Hieno juttu, että ehdotit omia talouksia. Sitten minä vain pidän omani itselläni.
Kun mieheni siirsi lautasensa syrjään iltapalalla niin kuin olisin tarjoillut hänelle jotakin muuta kuin lohikääryleitä, tajusin heti: nyt siitä tulee ohjelmapuhe. Juha oikaisi lautasliinansa, rykäisi ja tuijotti minusta ohi jonnekin kohti tulevaisuutta, kuin näkisi siellä oman vaaleanpunaisen markkinatalousunelmansa.
Maarit, minä vähän laskeskelin. Meidän budjetti hajoaa sinun taloudellisen osaamattomuutesi vuoksi. Siirrytään omiin talouksiin. Huomisesta lähtien.
Jännitys kuoli heti alkuunsa, mutta huoneessa leijui jo tyhmyyden tuoksu kuin paistetun silakan käry. Laskin haarukan hitaasti pöydälle.
Kiitos, että ehdotit omia talouksia, Juha, hymyilin samalla tavalla kuin kyylä tervehtii varomatonta jänistä. Minä vain pidän sitten kaikki omani.
Juha räpäytti silmiään. Hänen päässään, joka muistutti biljardipöytää jossa ajatukset kolahtelevat kovaa ja harvoin, tämä lause ei selvästi miellyttänyt. Hän taisi odottaa kyyneliä, syytöksiä, ehkä hermoilua, muttei rauhallista suostumusta.
Niin sitä pitää, hän nyökkäsi alentuvasti, käyttäen mielessään säästyneitä euroja uusiin “statustavaroihin”. Säästän statusta varten. Miehinen status on tärkeää, Maarit. Kyllä sinulle sukkahousujen verran jää.
Mieheni Juha Antero oli outo tapaus. Hän piti itseään liike-elämän haiksi, vaikka oli myyntipäällikkö keskisuomalaisessa muoviosia myyvässä firmassa. Hänen “statuksensa” tarkoitti uusien laitteiden ostamista, joista hän käytti kolme prosenttia ominaisuuksista, ja motivaatiositaattien lukemista internetistä.
Sovittu, nyökkäsin. Syötkö tuon vielä loppuun vai eikö se enää mahdu budjettiisi?
Hän söi ilmaiseksi. Viimeisen kerran.
Ensimmäinen viikko “uudessa talousmallissa” sujui ylpeyden merkeissä. Juha kulki kotona kuin riikinkukko eikä kysellyt pesuaineiden hinnoista. Hän osti itselleen “premium” tekonahkaisen vihon, johon merkkaili menojaan.
Keskiviikkona hän toi kotiin muovipussin, jossa kilisi kaksi halpaa olutta ja pussi edullisia valmislihapullia. Samaan aikaan itse purin kaupasta tilaamaani ruokapussia: kirjolohta, avokadoa, juustoja, tuoreita kasviksia, hyvä pullo rieslingiä.
Juha jäi nojaamaan keittiön ovenpieleen uupuneen soturin ilmeellä. Parempi elämä menossa? hän huomautti nyökäten kalan suuntaan. Siksi meille ei jää mitään säästöön. Tuhlausta.
Ei meille, Juha, vaan minulle, korjasin samalla kun leikkasin sitruunaa. Sinä säästät statukseen. Onhan sinulla nyt jääkaapissa oma hylly? Alin vihanneslaatikko sopii sun “varallisuudelle”.
Hän murahti, kaivoi lihapullat ja alkoi keittää niitä minun kattilassani. Kaasu, sanoin selin. Mitä? Kaasu, vesi, kattilan kulutus ja astianpesuaine. Olemmehan me kaiken jakaneet?
Älä viilaa pilkkua, Maarit! hän huiskautti kuin kartanonherra kärpästä. Ei tuo sovi sinulle.
Ei se ole pilkunviilausta, Juha. Se on markkinataloutta.
Hän koetti naurahtaa, mutta kuuma lihapulla tarttui kitalakeen, ja ilmeestä tuli surkea, kuin mopsilla joka on varastanut sitruunan. Sinua vain ärsyttää, koska suljin korttini sinulta, hän totesi. Naiset aina hermostuu vallan menetyksestä.
Lauantaina meille tuli Aila Karoliina, anoppini. Hän on erikoinen nainen: rakastaa minua yhtä paljon kuin halveksuu oman poikansa järjettömyyksiä. Hän oli ollut tilitoimistossa pääkirjanpitäjänä tehtaalla ja arvosti numeroita enemmän kuin ihmisiä.
Joimme teetä ja söimme leivoksia. Juha istui vastapäätä ja rouskutti alennuskuivaleipää, ilme kuin paineistetun järjestelmän uhri.
Äiti, arvaa mitä, Maarit piilottaa jopa vessapaperin! hän valitti toivoen tukea. Vessassa on hiekkapaperia mutta Maaritilla kolmikerroksista persikan tuoksuista kaapissa. Onko tämä nyt tasa-arvoa?
Aila Karoliina laski kupin lautaselle rauhallisesti. Juha, hän aloitti lempeästi. Mitä ajattelit kun ilmoitit “tasapuolisuudesta”? Sillä osalla, mille paperi on tarkoitettu?
Äiti! Minä optimoin budjettia! Haluan säästää autoon!
Autoon? anoppi kohotti kulmakarvaa niin että se katosi otsatukan taakse. Niillä killinkejä mitä piilottelet vaimolta? Poika, säästät vessapaperissa, jotta voit ostaa käytetyn romun ja näyttää maantiellä kuninkaalta?
Sijoitus se on! Juha päästi piipityksen.
Sijoitus on Maarit, joka kestää sinua täällä. Muuten, Maarit, tämä kakku on taivaallista.
Juha yritti ottaa palan kakkua, mutta käteni estäen veitsen kanssa.
Viisi kymppiä, Juha. Tai rouskuta kuivaleipääsi.
Oikeastiko? Omalle miehelle? Ja äidin edessä?
Markkinat ovat julmat. Haarukan vuokra puoli euroa lisää.
Hän ponkaisi ylös, lehahti punaiseksi, nappasi kuivaleivän ja ryntäsi ulos keittiöstä.
Draamailija, totesi anoppi. Isäänsä tullut. Sekin laski markkoja minun kanssa, kunnes lähetin kalsareineen omaan kotiinsa. Pidä pintasi. Nyt alkaa molempien korvat jäätyä ihan tahallaan.
Parin viikon kuluttua tilanne meni kriittiseksi. Juha laihtui, väsähti, mutta ylpeys esti antautumisen. Huonosti silitetyt paidat (pesuaineet ja huuhteluaineeni olivat vain minulle, omalla pyykkisaippualla hän halveksi pestä), halpa deodorantti ja katse kuin resuisella koiralla joka luulee olevansa susi.
Loppunäytös tuli perjantai-iltana. Palasin töistä väsyneenä mutta tyytyväisenä sain bonuksen. Pöydällä odotti “yllätys”: nuupahtanut neilikkakimppu ja halpa kuohuviini.
Juha istui pöydän ääressä loistaen. Maarit, istu alas. Meidän pitäisi puhua. Voitaisiin vähän keventää ehtoja. Olen valmis laittamaan yhteiseen talouteen siinä tuli teatraalinen tauko, viisisataa euroa. Ruokaan.
Katsoin häntä, nuupahtaneita neilikoita ja sitä kuohuviiniä, joka pelkällä katseella aiheutti närästystä. Viisisataa? Oletpa antelias, Juha. Mutta tässä on pieni yksityiskohta.
Nostin laukusta mapin. Sisällä oli tarkasti tulostettu Excel-taulukko.
Mikä tuo on? hän kysyi epäluuloisesti.
Lasku, rakas. Vuokra keskustan asunnon huoneesta (saat olohuoneen ja keittiön käyttöön) 2500 euroa. Taloyhtiö- ja vesimaksut (rakastat sitä 40 minuutin suihkua) 500 euroa. Siivouspalvelut (minä siivoan, sinä et) 300 euroa. Yhteensä 3300 euroa kuussa. Kahdesta viikosta 1650 euroa. Lisäksi kodinkoneiden kuluminen.
Juha kalpeni. Otat minulta rahaa siitä että asun oman vaimoni asunnossa?!
Asunnossa, jonka omistaa nainen oman talouden mallissa, korjasin. Itse sanoit: “Kaikki omani minulla”. Asunto on minun. Sinä olet vuokralainen. Ilman vuokrasopimusta voin irtisanoa 24 tunnissa.
Tämä on ahneutta! Alhaista! Olenko minä mies!?
Hän pomppasi seisomaan, kaatoi tuolin nurin. Sinä olet mies joka yritti säästää vaimolla ja unohti elävänsä hänen varoillaan, puhuin hiljaa mutta jokainen sana tipahti kuin lyijy. Haluat olla kumppani? Ole silloin oikeasti sitä. Maksa. Tai etsi status halvemmalla.
Hän haukkoi henkeä, huitoi käsillään, avasi ja sulki suun.
Kyllä sinä vielä kadut! hän parahti. Minä lähden! Löydän jonkun joka arvostaa miestä eikä neliöitä!
Onnea matkaan, Juha. Ota ne lihapullat pakkasesta mukaasi. Ne on sun arvo-omaisuutta en minä muiden omaisuutta hamstraa.
Hän riehui, viskeli vaatteita reppuun, huusi minua “rahanahneeksi raivohengeksi” joka “tappoi rakkauden” ja lähtevänsä kylmään yöhön.
Soita äidillesi että petaa sänky, neuvoin, ja tilaa halvinta taksia. Säästä statuksen puolesta.
Ovet paukkuivat niin toiveikkaasti kuin luulisi, että minulle tulisi omatunnon tuskat mutta vain alakerran naapuri heräsi.
Hiljaisuus asunnossa tuntui hunajalta. Istuin nojatuolissa, katselin öistä Helsinkiä ja tunsin käsittämätöntä keveyttä. Puhelin kilahti. Viesti Aila Karoliinalta: “Juha tuli. Raivoissaan, nälkäisenä, vaatii oikeudenmukaisuutta. Sanoin että oikeudenmukaisuus maksaa eikä hänellä ole varaa. Laitoin laskun illallisesta ja yöpymisestä. Saa tottua markkinoihin. Miten siellä jaksellaan?”
Hymähdin ja vastasin: “Jaksan hyvin, äiti. Suunnittelen uusia verhoja. Säästöillä.”
Ihmistä ei kannata selittää tyhmäksi. Paljon opettavaisempaa on antaa hänen maksaa typeryydestään täyden hinnan. Jos mies tarjoaa vapautta ja omia talouksia, kannattaa tarkistaa pärjääkö hän, kun hän sen todella saa.
