No niin, kuulepas tämä juttu, se pisti kyllä ajattelemaan niin aito suomalainen tarina, että välillä tuli vedet silmiin ja välillä vähän naurattikin.
Syksyinen tihkusade ropisi ikkunaa vasten hiljakseen, aivan kuin ei olisi uskaltanut sataa oikein kunnolla. Juulia istui kimppabussissa, joka kuljetti häntä kohti kotiseutuaan. Tosin “koti” oli nykyään hänelle Helsinki, oma pieni yksiö Kalliossa kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Se vanha koti, missä vanhemmat vieläkin asuivat, tuntui vieraammalta vuosi vuodelta siellä hän syntyi ja kirjoitti ylioppilaaksi, mutta kaupungin kiireisiin ehti kyllästyä koko sielullaan.
Juulia oli ylpeä siitä, että oli kolmekymppisenä saanut elämässään jotain aikaan. Ensiksi hän oli valmistunut lääkiksestä ja sitten saanut homman arvostetusta kauneushoitolasta Helsingissä. Koulutukset ja seminaarit pitivät mielen vireänä koko ajan piti olla skarppina, työ vei mukanaan.
Jos totta puhutaan, Juulia ei varmaan olisi edes kotipuoleen lähtenyt, ellei se outo fiilis vanhempien välillä olisi jäänyt kaivelemaan. Kun hän soitti äidille, iskä ei ollut koskaan paikalla, ja kun soitti Ristolle siis isälle äiti muka taas oli jossain asioilla.
Mamma, mikä teillä on meno? hän kyseli.
Äiti kuitenkin vastaili ympäripyöreästi: Hyvin menee, ei tässä mitään hätää.
Lentokone toi Jyväskylästä Lappeenrantaan, ja sieltä bussilla matkaa oli vain pari tuntia. Siitä tuli ihan mukava matka: vanhat maisemat vilahtelivat ikkunoiden takana. Asemalla satoi vähemmän kuin kaupungissa, ja sillan alta pilkotti aurinkokin. Kaikki oli niin kuin ennen kaupan kyltti oli vain vaihtunut ja koivut bussiaseman luona kasvaneet korkeammiksi.
Juulia oli ilmoittanut äidille tulostaan, vaikka ei ollut ihan varma, monelta bussi tarkalleen perillä oli. Torin laidalla seisoskeli ennalta tuttu taksikuski, joka nyökkäsi ja otti Juulian ison kirkkaan matkalaukun.
Minne mennään? mies murahti.
Annalantie 27, Juulia vastasi, ja lähdettiin.
Kotitalo oli vähän vinossa mutta edelleen jykevä ja siniset ikkunaluukut olivat juuri sellaiset kuin lapsuudessa. Rappusten vieressä kasvoi taas pihdat ja samat kolme koivua, jotka iskä oli istuttanut, kun Juulia valmistui ysiluokalta.
Juuli, rakas! Äiti jo melkein lensi ulos ovesta taksia vastaan. Oi sentään, pitkään ei oo nähty, tule sisälle!
No mamma, älä nyt ala itkeä, kyllä minäkin olen kaivannut.
Nämä kyyneleet on vain ilosta!
Juulia jätti matkalaukun eteiseen, riisui takin ja saappaat ja rojahti olohuoneen vanhalle harmaalle sohvalle. Hetken he vain istuivat hiljaa käsi kädessä, katsoivat toisiaan silmiin.
Lopulta Juulia rohkaistui kysymään, mitä oli tullut mietittyä koko matkan: Missä iskä on? Eikö pitänyt jo olla kotona?
Syöhän nyt ensin, kyllä me ehditään puhua, mamma sanoi vältellen.
Pöytäliina oli uusi ja kukkakuvioinen, posliinikupit tuntemattomia Juulialle. Kaikki oli periaatteessa tuttua mutta samalla niin erilaista kuin kotona Helsingissä. Arjen pienet rutiinit olivat aivan uudenlaisia. Äidin lihapullat sentään olivat ennallaan niissä oli juuri oikea kotiruokamaku. Sitten salaattia, juustoleipiä, jälkiruokaa.
Niin, missä se isä nyt sitten viipyy? Onko se reissussa taas?
On keikalla töissä, mutta… kuule, meidän pitäis oikeesti puhua. Ei tätä osaa puhelimessa selittää.
Juulia huomasi, ettei isän vaatteita ollut enää kaapissa. Hän nousi äkkiä pöydästä, kurkkasi vanhempien makuuhuoneeseen isän kaikki tavarat puuttuivat.
Oliko teillä joku riita? Missä se oikein on?
Rauhoitu nyt. Tämä on meidän yhteinen juttu, mutta… me ollaan erottu. Siis minä ja Risto. Oikeasti.
MITÄ? Ei voi olla totta! Miten te ette mulle kertoneet?
No kun… ei se ollut helppoa meillekään. Haluttiin odottaa sopivaa hetkeä. Mutta et sinä jää yksin kumpikin rakastetaan sinua.
Joko se on muuttanut mummolan tilalle?
Niin, se on siellä nykyään.
Ja kuka siellä mummolassa asuu sen kanssa? Onko sillä heti uusi nainen?
On. Ei kai siinä, ihminen on vain ihminen.
Kerro mulle, kuka se on?
Irina, naapurikylältä.
Ja onko silläkin joku lapsi?
On, yksi poika.
Juulia ei voinut sietää ajatusta siitä, että joku vieras asuisi isän ja hänen lapsuuden kodissa. Se satutti. Äiti silitteli Juulian kättä ja yritti selittää, että aikuisetkin voivat joutua erkaneen teilleen. Mutta Juulia oli oikeudenmukainen ainakin omasta mielestään.
Mä en halua nähdä iskää. Jos hän kerran petti meidät, niin miksi pitäisi olla mukava?
Äiti huokasi raskaasti, mutta päätti antaa ajan hoitaa. Illalla Juulia lähti sitten ulos hengittämään maaseudun raikasta ilmaa. Kiersi, mietti, käveli pitkin hietikkoisia teitä. Lopulta hän päätyi mummolalle. Talossa hääräsi Irina, reilut nelikymppinen nainen, jolla oli aivan erilainen olemus kuin äidillä.
Ai sinä olet Juulia? Tule sisään, kahvi on kiehumassa. Voi että, Risto on puhunut niin paljon…
Taidanpa olla kotonani täällä enemmän kuin sinä, Juulia sanoi vähän pisteliäästi.
Irina oli häkeltynyt. Juulia sanoi suoraan, että Irina voisi lähteä, tämä ei ollut hänelle oikea paikka. Samassa sisälle tuli se 12-vuotias poika, Dimi, Irinan lapsi.
Dimi, menepä omaan huoneeseesi! Irina pyysi.
Juulia tiesi olevansa ilkeä, mutta se tuntui oikeudenmukaiselta. Hänellä oli vain koston tunne päällänsä, vaikka samalla tiesi, ettei asia ollut ihan niin yksioikoinen.
Käveltyään kotiin sama surumielinen olo valtasi mielen. Mitä kaikkea tämä kotiseutu merkitsi enää hänelle? Lapsuuden muistot, vanhempien rakkaus, perhe ja nyt kaikki tuntui murenevan. Oli kuin olisin palannut muualle, vaikka koskaan varsinaisesti ollutkaan poissa.
Juulia purki sydäntään äidille, ja yllättäen äiti purskahti itkuun. Rakas, vanhempasi eivät koskaan olleet ihan oikeasti rakastavaisia; oltiin enemmän kavereita kuin mitään muuta. Ja sitten sinä synnyit, ja sinä olit meidän yhteinen suuri ilonaihe.
Juulia mietti, olisiko asiat ratkenneet, jos vanhemmat olisivat puhuneet kunnolla, käyneet vaikka pariterapiassa mutta äidille se oli täysin vieras ajatus.
Tiedätkö mitä? En minä enää halua olla yksin. Ja saatan kohta tavata uuden ihmisen, jos sellainen vastaan kävelee… Äiti sanoi ja naurahti kyyneleiden läpi.
Senkus tapaat, Juulia sanoi silmät pyöreinä. Ja muista, kuka sun tytär on: et pääse vanhenemaan, kyllä mä pidän siitä huolen!
Parin päivän päästä isä, Risto, palasi komennukselta. Harmaat hiukset, väsynyt ilme, silmissä jotakin tuttua mutta kaukaista. Hän astui pirttiin, hymyili varovasti.
Etkö puhu mulle enää ollenkaan? Etkö anna edes halata vanhaa isääsi? hän kysyi hiljaa.
Ei kai tässä ole enää mitään halaamista, kun sulla on uusi perhe.
Sinä olet aina minun tytär. Älä nyt anna katkeruuden pilata kaikkea. Anna anteeksi.
Ei tällä kertaa. Anteeksi en nyt vaan voi antaa.
Viimeisenä iltana Juulia päätti lähteä vielä yhdelle kävelylle joen rantaan. Yhtäkkiä hän kuuli lasten huutoa. Yksi pojista oli loukannut jalkansa kaatuneisiin lautoihin juuri se sama Dimi. Kuin lääkärienkelinä Juulia toimi nopeasti: laittoi takin pään alle, tarkisti vammat ja soitti isälle, että nyt on kiire!
Vartin päästä Jooseppi UAZilla kurvasi pihaan isä ja Irina hyppäsivät ulos, ja Dimi kiidätettiin terveyskeskukseen. Siinä hetkessä kaikki suutukset unohtuivat, ja sydän teki tilaa myötätunnolle.
Aamulla he lähtivät taas kohti asemaa, Juulia ja Äiti, matkalaukku täynnä mummolan tuoksua ja hämmentyneitä tunteita. Puolituttu perhe tuli vastaan: vanha koulukaveri Maija ja hänen isänsä Andrei. Välillä itkettiin, välillä naurettiin ensimmäisten luokkien muistoille.
Viimeisellä hetkellä Risto tuli vielä kerran halamaan ja sillä hetkellä Juulia antoi anteeksi edes hetkeksi.
Lupaatko tulla käymään uudestaan? isä kysyi hillitysti.
Lupaan, ehdottomasti. Miksi en tulisi?
Ja niin bussi lähti viemään Juuliaa kohti Helsinkiä. Ikävä jäi, mutta jotenkin avoimempi mieli jatkoa ajatellen.
Sade taukosi ja aurinko pilkahti esiin oikea suomalainen loppu, toivoa täynnä.
