaakseen matkan.
Vesi kiehui. Enni kaatoi teetä, piti kuppia molemmin käsin. Katsoi ikkunasta ulos.
Näkymässä heijastui hän itse ilman meikkiä, kotivaatteissa, lämmin muki käsissä.
Sisäinen ääni oli hiljaa.
Hän joi tee loppuun. Puki. Nappasi laukun. Laittoi oven kiinni.
Eteisessä pysähtyi. Kokeili hartioita.
Ne olivat alhaalla. Rauhallisina, levollisina. Omat, juuri sellaisina kun pitääkin.
Enni sulki oven ja lähti töihin.
Keittiön pöydälle jäi oranssi kirjekuori, uusi kirje ja uusi kuva, valmiina matkalle.
Vuoden päästä se saapuu. Hän avaa. Katsoo kuvan. Eikä ehkä tunnista.
Koska vuodessa muuttuu kaikki.
Tai melkein kaikki.
Käsiala säilyy. Pitkä viiva t:ssä, koukku r:ssä. Ihan kuten aina.
Ja kuoressa taas yksi lause tärkein: Selvisit silloin selviät nytkin.
Tällä kertaa valosta, ei pimeydestä.
