Aino, jaksaisitko piipahtaa Alepassa hakemassa ruisleipää? hukkui neljänkymmenenviiden ikävuoden tienoilla olevan naisen samea katse, jonka märkäinen fokus ei enää tavoittanut seitsemänvuotiaan tytön hentoa hahmoa. Tämä nielaisi herahtavan veden suuhunsa jo pelkän leipäsanan kuultuaan.
Totta kai, äiti…
Aino seisoi kohteliaasti odottamassa rahoja, joilla lähikaupan yön yli auki pitävä myyjä, täti Leena, yleensä myi leivän ja usein livahti kaupan tiskin alta tytön pieneen käteen myös maitosuklaan tai muutaman irtokarkin.
Voi ihanuus, miten tuollainen kullanmuru voikaan kasvaa noilla juopoilla. Leena huokaili ja hörppäsi pikakahviaan, kun Aino kiirehti takaisin kotiin tuore leipä kainalossaan.
Aino ponnisteli, ettei vetäisi keuhkoihinsa tuoreen ruisleivän huumaavaa, rapeaa tuoksua, ja kiisi paljain jaloin rappukäytävää ylös. Jos hän käyttäytyi mallikkaasti, äiti aina repäisi hänelle palasen rapeasta reunasta, päälle latoi pari kolme rasvaista Mikkelin silakkaa, joiden öljy imeytyi pehmeään sisukseen. Aino söi hitaasti, pieni pala kerrallaan, maistellen joka muruista herkkua. Oheismäärä pulloja laski, että illaksi oli kai tulossa vieraita siis muuta iltapalaa tuskin olisi odotettavissa. Nyt tärkeintä oli livistää mahdollisimman huomaamattomasti rappuun muuten pääsisi nyrkistä. Viimeksi isä vetäisi läpyttimen korville niin, että päässä toi parin päivän ajan ja nenäkin vuoti verta.
Aino liukeni rappukäytävästä ulos. Leivänpala taskussa ja kokonainen silakka kädessä, hän nautti lämpimästä kevätillasta. Kadut olivat tyhjiä, jossain soi räppäävä iskelmä, kaksi suklaakonvehtia poltteli odotustaan tyttöparan taskussa. Oli hyvä olla. Ei koleaa vaeltelua, ja jos tuli nälkä, täti Leenan tiskin taakse pääsi aina lämmittelemään, ja sieltä sai kahvia kermalla ja sokerilla. Aino kuljeskeli rauhassa, katsellen Joensuun iltaikkunoita, haaveili ystävästä jonka kanssa voisi jakaa salaisuudet, ajatukset joskus vain vaellella sanattomana, jos kotiin ei voinut palata. Mutta parkuva miuku puski jostain pusikosta, jonka takana seisoi roskapöntöt, pysäyttäen Aino-paran.
Hän kurkkasi varovasti vanhaan, haisevaan rättikasa- ja kenkälaatikkoon, jonka sisällä istui pieni raidallinen kissanpentu ja naukui. Aino ojensi varovasti kättään, ja pentu nuuhki sitä uteliaana. Silakan tuoksu porautui suoraan kissan aivoihin, ja tämä alkoi ahnaasti nuolla Aino-paran sormia. Ainoa alkoi naurattaa, kutittavat viikset poskessa.
Sulla taitaa olla nälkä, vai mitä? Katoppa, mitä mulla vielä löytyy! Hän laski koko silakan kissan eteen ja nielaisi loput leivästä kitusiin.
Tässä, syö.
Tuleva kotikissa kävi ahnaasti tarjoilun kimppuun, murisi onnellisena ja sähisi, kun Aino yritti silittää.
Rauhassa nyt, pikkuinen, ei kannata hotkia, vatsa menee muuten pipille kokemusta on, Aino hymyili uudelle ystävälleen.
Haluaisitko tulla meille? Mä kutsun sua Raidikseksi, jaan aina ruoan ja hoidan hyvin. Aino nosti kevyen, pörröisen kissan, piilotti sen takkinsa sisälle ja lähti matkaan.
Keltaiset, toukokuun hunajan väriset katulyhdyt valaisivat jalkakäytävää, Aino jutteli innokkaasti Raidikselle, joka tutki maailman menoa takin kauluksen takaa.
***
Kotona oli hiljaista. Keittiössä vain tyhjät pullot, likaiset lautaset ja ylitsepursuava tuhka-astia. Pannussa porisi kahvi, seinäkello mätki aikansa. Aino istahti pöydän ääreen ja asetti pennun pöydälle, joka arasti nuuhki tyhjää lasia.
Yäk! Raidis, älä sitä… Se on pahaa tavaraa. Et rupea sitten joka päivä tuollaista litkimään, muuten ei voida enää olla kavereita! Aino nappasi kissan syliin ja puristi vasten poskea, niin ettei olisi päästänyt irti koskaan. Kissa kehräsi, painoi tassunsa Aino-paran nenänpäätä vasten kuin vakuutteluksi: Ei hätää, me ollaan yhdessä!
Sinä yönä Aino nukkui makeimmat unet, joissa kaikissa maistui banaanijäätelö ja mummon tekemä vispipuuron tuoreus. Raidis asettui kainaloon ja kehräsi kissan kehtolauluja.
Aamulla isä bongasi kissan pennun ja räjähti: Sen kissaloukkauksen EI KUULU täällä olla! Äiti vetäytyi tupakka kourassa, tiskirätti ohimollaan, ja käheällä, väsyneellä äänellä pyysi viemään katin pois silmistä, pois mielestä.
Aino niiskutti, kiukkua pulleana. Hän istui rappukäytävässä Raidis sylissään, eikä voinut kuvitella jättävänsä uutta ystävää roskiksen taakse. Itku kurkkuun survaantuneena Aino lompsi Alepaan täti Leenan luo. Siellä, nyyhkyttäen ja sekavasti selittäen, Aino aneli Leenaa pitämään Raidiksen, lupasi käydä joka päivä, ruokkia ja leikkiä kissan kanssa. Kaupan naiset eivät hennoneet kieltäytyä, ja pentu sai majapaikan varastohuoneen nurkassa, vanhan, nuhjaantuneen villapaidan ja jogurttipurkin alustakseen.
Kevään ja kesän Aino juoksi lähes päivittäin Raidiksen luo, repäisi omasta leivästään palan ja siitä sai taas tukkapöllyä kotona, mutta mitäpä pienistä. Oleellista oli, ettei ollut enää yksin: Raidis kuulijana, sylissä kehrääjänä ja ystävänä oli korvaamaton. Aino höpisi tuntikausia Raidikselle, tämä käpertyi syliin ja siristi lilanharmaita silmiään. Leena, joka joskus kaapaisi mukaan lihat tai kastikkeen jämät kissan kippoon, huomasi eräänä päivänä:
No olipas kissa, tällaisia silmiä en ole vielä nähnyt! Näitkö, Oili? Molemmat myyjättäristä tuijottivat syvälle kissan silmiin, joista löytyi lämmin meri ja arvoituksia ja Raidis kehräsi sokean tyytyväisenä.
Syksyyn mennessä Raidis oli kasvanut komeaksi, tuuheakarvaiseksi kissaksi, satuolennon näköiseksi. Monet asiakkaat olisivat ottaneet sen mukaansa, mutta Raidis ei suostunut se odotti vain Ainoa.
Kului viikko, ettei Ainoa näkynyt. Leipäostoksilla hän ei käynyt, eikä myöskään hoitamassa Raidista. Leena huolestui; onkohan tyttö sairastunut? Lopulta Aino kuitenkin ilmaantui, mutta poskille oli noussut keltaisia mustelmia ja alahuuleen ruma rupi. Myyjättärien kysymyksiin hän sanoi lyhyesti:
Kaaduin.
Mutta kaupan takahuoneessa, Raidiksen turkkia vasten, Aino kertoi itkien kaiken kissalle. Lopulta hän nukahti, kädet tiukasti Raidiksen ympärille kietoutuneina. Leena nosti varovasti tytön varastohuoneen vanhalle sohvalla, peitteli tytön nuhjuisella torkkupeitolla ja soitti Joensuun konstaapeli-Ramiselle. Tämä vain huokasi todistettavaa pahoinpitelyä ei ollut, eivätkä asiat hoituisikaan helposti juoppoperheessä. Leenan sydän särkyi, kun hän mietti, ettei voinut auttaa muuta kuin pitämällä pientä Ainoa lähellä omia lapsia, kun ei ollut, oli useasti miettinyt, miten toivoisi juuri tällaisen tyttären syliinsä.
Raidis pyöri hermostuneena sohvan ympäri, nuuskien tytön kasvoja. Sitten se hävisi ihan kokonaan. Sinä yönä Ainoa nukkui kaupan sohvalla, kukaan ei tullut hakemaan. Aamulla Leena syötti tytölle voileivät, makeaa teetä, käski katsoa Oilin kanssa kauppaa sillä aikaa, kun hoitaa tärkeää asiaa. Aino suostui innoissaan, ja Leena suuntasi päättäväisenä tytön vanhempien ovelle. Mutta jo pihalla pysäytti Raminen.
Missä oikein menet? Vaarallista mennä sinne nyt. Täälläpäin on tapahtunut murha, parempi pysyä erossa. Sanoisitko, oletko nähnyt pientä Karjalaisen Ainoa viime yönä?
Aino? Kuka oikein? Leena silmäili kerrostaloa hermostuneena.
Hänen vanhempansa löytyi tapettuna sieltä. Tyttöä ei löydy mistään. Ajateltiin, että josko sulle olisi päätynyt. Kunhan saataisiin paperit kuntoon, löytyy varmaan joku mummo hakemaan, muttei laiteta nyt vielä lastenkotiin, jos saadaan järjestymään. Viittisiks sä huolehtia tytöstä pari päivää?
Totta kai, ilman muuta! Leenan syke piikkasi taivaaseen, eikä hän tuntenut minkäänlaista sääliä Aino-paran vanhemmille. Hän ryntäsi takaisin kauppaan onnen kyynel silmäkulmassa.
Yhdessä Oilin kanssa päättivät olla kertomatta Ainalle suoraan vanhempien kohtalosta; sanottiin vaan, että äiti antoi luvan viettää aikaa täti Leenan luona. Aino ilahtui, ja kysyi opetetaanko häntä käyttämään kassaa.
Siitä päivästä lähtien Raidista ei enää näkynyt. Aino etsi ja huuteli sitä lähikatujen roskiksilta, mutta kissa ei tullut. Sen ruoka jäi syömättä.
Leena hoivasi Ainoa ja pelkäsi joka päivä hetkeä, jolloin viranomaiset tulisivat viemään hänet pois. Lopulta hän rohkaistui menemään kunnantalolle ja täyttämään adoptiopaperit. Torjuttiin monta kertaa yksineläjä, yönvaihtelevat työvuorot, liian vähän kaikkea. Leena vähätteli, koki olevansa yhteiskunnan silmissä vajaamittainen, mutta yritti uudestaan ja uudestaan. Kaksi kuukautta ehti kulua. Aino oppi tekemään munakasta, tavaamaan sanomalehteä ja ilahduttamaan Leenaa siivoamalla.
Ensimmäisenä lumipäivänä, 3. marraskuuta, Aino täytti kahdeksan. Hän puhalsi kuusi värikästä kynttilää kaupan hunajakakusta ja sanoi Leenalle:
Minä toivoisin, että aina voitaisiin asua yhdessä, ja sinä olisit oikea äiti!
Kulta, minäkin toivon, Leena ääni värisi ilosta.
Oveen koputettiin. Vieraita ei odotettu. Ovikynnykselle astui nuorehko, vakuuttavan näköinen mies.
Hei, olen Joensuun kaupungin lastensuojelusta. Paperinne ovat tulleet käsittelyyn, ja tulin tutustumaan teihin. Hän kätteli.
Tervetuloa. Ei odotettu ketään, käykää pöytään, Leena johdatti keittiöön.
Haluatteko teetä? Täti Leena osti tätä, mango-appelsiinin makuista! Aino asetti kupin pöytään.
Hyvin tuli. Onko tuo synttärikakkusi? mies hymyili.
On! Täytin kahdeksan. Kohta menen kouluun, Aino nyökkäili ylpeänä.
Kouluun meno on tärkeä juttu. Miten viihdyt täällä?
Tosi hyvin! Aino puhkesi innokkaaseen juttuun…
Juttu luisti pitkään pienessä keittiössä, hunajakakkua ja tropiikin makuista teetä nauttien. Pieni tyttö, nykyaikainen virkamies ja myymälän nainen, jolla oli vihdoin lämmin olla.
Valitettavasti täytyy kiiruhtaa, mies nousi. Hän ojensi Leenalle nipun papereita.
Tässä ovat dokumentit. Huomenna vain piipahdatte käräjäoikeuteen. He neuvovat lisää. Käsittely on pelkkä muodollisuus. Saatte noutaa Ainon virallisesti.
Noutaa? Leena hätkähti. Hän ei löytänyt sanoja. Aino halasi ensin miestä, sitten Leenaa.
Kiitos! Kiitos! Kiitos!
Kiitos, Leena yritti pitää onnelliset kyyneleet piilossa.
Pitäkää hänestä hyvää huolta, mies sanoi Leenalle. Hänellä oli lilanharmaat silmät, joissa sykki sama lämmin meri kuin Raidiksella, kun tämä katsoi Leenan silmiin.
