Isän muisto petettiin.
Ilta oli raskas ja Vellamo Tellervo vaelsi talojen välissä, vaikka matkaa kodilta leipomolle oli vain viitisen minuuttia. Sataa tihuutti harmaana sumuna, joka kasteli jo leikkipuiston puiset penkit. Jalkoja särki, polvi rutisi vanhaan tapaan, mutta kotiin ei tehnyt mieli. Siellä odottaisi vain kylmä teekannu, lattia jonka pesu oli taas jäänyt, ja pörröinen vanha kissa nimeltä Vinski ainoa seuralainen, ellei telkkaria laskettu. Vellamo piti televisiota auki aamuvarhaisesta myöhäiseen, sillä toimitussihteerin monotoninen puhe loi oloon edes valheellista läsnäoloa.
Hän linnoittautui leikkipuistoon, istahti märän ja ruosteisen sienen varjoon, työnsi kädet syvälle jo iänikuiseen, tummansiniseen villakangastakkiinsa uutta ei ollut kummallekaan tarvetta. Joskus, silloin kun Ukko vielä eli, elämä oli ollut toisenlaista: äänekästä, sekavaa, tavaroita täynnä ja kodissa kasvoi kaksi lasta, vanhempi Paavo ja nuorempi, se hauras ja vilkas Iiris. Mutta vuodet vierivät, Ukko haudattiin jo viisitoista vuotta sitten ja lapset, joille Vellamo oli antanut kaiken, lensivät omilleen. Paavolla on nyt perhe Oulussa kaksospojat ja puoliso, eivät juuri soittele. Iiris taas lähti Helsinkiin, meni naimisiin lupaavan säätäjämiehen kanssa ja matkustelee ympäri Eurooppaa, lähes aina kiireinen, niin sanovat viestit: “Hyvää syntymäpäivää, äiti, suukot!” ja välillä kuvaviesti vieraista, vieraan oloisista lastenlapsista.
Vellamo huokaisi katsellessaan miten mustavariksen pörheä, kiiltävä selkä hyppi lätäköiden keskellä. Hän oli tähytä vuosia taaksepäin uskoen, että juuri lapset olisivat vanhuuden tuki että saisi leipoa pullia lastenlapsille ja kuunnella heidän höpinöitään päivittäin. Mutta nyt todellisuus oli, että Paavo soitti kerran kuussa (jos muisti) ja oli aina kiireinen, ja Iiris taas kuvitteli, että pelkkä pikasiirto tilille vapautti jostain velvollisuudesta.
Päiväyt, illat ja yöt alkoivat muistuttaa samankaltaista, äänetöntä unta: aamu, telkkari päälle, Vinski ruokitaan, vellit ja teet, sitten taas telkkari, ehkä iltapäivällä kävelylle, sitten telkkari, yöksi telkkari kiinni. Joskus, Vellamo huomasi puhuvansa ruudulle, väittelevänsä uutisankkurin kanssa Vinski vain luimisti korviaan, lopulta lähti nukkumaan keittiöjakkaralle, jättäen emäntänsä yksin.
Yhtenä synkkäiltana, kun taivas painoi kaupungin matalaksi, Vellamo ei halunnut kotiin, vaan jäi märälle penkille, veti pipon syvemmälle päähän. Keskellä unenomaisuutta, jossa sade helisi sateenkaarenväreissä ja varikset lauloivat kummallista lauluaan, hänen vierelleen ilmestyi outo, pitkä harmaasilmäinen mies vanhassa huopakangastakissa, harmaa hattu vinossa Kustaa Johannes, naapurin yksinäinen mies, joka hänkin kävi puistossa sauvakävelyllä.
Vellamo, hei, kuului ääni jostain puolelta sateensumua, tunnistanko oikein?
Vellamo hätkähti. Kustaa istuutui varovasti vierelle, liinainen sanomalehti pyllyn alle.
Miksi istut täällä märässä? Koti lämpimämpi, Kustaa virnisti väsyneesti.
Aamu, ilta, sama tunne. Talo tunkkainen, elämä yksin. Jos kävelen kadulla tarpeeksi kauan, ehkä löydän jonkun vanhan muistonsa, Vellamo vastasi kankeasti, kuten unessa puhutaan.
Kustaa otti povitaskustaan pienen, oudon muotoisen taskumatin ja nosti sitä Vellamon suuntaan.
Otatko loiventavaa? Ei tämä minulle tapa ole, mutta joskus, tiedäthän, lämmin juoma helpottaa mieltä, hän sanoi ja hymyili tavalla, johon löytyi vain unien omituisissa horisonteissa asuva lämpö.
Vellamo epäröi, mutta tarttui matkaan ja nielaisi pienen siemauksen alkoholi poltti kurkkua, mutta kuitenkin, jollain tapaa, kaikki tuntui hieman kevyemmältä, ihan kuin sade olisi nyt hopeaa, ei harmaata.
Entä sinun elämäsi? kysyi Vellamo, vieläkö yksin?
Kolmas syksy jo ilman Leenaa. Pojat Espoossa ja Turussa nykyään tulevat kylään harvoin, lähinnä lähettävät viestin pyhäisin. Samanlaista puuduttavaa hiljaisuutta, Kustaa vastasi, ääni yhtä pehmeä kuin sumu.
He istuivat pitkään, eikä kenenkään tarvinnut puhua. Sade muuttui välillä lumihiutaleiksi, välillä se soitti metallista musiikkiaan talon kattoihin, ja he vain hengittivät samaa päämäärätöntä, lämmintä tuulta. Varikset muuttuivat kettuparviksi, jotka kuiskivat heinikon läpi. Rakkaus ja suru sekoittuivat; aika taipui kummallisesti.
Olen seurannut sinua puiston halki pitkään, Kustaa sanoi yhtäkkiä, olet aina täsmällinen, pukeudut huolitellusti ja kuljet yksin. Joka päivä sama matka, sama rytmi. Oli kuin olisin unessa tuntenut sinut jo vuosia.
Vellamo naurahti, hämillään mutta kiitollisena.
Miksi, ihmeessä, seuraat naapurin mummoa? kysyi hän, mutta ääni ei ollut vihainen.
Muuta minulla ei olekaan, Kustaa sanoi. Kun katselen ulos, tiedän että on joku toinenkin tässä maailmassa, joka ajattelee jotakin, mikä jää minulta sanomatta.
Vellamon sydäntä lämmitti, vaikka poskia ja korvia jääti. Hän nyökkäsi ja sanoi yksinkertaisesti: Kävelläänkö yhdessä?
Kävellään, Kustaa vastasi.
Siitä illasta eteenpäin jokainen ilta oli kuin sumuinen satu. He vaelsivat Lohjan puistossa, puhuivat menneistä vuosikymmenistä, kirjoista, sodista, pesäpallosta ja suomalaisista kesistä. Kustaa oli ollut insinööri paperitehtaalla, piirsi koneita, mutta eläkkeellä luki historian kirjoja ja lähetti pakinoita paikallislehteen. Vellamo oli aikoinaan ollut kirjanpitäjä osasi kuunnella hyvin, vaikkei historiasta paljoa tiennytkään.
He istuivat öitä myöten, joskus puhuivat niin pitkään että talojen ikkunat vaihtoivat väriä oudossa yössä. Kotona Vellamo huomasi seisovansa virnuillen hellan äärellä, kun keittiössä leijaili karjalanpiirakoiden tuoksu ja Vinski kiehnäsi uuden asukkaan jaloissa.
Eräänä yönä Vellamo pyysi Kustaan jäämään. He kuluttivat ohutta yöta yhtä aikaa kahvia hörppien, kunnes aika venyi puoli yhteen. Aamulla keittiöstä kuului hänen askeliaan, hän laittoi puuron kuin vanha aviopari. Aika katosi kuin sumuun; Vinski tervehti molempia, television ääni hiipui yhä hiljaisemmaksi.
Mutta aina, kun Vellamo ajatteli lapsiaan, mielen perukoille hiipi jäinen tunne voisiko hän koskaan kertoa Paavolle ja Iirikselle Kustaasta? He rakastivat Ukkoa, joka oli lehtien ja hiekkateiden mies, asettivat hänet yhä esikuvaksi. Heidän mielessään äidin uusi ystävä olisi vain isän muiston pettämistä.
Vellamo, lasten jutut ovat sinun ja heidän, Kustaa kuiskutti vaakasuorassa iltahämärässä. Kerrot sitten, kun tunnet olevasi valmis.
Ajan sumu kääntyi, tuli Vellamon pyöreä syntymäpäivä, ja yhtäkkiä kumpikin lapsi aikoi saapua perheineen kolmeksi päiväksi. Viesti kilahti: “Äiti, mitä toisit lahjaksi? Saavumme kaikki, lapsetkin, pitkästä aikaa.” Jännitys vaihtui kauhuun. Vellamo kieriskeli ympäri asuntoa, mietti, kiinnittäisikö jo Kustaan kylpytohvelit vaatekaapin syvimpään nurkkaan.
Iltaa kohden hän sanoi Kustaalle:
Kustaa, lapset tulevat kolmeksi päiväksi. En tiedä, osaavatko ymmärtää. Voisitko siirtyä omaan kotiisi hetkeksi, että ehdin jutella heidän kanssaan?
Kustaan harmaat kasvot venyivät suruiseen hymyyn.
Oletko tosissasi? Haluatko piilottaa minut kuin salaisen rakastajan? Olemme eläneet yhdessä lähes puolen vuotta.
Ei kun, Vellamo kuiskasi, kyyneleet silmissä, se on vain hetki.
Olkoon niin, Kustaa sanoi väsynyt äänessä. Mutta muista, rakastan sinua, enkä halua olla ihminen, jota häpeät.
Aamulla Kustaa katosi ja asunto oli tyhjä ja kylmä, vaikka lämmityskattila hyrisi. Vinski haisteli oviaukkoja ja maukui.
Lapset saapuivat. Paavo perheineen ajoi portille, Iiris miesystävän ja lapsensa kanssa. Huoneisto täyttyi parfyymin tuoksusta, leivän muruista ja sekaisin jääneistä kalosseista mutta kylpyhuoneen kaapissa piilossa olivat yhä Kustaan tohvelit.
Kun lapset viimein rauhoittuivat, Vellamo kutsui heidät keittiöön.
Haluan puhua, hän sanoi. Minulla on ollut seuraa, olemme Kustaan kanssa viettäneet paljon aikaa yhdessä.
Hiljaisuus putosi pöydälle kuin jääkimpale. Paavo tuijotti, Iiriksen huulilla paloi hiljainen viha.
Mitä tarkoitatte, seuraa? Iiris kysyi. Äiti, mitä oikein ajattelet? Sinun pitää ajatella isääkin…
Olen kuusikymmentäkuusi, Vellamo sanoi hiljaa. En ole vielä kuollut.
Paavo löi kahvikupin pöytään.
Meidän isäänsä, jonka kanssa kasvoimme tässä kodissa… nyt tässä asuukin joku vieras ukko? Sinä petät isän muiston!
Hän on ystävä, Vellamo yritti, yksinäisyyden keskellä…
Se ei kiinnosta yhtään! Paavo karjui. Sinun olisi pitänyt ajatella meitä ja isää!
Lapset, eikö minulla ole oikeutta onneen? Vellamo ulvahti epätoivoisena. Mutta Paavo ja Iiris nousivat, kävelivät pois jätttäen hänet yksin kyynelten tahrimalle pöytäliinalle.
Yö kului unettomana. Aamulla Paavo ilmoitti, että he lähtevät, eivät halua olla syntymäpäivillä tällaisessa ilmapiirissä. Lahjat jäivät eteiseen, askeleet loittonivat. Vellamo istui tuolilla, ympärillään vain Vinski ja hiljainen taulu.
Illalla hän otti puhelimen ja soitti Kustaalle.
Älä tule, hän sanoi tuhruisella äänellä. Lapset asettivat ehdon. Jos jatkan sinun kanssasi, menen heidän elämästään kokonaan.
Valitsit heidät? Kustaa kuiskasi lähes huomaamattomasti.
Valitsin. Olen pahoillani. Mutta he ovat lapsiani, eivätkä he anna minulle armoa.
Vellamo itki koko yön. Vinski kiipesi syliin, mutta sekään ei auttanut.
Kaksi kuukautta vailla unta: aamulla televisio, kahvi yksin, Vinski seurana. Lapset viestivät yhä harvemmin, Iiris vain kuvilla, Paavo joskus lyhyellä “No mitäs kuuluu, äiti?”.
Eräänä iltana hän törmäsi hississä neljännen kerroksen Eija-tätiin, uteliaaseen naapuriin.
Missäs Kustaa on? Eija kummasteli. Oletteko te riidoissa?
Erottiin, Vellamo sanoi hiljaa.
Harmi, Eija huokaisi. Näytti, että olitte onnellisia. Kustaa on muuten sairastunut, kulkee kepin kanssa, laihtunut ihan olemattomaksi.
Sydän tärisi, askel pysähtyi. Vellamo nosti puhelimen, haki numeron ja soitti.
Kustaa, ääni yskäisi. Mitä soittelet, saitko lasten luvan?
Kustaa, tulen heti, älä puhu turhia.
Hän juoksi naapuritaloon, kolkutti nerokkaan sumuisen oven, ja Kustaa avasi. Hän oli laihempi, hauraampi, mutta se hymy samanaikaisesti tuttu ja taianomainen.
Vellamo… miksi tulit?
Tyhmä mies, Vellamo sanoi, puristi häntä syliin, ja minä olen tyhmempi. En aio enää luopua. Lapset eivät tarvitse minua, vaan sinä tarvitset minut ja minä sinua.
He istuivat keittiössä, söivät yön läpi ja seuraavana aamuna Vellamo päätti:
Soitan Paavolle. Kertokoon mitä tahtoo, mutta minä asun Kustaan kanssa. En aio enää kieltäytyä omasta onnestani.
Paavo oli puhelimessa: Äiti, sinä olet seonnut… Me varoitettiin.
Varotit. Nyt kuitenkin valitsen oman elämäni. Jos haluatte nähdä, ovi on auki. Jos ette, sekin on teidän päätöksenne, Vellamo sanoi, ja sulki puhelimen ensimmäistä kertaa kevyenä.
Viikon päästä tuli viesti Iirikseltä: “Äiti, Paavo ja minä mietittiin. Ei me hyväksytä, mutta saat tulla kylään, kunhan et mainitse Kustaasta.”
Vellamo huokaisi, laittoi puhelimen sivuun. Täysi hyväksyntä puuttui, mutta kompromissi löytyi. Ennen kaikkea, nyt pöydän ääressä istui Kustaa ja Vinski kehräsi jaloissa. Televisio soi hiljaa nurkassa, mutta he eivät enää tarvinneet muiden tarinoita.
Kustaa, Vellamo virnisteli, tehdäänkö huomenna kaalilaatikkoa? Ostin juuri hyvän kerän.
Tehdään vain. Minä haen jauhelihan, sinä keität ohran.
