No niin. Lähdimme vierailemaan anoppini luo. Joo.
Hän asui pienessä kylässä, pienen talon liepeillä, ja sen takana – metsää, puroja, järviä ja kalastusta. Raitista ilmaa, lintuja, sieniretkiä ja marjoja. Ihanteellista paikkaa kahdelle saksanpaimenkoiralleni, jotka vaimoni oli hankkinut kaikista vastalauseistani huolimatta. Eihän kahta tuollaista isoa koiraa voi pitää kolmiohuoneistossa viidennessä kerroksessa. Yhtä kaikki.
Tai oikeammin sanottuna minä jäin vähemmällä. Vaimo ja tytär lupasivat hoitaa koirien ulkoilutukset.
Jep.
Uskoitko tuon?
Minä en, ja olin oikeassa. Minä ne koirat ulkoilutin ja hoidin.
Näin se meni.
Joten luonnon keskelle matkustaminen – siis anoppini mökille – tuntui minusta lomalta. Joka tietenkin muuttui itsestään talon remonttityöksi, puutarhatöiksi ja ties miksi. Kalastuksesta ja marjastuksesta ei tullut mitään, kun olin lopussa.
Ainoastaan koirillani meni hyvin. Vapautta – juosta minne halusi, tehdä mitä lystäsi.
Ja minä kadehdin heitä raivokkaasti.
Mutta seuraavana päivänä he toivat taloon… kissan.
Vanhan, mustavalkoisen, likaisen, täynnä kirppuja…
Koirat seisoi eteisessä ja vinkuivat intohimoisesti. Kissa istui edessä näyttäen katumusta ja nöyryyttä. Anoppi, vaimo ja tytär – jotka eivät juuri askartelleet puutarhassa tai talossa, siitä huolen piti minä – purskahtivat suloisuuteen, kyynelehtiin, kävelivät ympäri huitoen käsiään ja ihailivat koiriemme jaloutta.
Kissa otettiin avosylin vastaan. Se pestiin, kuivattiin, ruokittiin, silitettiin ja suudeltiin. Sen jälkeen se asettui tuoliini.
Minä sain jakaran.
Kissan nimeksi tuli – Raukka.
Mutta minä näin sen katseesta ja eleistä, ettei Raukka ollut mikään raukka, vaan täysiverinen roisto.
Koko sen kaksi viikkoa, kun olin anoppini töissä, tämä olento käyttäytyi kuin taivaan enkeli. Leikki naisten ja koirien kanssa ja voitti heidän suosionsa.
Toivoin hartaasti, että saisin sen jätettyä anoppini hoidettavaksi, mutta…
Tyttären voitetussa taistelussa anoppi pakkasi kissalleen herkkuja, suuteli sen nenään, ja se matkasi meidän luoksemme.
No niin.
Kotona Raukka osoitti kykynsä. Ensin se näytti kahdelle suurelle koiralle, kuka oli talon todellinen herra. Siinä yhteenotossa koirat päätyivät repeilevine kuonoineen ja syvällä tajunnalla siitä, kuinka pahan virheen olivat tehneet.
Vaimo ja tytär rakastivat Raukkasta. Kissat osaavat tavalla tai toisella löytää tien naisten sydämiin – toisin kuin minä.
Nyt ulkoilutin kahta saksanpaimenkoiraa hihnoissa ja Raukkaa vapaana. Ainoa hyvä puoli näissä retkissä oli, että koirat kävelivät nyt kuin narulla. Tarkalleen vierekkäin, yhdellä puolella. He eivät uskaltaneet katsoa ylpeästi korkealle häntä heiluttavaa Raukkkaa, vaan tuijottivat suoraan eteenpäin tai oikealle.
Naapurit ihmettelivät:
“Kuinka olette saaneet koirienne kävelemään noin järjestyksessä? Ihanaa!”
Minä virnistin synkästi. Raukka kykenisi kouluttamaan kenet tahansa.
Yleensä se makasi keskellä nurmikenttää, ja me kiersimme sitä koirien kanssa. Kissa tarkasteli meitä tiukan pomon katseella. Koirat katsoivat minuun anoen.
Kaksi taistelukoiraa, joita ei muuten saa edes pitää, ilmestyivät pihalle ilman kuonoja ja hihnoja. Niiden omistaja, joka oli muuttanut alueelle pari päivää sitten, oli päättänyt näyttää kenelle piha kuuluu.
Ensiksi he karkottivat kaikki pihan kissat ja lähettivät muut koirat eläinlääkärille. Kun me lähdimme ulos, he nauttivat pihan rauhasta, sillä kaikki muut olivat kadonneet.
Nähdessään saksanpaimenkoirani ja Raukka, he päättivät hiipiä ja hyökätä. Omistaja ei vastustellut, vaan alkoi kuvata tapahtumia puhelimellaan.
Lähestyessään he valitsivat ensimmäisiksi uhreikseen koirani, luullen etteivät nämä pääse karkuun hihnojen vuoksi. Minä ja Raukka jäivät jälkiruoaksi. Virhe.
Koirat näkivät lähestyvät pitbullit, tempaistivat hihnoista niin että lensin maahan. He yrittivät paeta, mikä ei tietenkään onnistunut, ja suljin silmäni kuvitellessani kauhun, joka oli tiedossa. Minun olisi pitänyt hypätä ylös, huutaa, huitoa ja osoittaa rohkeuttani.
Jep.
Mutta meistä ainoastaan Raukka oli rohkea. Sekunnissa se muuttui leväperäisestä tarkkailijasta raivokkaaksi hurmioKun Raukka viimein hyppäsi takaisin maahan ja alkoi nuolla tassujaan tyytyväisenä, tiesin että tämä kotona kaikkivaltias kissamme ei olisi koskaan enää vain “Raukka” vaan virallisesti “Pihamme Päälikkö”.
