Vain elää eteenpäin
Pienestä pitäen olen ollut eläväinen ja utelias. Mökiltä Saloon jäänyt muisto on minulle erityinen: silloin, kun olin vasta pieni, ja hiukseni oli sidottu kahdeksi säkkäräksi ponnariksi, juoksentelin auringon valaisemalla kuistilla niin, että varpaat oli täynnä hiekkaa. Olin nauranut leikeissäni ja hengästyneenä pysähdyin, kun näin isoveljeni Eeron ystävän, Laurin, lähtevän kotia kohti. Sydän pamppaillen syöksyin hänen peräänsä ja kiepsahdin kiinni hänen käteensä.
Katsoin Lauria suoraan silmiin, nostin kasvoni ylöspäin ja nauroin riemukkaasti:
En päästä sinua ikinä! Kun kasvan, menen kyllä kanssasi naimisiin. Odota vain!
Laurin ilme nytkähti hetkeksi yllättyneenä, mutta sitten hänen suupielensä kääntyivät lempeään hymyyn. Hän katsoi minua hellästi, hieman huvittuneena. Sitten hän vastasi leikkisästi:
Minä odotan.
Sen sanottuaan hän taputti päätäni ja pörrötti hiuksiani niin, että ponnarit sojottivat entistä villimmin. Siristin silmiäni ja nauroin, pitäen kiinni hänen kädestään entistä tiukemmin.
Mutta siihen asti, Laurin ääni pehmeni, kun hän kumartui lähelle, opiskele ahkerasti ja kuuntele vanhempia. Sitten olet minulle hyvä morsian.
Äänessä oli välittämistä eikä mitään ankaruutta. Se lämmitti. Jäin oikein miettimään hänen sanojaan, mutta sitten nyökkäsin päättäväisesti ja puristin Laurin kättä:
Minusta tulee paras!
Aurinko säteili, kuisti kylpi valossa ja koko ilma oli täynnä huoletonta lapsenunelmaa, joka tuntui silloin niin todelliselta.
****
Istuin myöhemmin omassa huoneessani, selailin matematiikan kirjaa ulkona alkoi hämärtyä, ja kodissa oli jotenkin tavallista hiljaisempaa. Kuului vain vaimea puhe toisesta huoneesta: Eero jutteli puhelimessa. Puheesta erottui pian Laurin nimi ja tunsin sydämeni hakkaavan. Kuuntelin, miten Eero puhui jostain tapaamisesta kahvilassa, jostakin sen hymystä Heti tajusin, mistä oli kyse Laurilla oli uusi tyttöystävä.
En oikein tiedä, miten kävi; nousin ylös ja hipsin oven taakse seinän viereen, painoin korvan kylmää puuta vasten. Kaikki sanat tuntuivat viiltävän. Ehkä tämä on väärinkäsitys? ajattelin pakonomaisesti.
Kun Eero lopetti puhelun ja tuli eteiseen, säpsähdin, mutta hän näki minut heti.
Laurilla on uusi tyttöystävä? pamautin suustani kysymyksen, vaikka ääneni värähteli. Yritin kuulostaa huolettomalta.
Eero katsoi minua pitkään ja huokaisi. Hänen katseessaan ei ollut ärtymystä, vain väsymystä. Hän oli nähnyt vuosia, miten katselin Lauria sivusilmällä, miten elin hänen kuviaan somessa läpi tuhannen kerran.
Taas se alkaa, Eero pyöräytti silmiään ja nojasi ovenpieleen. Suvi, kohta täytät kuusitoista. Voisitko jo kasvaa tämän ohitse? Se on vain lapsen ihastusta.
Katsoin Eeroa silmissäni uudenlainen kipinä. Ristin käteni rinnalle, päätäni pudistin kiivaasti.
En koskaan! sanoin ja hiukseni hulmahtivat. Sinä et ymmärrä! Hän rakastaa minua vielä, näetkö. Tämä ei ole mitään pikkutytön hömppää, vaan oikeaa tunnetta!
Yritin vakuuttaa jo itseänikin. Muistin Laurin katseet, ne vähiin jääneet hymyt ja sattumalta hipaisut niistä olin rakentanut toivon, että ehkä joskus ehkä.
Eero katsoi minua, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän näki, miten painin oman sydämeni kanssa.
*****
Aamun ensimmäinen auringonsäde pilkisti verhojen raosta, kun ryntäsin olohuoneeseen. Hymy oli niin leveä, ettei sitä olisi saanut kasvoilta pois millään. Vedet silmissä suorastaan hyppelin Eeron luo, joka selaili näytöltä uutisia ja joi kahvia.
Hän pyysi minua seurustelemaan! kiljaisin intoa täristen. Sain syntymäpäivälahjaksi kauniin puurasian, ihan nimikaiverruksella, ja nyt kun täytin kahdeksantoista, hän viimein uskalsi sanoa rakastavansa minua. Lauri rakastaa minua!
Olin niin täynnä iloa, että koko huonekin tuntui kirkastuvan. Olin hyväntuulinen, kiemurtelin ja suoristin hiuksiani vähän väliä.
Eero laski kahvikupin hitaasti pöydälle ja naurahti lämpimästi. Hän oli jo odottanut tätä hetkeä Laurikin oli viime kuukausina maininnut minusta vähän väliä. Milloin kysyi, mitä tykkään tehdä viikonloppuisin, milloin kyseli lempikukista, milloin vain suunnitteli yhteistä retkeä.
Hän on tosi ihana, Lauri oli usein mutissut hajamielisenä. Kaunis, fiksu, ystävällinen Odotan vain sitä, että hän on täysi-ikäinen. Saatko tulla meidän pariksi?
Eero vastasi aina saman: Jos hän on onnellinen, niin olen minäkin. Hän oli Laurin tuntenut vuosikaudet tiesi miehen luotettavaksi. Nyt katsoi ilostani loistavaa pikkusiskoaan ja tunsi, että olin tehnyt elämäni parhaan valinnan.
Onneksi olkoon, Suvi, hän sanoi ja halasi minua. Olen todella iloinen teidän puolesta.
Nojasin hetken Eeroon, ja kaikki tuntui kirkkaammalta, kevyemmältä. Jostain keittiön ikkunalta viiksillä kehräten venytteli meidän kissa hämärässä sekin näytti hymyilevän.
****
Aikaa kului, ja minä istuin ahdistuneena sairaalan käytävällä kovalla muovituolilla. Seinät olivat oudon vaaleat, päivänvalo raskasta ja sumuista. Katseeni harhaili jonnekin ikkunan ohi, minne muut eivät nähneet.
Sormeni lepäsivät veltosti sylissä. Hiukset, joita aina pidin huolellisesti letillä, roikkuivat sekaisin. Olin muuttunut: kuin särkynyt nukke, joka ei enää lämmennyt eikä hymyillyt. Päässäni pyöri eilinen vielä silloin istuimme Laurin kanssa pöydän ääressä suunnitelemassa häidemme somistusta, väittelimme nauhojen väreistä. Lauri nauroi, vitsaili, lupasi että kaikesta tulee kauneinta Nyt häntä ei enää ollut.
Se tapahtui niin nopeasti. Risteyksessä toinen kuljettaja menetti autonsa hallinnan. Kolme autoa murskaantui toisiinsa kukaan ei selvinnyt. Ei Lauri, ei muut matkustajat, ei edes syyllinen. Yksi sekunti, ja elämä halkesi niin kuin peili.
Käytävän hiljaisuuden rikkoi askeleet. Eero tuli kulman takaa, kasvot kalpeat ja silmät turvoksissa. Hän polvistui viereeni, kietoi kätensä olkapäälleni ja yritti pitää äänensä vakaana.
Suvi? hän kuiskasi hiljaa. Puhuthan kanssani Ole kiltti.
Käänsin päätäni. Katseessani näkyi niin syvä tyhjyys, että Eeroa kuristi.
Mitä minä sanoisin? ääneni oli ontto, kuin joku muu olisi puhunut.
Eero nielaisi, etsi oikeita sanoja:
Ihan mistä vain Kerro, miltä tuntuu. Itke edes. Älä pidä kaikkea sisälläsi!
Pudistin päätäni hitaasti. Suuni liikahti, mutta en saanut sanaakaan ulos.
En pysty, sanoin hetken päästä. Ei tule kyyneleitä. Eikä huvita elääkään.
Sanani jäivät ilmaan. Eero sulki silmänsä, ja yritti niellä oman surunsa tiesi, ettei nyt saanut murtua. Hänen piti olla tuki.
Sain lääkäriltä rauhoittavan pistoksen. Taju alkoi sumeta, ja vaivuin unenomaiseen horrokseen uni antoi vain apeutta, ei lohtua.
Heräsin omassa huoneessani. Verhojen tutut koltiot, kirjahylly, valokuvakehys yöpöydällä Kaikki rakkaita mutta vieraita.
Käänsin hitaasti päätä, näin Eeron istumassa pienellä sohvalla. Hän puhui hiljaa äidille, joka oli tullut nopeasti työmatkalta kotiin. Molempien kasvot olivat väsyneet.
olen huolissani, kuulin Eeron sanovan. Suvi on ollut Laurin pauloissa lapsesta asti, eikä antanut kenenkään muun lähelle. Mitä nyt tapahtuu?
Aika auttaa, äiti vastasi varovasti, mutta epävarmasti. Tiesi sanat ontoiksi elämäni oli ollut Lauria. Nyt kun häntä ei ollut, myös oma maailmani oli murtunut. Me pidämme hänestä huolen, äiti vielä lisäsi päättäväisemmin.
Kuuntelin sängyssä, mutta en jaksanut antaa merkkiäkään. Kaikki tuntui ontolta, kuin minusta olisi viilletty pois kaikki elävä. Suljin silmäni ja esitin nukkuvaa; en kestänyt heidän huoltaan, enkä osannut pukea sanoiksi tuskaani.
Eero istui hetken vielä, nousi ja nyökkäsi hiljaa äidille, poistui. Äiti jäi viereeni, silitti kättäni silloin tällöin
*****
Päivät valuivat kuin tahmea siirappi. Yhdeksän päivää. Neljäkymmentä päivää. Olin kuin naulittuna ikkunalaudalle: polvet vatsan alla tuijotin pihan vanhaa puupenkkiä. Juuri siinä Lauri oli syysiltana kosiessaan hermostunut ja sammalsi sanojaan silmät kirkkaat, kädet täristen piti sormusta. Minä nauroin onneani ja sanoin joo ennen kuin hän ehti edes kaiken sanoa.
Nyt penkki näytti kylmältä ja vieraalta. Pihapuut olivat paljaita, syksystä oli tullut jo talvi, mutten ollut sitä edes huomannut. Minulle aika pysähtyi silloin kun sain uutisen Laurista.
Suvi, tuletko syömään? äiti kysyi varovasti, laski käden olkapäälleni. Hänessäkin oli vilua ikään kuin talvi olisi mennyt hänen sisimpäänsäkin.
En halua, vastasin katsomatta. Ääneni oli vieras, taltutettu.
Sinun pitää syödä, äiti pakotti ääntään vakaaksi, mutta äänessä kuului murtuma. Et syönyt eilenkään mitään. Energiat on saatava takaisin.
Kenelle muka? käännyin lopulta ja katsoin häntä silmissä pelkkä sumu. En ole kenellekään velkaa.
Äiti jähmettyi, sanat loppuivat. Hän huokaisi, antoi olkapäidensä nytkähtää ja käveli pois. Viereisessä huoneessa Eero seisoi odottamassa; katseestaan näki, että hän oli kuullut kaiken.
Puhuinko lääkärin kanssa, äiti kuiskasi ja puristi esiliinaansa. Tarvitaan oikeasti apua. Me emme pysty tähän yksin.
Eero nyökkäsi. Tiesi, ettei kestänyt katsoa minua enää sellaisena vailla elämää. Hän puristi kätensä nyrkkiin, päätti tarttua toimeen.
Soitan tohtori Niemiselle, Eero päätti. Hän lupasi auttaa.
Äiti nyökkäsi hiljaa katsellen oven suuntaan.
Myöhemmin, kun ulkona oli tummunut ja kuu heijasti kalpeaa valoa lattiaan, nousin viimein ikkunalaudalta. Jalat tuskin kannattelivat, olin niin heikko. Riisuin aamutakin, kömmin sängylle ja vedin peiton korviin.
Huoneessa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului hentoja keskusteluja. Suljin silmät ja toivoin, että uni veisi kaiken keveästi pois. Mutta yöllä näin Laurista unta.
Hän ilmestyi eteeni sellaisena kuin muistin: huppari päällä, lämmin hymy kasvoillaan mutta nyt ilme oli vakava.
Suvi, hän sanoi, ääni oli aivan oikea, ihan lähellä. Katso nyt itseäsi. Mitä sinä teet?
Yritin vastata, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Hän tuli lähemmäs:
Oletko katsonut peiliin? Olet päästänyt itsestäsi irti. Älä tee niin.
Yritin ottaa häntä kädestä, mutta unessa käsi ei koskaan kohtaa toista.
En pärjää ilman sinua, sain sanottua, itku kurkussa.
Kyllä sinä pärjäät, Lauri vakuutti. Sinä olet aina ollut vahva. Ja sinun pitää jatkaa elämää. Ymmärrätkö? Elää eteenpäin.
Hän tuli vielä lähemmäs ja tunsin hetken vain hetken että lämpö olisi jollain lailla totta.
Sinulla on vielä niin paljon koettavaa Tulee vaikeaa ja tulee hyvää. Mutta älä pysähdy, minä olen aina sinun rinnallasi. Katso ylös etsin sinua sieltä missä tähtiä on. Jos tarvitset, huudahda minua. Tulen.
Nyyhkäisin unessa ja yritin pysäyttää Laurin katoamasta. Mutta hän haihtui, ääni jäi kajahtelemaan:
Elä, Suvi. Lupaa se.
Havahduin hereille, tyyny märkä kyynelistä, kasvot tuskasta irvissä.
Huomaamattani huusin ääni kantoi yöhön asti. Vanhemmat ja Eero syöksyivät huoneeseen.
Suvikulta, mitä tapahtui? äidin kädet tarttuivat minuun ja silmistä loisti pelko.
Sattuuko joku kohta? huolestunut Eero hoki.
En pystynyt enää puhumaan. Istuin sängyssä ja itkin täristen. Näin Laurin katseen ja muistin hänen viimeiset sanansa.
Sydämeni pohjasta, kyynelien keskeltä, kuiskasin:
Lupaan
Äiti halasi minua tiukasti, Eero laski käden olkapäälle. He eivät osanneet sanoa mitään olivat vain siinä. Minä upposin äidin kainaloon ja mietin: miten tästä eteenpäin? Miten hengittää, syödä, kävellä, hymyillä ilman häntä?
Mutta jostain syvältä tuli pieni, uusi ajatus: jos hän pyytää minua jatkamaan, minun täytyy yrittää.
Hänen vuokseen.
****
Eräänä sateisena iltana istuimme koko perhe olohuoneessa. Äiti nosti teekupit pöytään, mutta kukaan ei maistanut. Kaikille oli selvää, että jotain oli tehtävä.
Minusta meidän pitäisi muuttaa pois, sanoi Eero hiljaa ja katsoi minuun. Jokainen seinä täällä muistuttaa Suvin kivusta. Joka askeleella muistaa Laurin.
Istuin sohvalla, jalat sylissä, katsoin ulos sadepisaroiden peittämistä raoista. En vastustellut, en protestoinut. Katseeni oli tyhjempi, mutta ei enää niin samea kuin aiemmin.
Uusi paikka ehkä auttaa, äiti lisäsi ja otti varovasti kädestä. Uudet ihmiset, uudet kadut Saat uuden alun.
Käänsin päätä ja vastasin hiljaisella, mutta elävämmällä äänellä:
Minne?
Voisimme muuttaa Turkuun, Eero virkkoi. Ystävä lupasi minulle töitä. Vuokrataan asunto, katsotaan jatkoa sitten.
Äiti nyökkäsi:
Löydetään sinulle opiskelupaikka. Kaikki järjestyy. Pääasia, että helpottaa.
Mietin hetken. Muistot pyyhälsivät vilkkaan mieleni läpi: Lauri ja minä penkillä, kulkemassa tuttuja katuja pitkin, hän tuo kukat koulun portaille. Jokainen kulma, jokainen puu, kaikki liittyi häneen. Ja jokainen muisto repi sydämestä.
Hyvä on, sanoin viimein. Lähdetään.
Sanat olivat raskaita, mutta ne olivat päätös ensimmäinen pitkään aikaan.
Viikot täyttyivät muutosta. Minä katselin vierestä, kun perhe pakkasi tavaroita. Aina kun käteeni jäi jokin pieni esine Lauri antoi tämän avaimenperän, tässä kuva, tässä vanha leffalippu pysähdyin pitkäksi aikaa ennen kuin laitoin sen laatikkoon.
Lähtöpäivänä menin parvekkeelle ja katsoin viimeisen kerran pihalle. Sydäntä vihlaisi, mutta päätin olla hukuttamatta itseäni suruun. Minä pärjään, minun täytyy, ajattelin hiljaa.
Turku otti meidät vastaan harmaudella. Asunto oli valoisa, tilava. Uudessa huoneessa seisoin pitkään ikkunassa, katselin outoja taloja, tuntemattomia kadunkulmia: kaikki oli vierasta, ja juuri se antoi pienen vapauden. Täällä sai aloittaa puhtaalta pöydältä.
Alku oli vaikea. Heräsin aamuisin tunteeseen, ettei tämä ollut oma elämäni. Kaipasin tuttuja paikkoja ja ystäviä. Yöllä näin Laurista unta hän hymyili rohkaisevasti, heräsin kyyneleet poskella.
Pikkuhiljaa aloin huomata pieniä, hyviä asioita. Lähikadun puistossa kukki tulpaanit. Kahvilassa barista oppi muistamaan tilaukseni. Ne olivat pieniä askeleita, mutta toivat lohtua.
En unohtanut Lauria en varmasti koskaan. Nyt ymmärsin: elämä jatkuu ei siksi, että unohtaisin, vaan siksi, että täytän sen toiveen, jonka hän minulle jätti.
Osallistuin pääsykoekurssille, autoin äitiä, kiersin Eeron kanssa uusia katuja. Jokainen päivä oli pieni itseni ylitys, mutta jokainen toi jotakin hyvää: ei vanhan tilalle, vaan sen rinnalle.
Ja jossain sydämeni pohjalla tiesin, että hän katsoi minua ylpeänä.
Koska minä pidin kiinni. Koska minä elin.
