Kardiologi Pentti Karvinen tuli kylpylään rentoutumaan. Päätin ajella parran ja lähteä illanviettoon. Kun sen ikäinen yli nelikymppinen vaikkakin minulla mittarissa jo yli kuusikymmentä, mutta kuka niitä nyt laskee?
Siinä juuri olin laittamassa partavaahtoa, kun huoneeseen ryntäsi nainen. Hänen kuvailemiseensa tarvittaisiin edes Väinö Linnan kynä. Täydellinen havainnointikappale voisi johdattaa yleisöä pitkin hänen olemustaan ja sanoa: nainen koostuu
Hän huusi innosta täristen, että onni onnettomuudessa, kun tunnettu kardiologi oli tullut lepuuttamaan hermojaan juuri tähän kylpylään! Sillä hoitohuoneeseen on juuri saapumassa sairaanlainen asiakkaan mukanan, ja talon oma kardiologi on juuri nyt poissa. Infarkteja kun harvoin etukäteen toivoa ohjelmoida iltakymmenelle. Mutta tässä sitä ollaan, tunnettu kardiologi paikalla
Tunsin, että tästä ei luisteta. Naisessa oli ruista mukavasti puolentoista satakilon edestä, ja puolessa välissä naamaa loimotti kirkkaanpunainen huulipuna kuin keskiaikainen sinetti lumisella kivellä. Nämä eivät anna periksi. Turha yrittää selittää, ettei edes taikuri-kardiologi kykene ihmeisiin, jos hänellä on apunaan varastonhoitaja ja sairaanhoitaja, jolla on yllään lumimiehen asu ja epäilyttävä määrä itseluottamusta.
Niinpä lampsin hoitohuoneeseen. Siellä varastonhoitaja mulkoili villisti ja vierellä vieterisänky, jolla makasi puolikuollut, partainen mies, raportoitu pahimmanlaatuinen tuijotustyyli kuin yläasteikäinen, mutta pää kuin metsurilla. Ja tämäntyyppinen rakenne liittyy yleensä vanhempiin tutkijoihin.
– Hourii, sanoi varastonhoitaja. Joko ruusuista tai ruusuista. Kuvittelee olevansa kukkakaupassa.
Sairaanhoitaja mittasi verenpaineen ja sanoi kaiken olevan huonosti. Seitsemänkymmentä kautta viisikymmentä, mutta kuulemma painuu vielä. Eikä se edes ole verenpaine, vaan hänen käsivartensa ja pohkeensa ympärysmitta, totesi ja repesi nauruun. Minua värisytti. Virallisen paperin mukaan potilaan normaali on 180/100 vasta alkuverryttelyihin.
Katselin hätääntyneenä laitteita. Sitten kuulen jotakin, mikä ei hoitohuoneeseen kuulu: sairaanhoitaja itkee.
Kysyin onko jokin hätänä. Hän vastasi miestä käy niin sääliksi.
Tuli outo ahdistus.
– Adrenaliinia, sanoin, käsieni täristessä sprayn läpi. Osaatko käyttää adrenaliinia? Mihin sen vedät?
– Voi, kun niin sääli sitä miestä! parkaisi hoitaja, ja valui ovenpieltä pitkin nyyhkien lattialle.
Otin ruiskun ja itse vedin lääkkeen. Silloin katse osui varastonhoitajaan.
Enpä usko, että moista neulaa on ennen nähty varastonhoitajan käsissä. Sillä voisi puolustautua laivanryöstäjiä vastaan. Harva pakara ei tässä vaiheessa supistuisi. Näen varastonhoitajan silmistä, että seinävetäjä lähenee. Sairaanhoitaja itkee nurkassa kuin saattohoidossa teki mieli antaa kova herätys, mutta tuli mieleen, että entä jos käy stressirefleksi? Voi lennättää kiviseinän läpi kolmanteen kerrokseen
Ajattelin, että nyt saa riittää. Löysin kuopan potilaan rintakehältä ja pistin neulan. Sitten varastonhoitaja rojahti lattiaan.
– Voi, varastonhoitaja, raasu! ulvoi sairaanhoitaja.
– Oletteko ihan tolkuissanne?! kiljaisin. Missä on haavanestettä?
– Kuolevatko ne? Voi, minun silmäni eivät kestä tällaista
Pöydällä oli massiivinen valurautalamppu, painoa ainakin viisi kiloa. Daavid parantaa leijonaa angiinalta. Hetken teki mieli hiljentää koko tanssi lampulla, mutta päätin jättää. Käskin rauhoittumaan muussa tapauksessa ei enää tiedä ketä pitäisi hoitaa ja missä.
– Nyt tsemppiä! karjuin. Kuria ja rauhaa paikalle!
Silloin potilas, silmät kiinni, istuu yhtäkkiä pystyyn paarilla.
– Älkää hulinoiko täällä, hyvä herra, tokaisi sairaanhoitaja napakasti, painoi kämmenen päälle, että pysyi vaakatasossa. Haavaside on kaapissa tietysti.
Varastonhoitaja pääsi niin kauas, että pulssiakaan ei voinut tuntea. Parrautuneen käsi retkahti taas lattialle. Huh, olipa meininkiä, ajattelin.
– Elvytys! huusin, ja kiskoin varastonhoitajaa nilkasta pois paarejen alta.
Sairaanhoitaja käänsi miestä vatsalleen, nykäisi hametta ylöspäin ja viimeisteli hyppimistä paareilla.
– Sydäntä, sydäntä, ei mitään satunnaista mukilointia! ärähdin.
Sairaanhoitaja käänsi miehen taas selälleen ja istui hänen päälleen. Paari notkahti. Kuulin rutinaa. Jätin varastonhoitajalle hajusuolaa nenään toinen lötköili kuin mustekala. Sairaanhoitajalta lipsahti hame korviin asti, toinen istui vyö vyöllä tukkakaarna suussa. Meidän hätätiimi. Hajusuolalle eivät edes reagoineet.
Sitten potilas nousi taas kuin bussin istuin, silmät edelleen kiinni. Hitaasti käänsi päätään sohvaryhmän suuntaan. Varastonhoitaja näki sen ja rojahti itsekin lattiaan. Kuului pieni poksahdus, kun otsa kohtasi lattialaatan oikein säteili keraamiseen pintaan.
– Hyvät ystävät, sanoi potilas silmiään avaamatta. Pyydän ystävällisesti, että minua ei enää hoideta
Sitten hän kertoi tarinansa. Hän on suvultaan matalapaineinen. Säämuutoksilla hän lysähtää kuin tyhjenevä ilmapallo. Hän ei voi sille mitään, se on syntymässä saatu. Hänen tavallisensa on 80/50. Jos tulee vielä alemmas, pieni espresso ratkaisee paljon. Mutta ongelma ei ratkaiseudu, jos hänen päälleen istahtaa vielä uudestaan tämä kohtalon nainen, jonka helminauha on tehty biljardipalloista. Hetken hän jo ajatteli että nyt loppuu: pieni Ruusa palaa vessasta eikä ymmärrä mitään. Vaimo sairastaa, mies päätyy hautaan.
Tunsin harmaat hiukset kohoavan ohimoille. Kaivoin potilastietolomakkeen: Ruusa Laine. Muistin ajaneeni kylpylään sillä mielellä, että josko tapaisi mukavan paikallisen naisen, vähän kujeiltaisiin Jopa jotain pidempääkin. Nyt oli puhti pois.
– Mikä tämä nyt on? kysyin ja näytin hoitajalle.
– Asiakirja, vastasi, vata edelleen nenässä.
– Tämä ei ole Ruusa, vaan ainakin Roope, sanoin.
– Hoitavan lääkärin pitäisi huomata erot.
– Sinä sitten
– Hyvät ystävät, potilas jatkoi, nyt hieman virkeämpi ilme kasvoillaan. Minun vaimoni on täällä. Toitin Ruusalta käydä tuomassa hälle piimää Hän meni vessaan ja jätti tiedot viereen. Silloin minulle tuli huono olo. Tämä toveri, joka juuri todisti että pehmeä voi voittaa kovan, laittoi minut paareille ja tänne hoitoon. Oli huono olo, mutta nyt on hyvä. Jos joku sytyttää tulta allani, lennän suoraan avaruuteen katsomaan onko Marsissa elämää. Tällä hetkellä paineeni ovat mitä mainiommat. En tiedä, mitä lääkettä te urhea lääkäri minuun laitoitte, mutta tuskin nukun ensi kymmeneen vuoteen. Sopii hyvin, sillä uusi tiedeartikkeli on kirjoittamatta.
– Ehdotan, tokaisi sairaanhoitaja, kun piimämies poistui. Emme olleet täällä.
Ehkä olisi pitänyt silti hiljentää koko jengi lampulla, mutta nainen kiirehti:
– Varastonhoitajan minä hoidan.
Kylpylässä en sitten tehnyt sen kummempia tuttavuuksia.
Yksi tämän illan oppi: Joskus kannattaa vain luovuttaa hillitysti, sillä fysiikka, ihmiset ja vanhat potilastiedot pitävät huolen yllätyksistä. Ja vaikka tämä maa onkin rauhallinen, täälläkin voi kohtaukset yllättää mutta aina löytyy joku, joka istuu päällesi, kun sitä vähiten kaipaat.
