Mirkka nuolaisi valkoista kermaa teelusikasta.
— Aino, olet nyt eläkkeellä. Ei sinulla ole mihin kuluttaa. Esa ja minä päätimme vähentää tukea.
Pöydällä oli kakku, joka maksoi kaksikymmentä euroa. Se oli ostettu Ainon eläkkeellä.
Aino katsoi tyhjää kuppiaan. Tee oli kauan sitten jäähtynyt. Jossain sisällä napsahti kuivasti.
— Mitä tarkoitat: vähennetään? — Aino kysyi.
Mirkka laski lusikan ja pyyhki huulensa lautasliinalla. Liikkeet olivat hitaita, omistajan elkein.
— ihan sitä. Eilen sinulle tuli ensimmäinen eläke. Tuhat neljäsataaviisikymmentä euroa. Asuminen maksaa viisisataaviisikymmentä. Ruokaan riittää enemmän kuin tarpeeksi. Miksi tarvitset enemmän?
Esa istui vieressä. Tuijotti lautaselleen ja kaivoi haarukalla kakkupohjan rippeitä.
— Esa, oletko sinäkin samaa mieltä? — Aino kysyi.
Poika kohautti olkapäitään.
— Äiti, meillä on asuntolaina. Auto on osamaksulla. Mirkka tarvitsee hammashoitoa. Sinä istut kotona. Et tarvitse matkakorttia etkä uusia vaatteita.
Aino otti paperilautasliinan ja kynän.
— Istun kotona. Hoitamassa teidän lapsianne.
— Olet kuitenkin mummi! — Mirkka hermostui. — Se on sinun ilosi!
— Ne viisisataa euroa, joita te maksoitte minulle, — Aino kirjoitti luvun lautasliinalle. — Eivät olleet apua. Ne olivat palkkaa työstäni.
— Pyh. Laskutikku esiin. Mitä työtä? Sinä istut omien lastenlastesi kanssa!
— Neljäkymmentä tuntia viikossa. Lisäksi haen heidät päiväkodista. Lisäksi teen heille lounaan omista ruokavarastani.
— Me synnytettiin sinulle lastenlapset! — Mirkka huusi.
— Sinä synnytit ne itsellesi, Mirkka kulta.
Esa paiskasi haarukan pöytään.
— Äiti, älä aloita. Mirkka on oikeassa. Oman äidin maksaminen lastenlasten hoidosta on järjetöntä. Emme enää siirrä rahaa. Piste.
Aino nousi hiljaa, meni lipastolle, avasi ylimmän laatikon ja otti avainnipun. Hän käveli pöydän luo ja heitti avaimet pojan eteen. Metalli kilahti lautasen reunaan.
— Mitä nämä ovat? — Esa rypisti otsaansa.
— Avaimet asuntoonne. Koska olen nyt vain rakastava mummi enkä ilmainen lastenhoitaja, aikatauluni muuttuu.
Mirkka punoitti.
— Mitä tämä tarkoittaa, Aino?
— Hyvin yksinkertaista. Huomisesta alkaen te viette Onnin ja Pihlan päiväkotiin itse. Sairaslomat hoidatte itse. Viikonloput lapset viettävät teidän kanssanne.
— Minä käyn töissä! — miniä ärjäisi.
— Minäkin kävin töissä. Neljäkymmentä vuotta tehtaassa. Nyt minä lepään.
Aino meni eteiseen ja avasi ulko-oven.
— Tee juotu? Kakku syöty? Uloskäynti on tuolla.
Esa nousi ensimmäisenä. Naama punaisena. Nappasi takkinsa naulakosta.
— Sinä vielä kadut tätä, äiti. Soitat, kun tulee yksinäinen olo.
Aino ei vastannut. Hän paiskasi oven kiinni ja käänsi lukon.
Maanantaina Aino heräsi kahdeksalta. Keittiössä oli hiljaista. Kukaan ei pyytänyt laittamaan piirrettyjä. Kukaan ei kaatanut mehua puhtaalle pöytäliinalle. Hän keitti itselleen kunnon kahvit ja otti kauniin kupin.
Ovikello soi kello kahdeksan viisitoista. Pitkään. Hävyttömästi. Keskeytyksettä.
Aino meni ovelle ja katsoi ovisilmästä. Porrashuoneessa seisoi Mirkka. Puhelin oli puristettu hampaiden väliin. Toisessa kädessä oli keltaisen supermarketin kassi. Toisella kädellä hän piti nelivuotiasta Pihlaa kiinni takin hupusta. Vieressä kuusivuotias Onni siirteli painoa jalalta toiselle.
— Avaa! — Mirkka huusi suljetulle ovelle ja nykäisi kahvasta.
Aino painoi ovipuhelimen nappia.
— Minä nukun, Mirkka.
— Aino, älä viisastele! Minun pitää olla töissä yhdeksältä! Päiväkodissa on karanteeni, en vie heitä sinne.
Lapset alkoivat kitistä. Pihla hieroi silmiään likaisella lapasella.
— Mutta minä olen eläkkeellä. Minulla on päivärytmi.
Mirkka potkaisi ovea saappaalla.
— Jätän heidät tähän! Kynnysmatolle! Itse saatte sitten selittää lastensuojelulle!
Aino painoi otsansa kylmää metallia vasten.
— Jätä. Naapurin Aune-täti on juuri kotona. Hän soittaa heti poliisille. Sanon, että äiti jätti lapset rappukäytävään ja juoksi karkuun.
Oven taakse laskeutui hiljaisuus. Kuului vain miniän raskas hengitys.
— Olet hullu. Vanha ämmä, — Mirkka sihahti.
Askeleet vaikenivat. Hissi kolahti. He lähtivät.
Aino meni keittiöön. Kahvi oli jo kylmää. Hän kaatoi sen pois ja kaatoi uutta. Kädet tärisivät hieman. Mutta sisällä oli tyyntä.
Esa soitti lounasaikaan. Aino ei vastannut heti. Odotti kolmatta soittoa.
— Haloo.
— Äiti, oletko ihan sekaisin? — Esa huusi puhelimeen. Taustalla humisi liikenne. — Mirkka sai varoituksen! Hän myöhästyi kaksi tuntia, koska vei lapset anoppini luo kaupungin toiselle laidalle!
— Entä miten Raija voi? — Aino kysyi tyynesti. — Iloitsiko hän lastenlapsista?
— Älä ärsytä. Miksi järjestit tämän sirkuksen?
— Esa kulta, minä varoitin. Palveluni maksavat. Te kieltäydyitte maksamasta.
— Mitä rahaa? He ovat sinun vertasi!
Aino otti pöydältä lautasliinan, johon oli eilen kirjoittanut luvut.
— Verta? Selvä. Kolme kuukautta sitten lainasit minulta tuhatkolmesataa euroa. Vaihteiston korjausta varten. Palautitko?
Esa takelteli.
— Maksan. Palkka tulee myöhässä, mutta maksan.
— Et maksa. Minä otin lainan tuota summaa vastaan. Ja maksan siitä korkoja eläkkeestäni. Tuhat neljäsataaviisikymmentä euroa, Esa. Miinus viisisataaviisikymmentä asumiseen. Miinus neljäsataa autolainaan. Paljonko jää?
— Minä tuon sinulle ruokaa!
— Kerran kuussa. Kaksi pussia puuroja ja kanan. Kuudenkymmenen euron edestä. Lapset söivät luonani viikossa satasen edestä.
— Äiti, sinä lasket aina kaiken! — Esa ulvoi.
— Olen oppinut. Kun poika laskee minun eläkettäni.
Aino lopetti puhelun ja laittoi puhelimen äänettömälle.
Illalla pankkisovellus kilahti. Siirto Esalta. Viisikymmentä euroa. Viesti: ”Tässä. Tukehdu.”
Aino siirsi rahat takaisin. Ei kirjoittanut viestiä.
Kului kaksi viikkoa. He elivät kuin vieraat. Soittoja ei tullut. Aino käveli puistossa, luki kirjoja ja vei vanhan takkinsa pesulaan.
Perjantai-iltana hän leipoi omenapiirakkaa. Vain itseään varten. Kanelin tuoksu täytti pienen keittiön.
Ovikello soi.
Aino avasi. Kynnyksellä seisoi Esa Juhani Korhonen. Rypyinen olemus, harhaileva katse. Vieressä seisoi Onni likaisessa sinisessä takissa.
— Äiti, auta.
Esa työnsi pojan eteiseen.
— Mitä on tapahtunut?
— Mirkka on sairaalassa. Epäillään umpilisäkkeen tulehdusta. Lähden nyt sinne tapaamaan kirurgeja. Raija haki Pihlan, mutta Onnille ei ole paikkaa. Pidä hänet huomiseen. Ole kiltti.
Aino katsoi pojanpoikaansa. Hän seisoi pää painuksissa ja piti tablettia käsissään.
— No hyvä. Tule sisään, Onni. Riisu.
Esa huokaisi kuin olisi laskenut säkin perunoita harteiltaan.
— Kiitos, äiti. Soitan aamulla.
Ovi paiskautui kiinni nopeammin kuin Aino ehti kysyä sairaalan nimeä.
Onni riisui takkinsa ja heitti sen lattialle.
— Ota ylös ja ripusta naulaan, — Aino sanoi rauhallisesti.
Poika katsoi alta kulmien ja nosti takin.
— Oletko nälkäinen?
— En. Syötiin Hesburgerissa.
He istuivat keittiössä. Aino leikkasi piirakkaa.
— Miten äiti voi? — Aino kysyi. — Sattuiko vatsaan kovasti?
Onni hotki piirakkaa.
— Ei äidillä ole vatsa kipeä.
Aino jähmettyi. Veitsi pysähtyi millimetrin päähän lautasesta.
— Miksi iskä sanoi, että äiti on sairaalassa?
— En tiedä. Äiti sovitti kotona uimapukua. He lähtivät iskän kanssa kylpylähotelliin. Veera-tädin syntymäpäiville.
Jokin sulkeutui Ainon sisällä raskaasti ja lopullisesti.
Hän laski veitsen, pyyhki kätensä ja otti puhelimen. Hän avasi Veeran sivun. Veera oli Mirkka nuorempi sisko. Ensimmäinen tarina avautui iloisen musiikin kera.
Puinen laituri. Kuuma-allas. Mirkka uudessa vihreässä uimapuvussa kilistää samppanjalasia. Teksti: ”Tytöt ovat tyttöjä! Miehet maksoivat viikonlopun!” Julkaisu oli neljäkymmentä minuuttia sitten.
Hotelli- ja kylpyläkeskus Mäntykartano. Se on kahdenkymmenen kilometrin päässä kaupungista.
Puhelimeen kilahti viesti. Esalta.
”Äiti, väärä hälytys. Umpilisäke ei ole tulehtunut. Lääkärit käskivät levätä. Olemme hänen äitinsä luona sunnuntaihin. Anna Onnin olla sinulla pari päivää. Halit.”
Aino tuijotti näyttöä pitkään. Sitten hän katsoi Onnia. Tämä levitti omenatäytettä pöydällä.
— Onni, pue päälle.
Poika nosti päänsä.
— Minne? Me vasta tultiin.
— Lähdemme äidin luo. Onnittelemaan Veera-tätiä.
Taksi maksoi viisikymmentä euroa. Taksissa haisi halvalta ilmanraikastimelta ja märältä lumelta. Onni nukahti takapenkille. Aino katseli ikkunasta, ja ohi vilisi mustia, lehdettömiä puita.
Raivoa ei ollut. Vain kylmä laskelma.
Auto pysähtyi Mäntykartanon takorautaportille. Aino maksoi, astui pakkasilmaan ja veti unisen Onnin ulos. Poika haukotteli ja hieroi silmiään. Takki oli napitettu vinoon, pipo kallellaan.
Vastaanotossa seisoi pitkä nainen siistissä työasussa.
— Hyvää iltaa. Voisitko kertoa, missä Veera Lehtisen juhlat pidetään?
Nainen hymyili kohteliaasti.
— Helmi-sali, käytävää pitkin oikealle. Haluatko saattajan?
— Löydämme itse.
Aino piti Onnia tiukasti kädestä. He kävelivät pehmeää mattoa pitkin käytävällä. Soi vaimea lounge-musiikki, ja ilmassa tuoksui kallis hajuvesi ja grillattu liha.
Hän työnsi auki Helmi-salin raskaan tammioven.
Sisällä oli parikymmentä ihmistä. Pitkä pöytä oli täynnä suolaisia. Valaistus oli himmeä. Pöydän ääressä joku pullea mies piti maljapuhetta.
Mirkka istui syntymäpäiväsankarin vieressä. Yllään oli paljastava iltapuku. Hiukset oli huoliteltu. Esa istui vastapäätä ja nauroi taaksepäin nojaten. Kädessä oli viskilasi.
Aino astui saliin.
Askeleet kaikuivat parketilla. Onni kompastui tuolinjalkaan ja vinkaisi. Muutama henkilö kääntyi katsomaan. Maljapuhe keskeytyi.
Esa käänsi päänsä. Hymy katosi hänen kasvoiltaan niin nopeasti kuin se olisi pyyhitty rätillä. Kasvot kalpenivat.
— Äiti? — hän henkäisi. Lasi kilahti lautasen reunaan.
Mirkka kumartui eteenpäin. Silmät pyöristyivät kuin lautaset.
Aino käveli suoraan heidän pöytänsä luo. Hän ei huutanut eikä kiroillut. Hän puhui rauhallisesti, mutta niin että koko sali kuuli.
— Esa. Unohdit matkatavarasi.
Aino työnsi Onnia eteenpäin. Poika juoksi äitinsä luo ja painoi päänsä tämän iltapukua vasten jättäen silkkiin märän tahran likaisesta takin hihasta.
— Äiti, mä oon nälkäinen! — Onni vinkui.
Mirkka puri leukansa yhteen niin että leuanlihakset pullistuivat.
— Aino, mitä sinä teet? — miniä sihisi. — Häväiset meidät ystävien edessä! Häivy heti ja ota hänet mukaan!
Veera, juhlasankari, kohottautui.
— Esa, mikä tämä sirkus on? Sanoit, että lapset on hoidettu.
Esa hyppäsi ylös ja tarttui Ainoa kyynärpäästä. Sormet puristivat kipeästi.
— Miksi sinä tulit? Minä pyysin!
Aino laski katseensa hitaasti hänen käteensä. Sitten hän katsoi tätä silmiin – kuin estettä, kuin tyhjää paikkaa.
— Ota kätesi pois, Esa.
Hän veti sormensa pois.
— Te valehtelitte minulle, — Aino sanoi selvästi, jotta vieraat kuulisivat. — Umpilisäkkeestä, sairaalasta. Heititte lapsen kuin matkatavaran säilytyslokeroon ja lähditte juomaan.
— Me ollaan väsyneitä! Meillä on oikeus lepoon! — Mirkka huusi.
— On teillä. Mutta omalla kustannuksella. Lepäätte lasten kanssa yhdessä. Minä olen eläkkeellä. Minun työpäiväni on ohi.
Aino kääntyi.
— Mummi! — Onni huusi.
Hän ei kääntynyt. Hän käveli ovea kohti, katse suoraan eteenpäin.
Pojan huuto osui hänen selkäänsä:
— Sinä et ole enää minun äitini! Unohda meidän numeromme!
Ovi sulkeutui ja katkaisi salin melun.
Käytävässä oli hiljaista. Aino oikaisi takinkauluksensa ja tilasi taksin takaisin. Sisällä oli outo tyhjyys, mutta jostain syystä hengittäminen oli helpompaa.
Sunnuntaina iltapäivällä avain kääntyi jäykästi Ainon asunnon lukossa.
Ovi tärähti iskusta. Sitten ovikello soi. Pitkään. Raivokkaasti.
Aino kaatoi teetä suosikkikuppiinsa, jossa oli kissoja. Hän ei kiirehtinyt. Otti vedenkeittimen pois päältä ja pyyhki pöydän sienellä. Käveli ovelle eikä avannut.
— Kuka siellä? — Aino kysyi kovaa.
— Avaa! — Esan ääni murtui. — Oletko vaihtanut lukot?!
— Vaihdoin. Lukkoseppä kävi aamulla. Otti kaksikymmentäviisi euroa. Eläkkeestäni.
Esa löi nyrkillä ovea.
— Äiti, oletko järjissäsi?! Mirkka ei ole puhunut minulle kahteen päivään! Veera heitti meidät ulos juhlista! Siellä oli pomoni, hän näki kaiken!
— Sinun ongelmasi, Esa.
— Vie tavarani ulos! — poika huusi porrastasanteelta. — Työkalut, onget, luistimet. Kaiken, mitä parvekkeella oli.
— Vien. Perjantaina. Pakkaan laatikoihin ja vien roskakuiluun.
— Olet sairas! Teit omasta pojanpojastasi naurunalan! Rikoit lapsen psyyken!
— Lapsen psyyken rikkovat hänen vanhempansa, joille lapsi oli tiellä, kun he joivat samppanjaa kylpylähotellissa.
Oven taakse laskeutui raskas hiljaisuus.
Sitten Esa sihisi hampaittensa välistä:
— Kuolet yksin. Kukaan ei tuo lasillista vettä.
Aino hymyili ovisilmän heijastukselleen. Hymy oli kova.
— Ostan vesiautomaatin. Kotiinkuljetuksella. Hyvästi, Esa Juhani.
Hän siirtyi pois ovelta. Askeleet portaikossa vaikenivat.
Keittiössä tuoksui teeltä ja rauhalta. Asunnossa ei ollut vieraiden likaisia kenkiä, ei rikkinäisiä leluja eikä huutavia sukulaisia. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän kuului vain itselleen.
Aino istui pöydän ääreen ja otti kulauksen kuumaa teetä.
Miten sinä olisit toiminut Ainon paikalla: jättänyt lapsen luoksesi ja niellyt valheen – vai tuonut hänet suoraan vanhempiensa juhliin?
