Aino Lahtinen istuutui vapaalle penkille vasta varmistuttuaan, että se oli puhdas eikä hänen vaalealle kesämekolleen uhannut pienikään pölyhiukkanen. Kädessä oli uusi valkoinen käsilaukku. Täällä Lapin kylpylässä oli jo tullut tavaksi pukeutua päivällisen jälkeen yhteen juhlavimmista vaatteista ja lähteä kävelylle. Suurin osa lomalaisista esitteli parhaat päällään. Eräs nainen tunnusti: ”Missä sitä muuten pääsisi tuulettamaan mekkojaan kuin lomalla? Kotona ei ole mihinkään mennä.”
Sivusilmällä Aino näki, että Yrjö Koskinen lähestyi ja istuutui hänen viereensä verkkaisesti. ”Istutaan yhdessä hiljaa”, hän sanoi hiljaisella ja jotenkin sydämellisellä äänellä; äänellä, joka sopi täydellisesti tähän hiljaisuuden ja kauniin maiseman harmoniaan. Beigen pikkutakin alla oli valkoinen paita, housut oli viimeisen päälle prässätty, ja tummat hiukset oli leikattu juuri kuin parturin jäljiltä. Ohimoilla häivähtävä hopea ei näyttänyt lainkaan huonolta, vaan antoi miehelle päinvastoin varmuutta ja arvokkuutta.
Aino oli huomannut jo kaksi päivää sitten, että Yrjö katsoi häntä tavallista lämpimämmin, ikään kuin hän olisi ollut muita naisia kiinnostavampi.
”Kuinka te kauniisti sanoitte: istutaan yhdessä hiljaa”, Aino sanoi.
”Teidän kanssanne, Aino, on mukava olla hiljaa, vaikka kyllä minä aina puhuakin viitsin.” Yrjö kääntyi hieman ja katsoi Ainoa. Hän oli pitänyt tyylikkäästä mustatukkaisesta naisesta ensi tapaamisesta asti.
Aino kääntyi häneen päin ja vastasi lämpimällä katseella.
”Odotin teitä muuten eilen tansseissa, mutta te ette tullut. Ettekö pidä tanssimisesta?”
”Kyllä minä pidän, mutta eilen minä kävelin. Illalla ilma on niin raikasta, että tekee mieli hengittää ja hengittää.”
”En tiennyt, että pidätte iltakävelyistä”, Yrjö sanoi ja kosketti lähes huomaamattomasti Ainoon kättä. Nainen tunsi kosketuksesta pieniä väreitä. Yrjön ruskeat silmät katsoivat häntä toiveikkaasti.
”Kutsun teidät tänä iltana kävelylle omalle reitilleni. Minä olen sen itse löytänyt, ja sieltä on mahtavat maisemat – tunturit näkyvät hyvin. Mutta minulla ei ole ollut ketään, jonka kanssa jakaa kauneuden tunne… Nyt te olette se ihminen.” Hän puristi Ainoon kättä hieman, aivan kuin näyttääkseen, että aika oli siirtyä sinnikkäämpään seurusteluun.
”Miksi ei”, Aino mietti. ”Se on vain kävely. Sitä paitsi yksin on vähän arveluttavaa lähteä kauas, mutta miehen seurassa on paljon turvallisempaa.” Hän vilkaisi ohitse kulkevaa pariskuntaa: mies ja nainen olivat innostuneessa puheessa, ja oli helppo huomata, että he olivat tutustuneet täällä kylpylässä ja viettivät nyt mukavaa aikaa.
”Kaunis käsi teillä on, Aino”, Yrjö melkein kuiskasi. Hän siirtyi vielä lähemmäs ja ihaili Ainoon profiilia.
Aino ei viitsinyt kysyä, oliko mies naimisissa. Täällä useimmat olivat varattuja, ja he selittivät kiinnostuksensa uutuudenviehätyksellä ja uusilla elämyksillä. Nyt häntä vain hymyilytti istua penkillä miehen, jolle hän selvästi miellytti ja joka oli valinnut juuri hänet.
”Mennään vaikka heti kävelylle”, mies ehdotti. ”Jutellaan, ja illalla kutsun teidät kahvilaan.” Yrjö ojensi tyylikkäästi kätensä ja auttoi Ainoon ylös.
Aino suostui empimättä, otti valkoisen käsilaukun ja otti Yrjötä käsikynkkään. Viiden askeleen jälkeen hän heilautti laukkua huolettomasti kuin koulutyttö ja pudotti sen. Laukku putosi pieneen sateen jälkeiseen lätäkköön. Aino hätkähti sekä yllätyksestä että kontrastista: lumivalkoinen laukku makasi likaisessa vedessä.
”Ei se mitään, siitä tulee kohta ihan uudenveroinen”, Yrjö nosti laukun varovasti ja laski sen ruoholle. Aino kaivoi laukusta servettejä ja alkoi hangata. Mutta harmaat jäljet eivät lähteneet.
”Käyn pesemässä sen huoneessa”, Aino sanoi.
”Sitten minä odotan sinua”, Yrjö vastasi. ”Tai tehdään näin” – hän oli jo siirtynyt sinutteluun – ”odotan sinua päivällisen jälkeen tässä samalla penkillä. Sopiiko?”
Aino nyökkäsi ja kiirehti huoneeseen pitäen laukkua kaukana itsestään, jottei lika tarttuisi mekkoon. Hän pesi uuden valkoisen laukun, jonka oli ostanut juuri ennen kylpylään lähtöä. Vaikka kaikki lika tuntui lähteneen, laukku vaikutti silti likaiselta ja menettäneen uutuutensa.
Hän ajatteli Yrjön illalla tarjoamaa kävelyä ja hänen katsettaan, joka vihjaili jatkoa. Silloin Aino tunsi ikävän. Koko viikon aikana mikään ei ollut ärsyttänyt häntä näin. Hän vertasi mielessään suhdetta, joka oli ensi näkemältä aivan vaaraton, juuri äsken mutaan pudonneeseen laukkuun.
Puhelin soi. ”Äiti, Onni ja Eino eivät anna minun opiskella!” Aino kuuli nuorimman tyttärensä äänen ja taustalta naurua.
”Mitäs te siellä puuhaatte?” Aino kysyi aivan kuin olisi palannut todellisuuteen.
”Aino, täällä Antti”, miehen ääni vastasi. ”Lapsenlapset tuotiin kylään, ja me päätimme leipoa pullaa, mutta Kyllikki on vastaan, sanoo, että sotkemme koko keittiön.”
”Antti, sinä olisit voinut ostaa kaupasta mukuloille jotain hyvää. Minä leivon sitten kun tulen, vaikka pullan tai vaikka kakun.”
”Tule jo kotiin, me kaikki ollaan ikävöity”, Antti sanoi ja jatkoi hiljempaa: ”Minä eniten. Haluatko, että nousen autoon ja tulen nyt hakemaan?”
”On tässä vielä aikaa. Jaksakaa, minäkin olen ikävöinyt. Anna Kyllikille puhelin.”
Aino puhui tyttärensä ja sitten lastenlastensa kanssa, ja lopuksi vielä miehelleen, että rakastaa. Sitten hän huomasi myöhästyneensä päivälliseltä. Hän vaihtoi nopeasti vaatteet, otti käsilaukun, pyöritteli sitä käsissään ja totesi, ettei siinä ollut enää pisaraakaan likaa. ”Nyt on hyvä”, hän sanoi itsekseen tyytyväisenä. Ei hän tarvinnut mitään kävelyä minkään Yrjön kanssa – sen hän oli nyt ihan varma, sillä hän vertasi mutaan pudonnutta laukkua muhimassa olevaan ihastukseen.
Aino tunsi, kuinka paljon hän ikävöi miestään, lapsiaan ja lastenlapsiaan. Hän oli lähtenyt lomalle päästäkseen vähän eroon heistä, mutta nyt hän iloitsi jo pelkistä äänistä ja olisi mielellään nähnyt Antin keittiössä yrittämässä leipoa pojanpojille pullaa. Hän muisti, kuinka Antti oli äitienpäivänä halunnut yllättää hänet leivonnaisella; se oli ollut herttaista ja samalla hullunkurista, kun miehen touhut keittiössä olivat olleet yhtä kömpelöitä kuin yritteliäitä. Hassua, mutta ihanan lämmin muisto.
”En mene bussilla. Sanon Antille, että hän tulee hakemaan minut, kun loma loppuu, ja näytän hänelle samalla, miten kauniita paikkoja täällä on. Käydään yhdessä kävelyllä. Eikä me tarvita mitään mutaista käsilaukkua.”Antti ei kysynyt mitään, vain sanoi: ”Olen jo matkalla.” Yhtä vähän hän kysyi, mikä laukku oli tehnyt siitä käsilaukun, jonka Aino laski nyt penkille kuin hymyn. Aino istui, nyt välittämättä pölystä tai pilkusta, ja katsoi tuntureita, jotka alkoivat kangistua illan kultaan. Kun auton ääni kaartui pihaan ja ovi aukesi, hän nousi. Antti tuli vastaan sellaisin askelin kuin ei olisi nähnyt häntä vuosiin. Aino juoksi, he halasivat niin että kesämekko rypistyi, eikä se haitannut yhtään.
”Lähdetäänkö sille kävelylle?” Aino kysyi ja työnsi kätensä Antin käteen.
”Mennään vaikka heti”, Antti sanoi. ”Ja myöhemmin leivotaan pullaa, mutta minä lupaan olla sotkematta.”
He lähtivät reitille, jonka Aino oli löytänyt yksin, mutta joka vasta nyt tuntui omalta. Valkoinen laukku unohtui penkille. Se sai jäädä sinne – likainen tai puhdas, se oli vain laukku. Ja Aino tajusi, ettei hän ollut koskaan pudottanut mitään arvokkaampaa kuin sellaisen miehen, jonka kanssa hiljaisuus oli täydellistä vasta sitten, kun sai jakaa sen Antin kanssa.
