Marja-Leena Kinnunen oli nainen, jota vuodet vain kaunistivat ja vahvistivat sisältäpäin.
Hän oli ollut leski viisi vuotta. Sureminen oli jäänyt taakse, ja lapset poika ja tytär olivat muuttaneet kauas, kumpikin omien perheidensä pariin. Kuusikymmentävuotiaana Marja-Leena asui yksin sievässä, hyvin hoidetussa kaksiossaan Helsingin Töölössä. Yksinäisyys ei häntä painanut hän harrasti vesijumppaa, kävi taidenäyttelyissä ja oli opetellut valmistamaan ranskalaisia leivoksia, joita ennen oli ihastellut vain leipomoiden ikkunoista.
Mutta ihminen kaipaa ihmistä. Seuraksi oli mukava saada joku, jonka kanssa jakaa päivän kuulumiset, ihmetellä säätä tai vain katsella hiljaa televisiota ja tuntea toisen lämpö vieressä.
Pertti Virtanen ilmestyi hänen elämäänsä kuin sankari vanhasta kotimaisesta elokuvasta. He tapasivat senioritansseissa. Pertti pyysi Marja-Leenaa valssiin eikä onnistunut tallaamaan varpaille, mikä oli melkoinen harvinaisuus. Koko illan Pertti kehuikin Marja-Leenaa niin kauniisti, että pitkään yksin ollut nainen tunsi poskensa heleänpunaisiksi.
Pertti oli 67-vuotias, harmaahiuksinen, ryhdikäs ja aina silitetty paita päällään. Hän vaikutti vanhan koulukunnan herrasmieheltä kertoi tehneensä uransa sähköinsinöörinä, ja leskimies hänkin, asui tyttärensä perheen luona.
Sinä olet, Marja-Leena, aivan ainutlaatuinen nainen, Pertti sanoi saattaessaan häntä kotiportille. Sellaisia ei enää tehtaalta tule.
Romanssi eteni nopeasti, mutta kainosti: kävelyitä Hesperianpuistossa, kahviloita, jäätelöä, pitkiä puhelinkeskusteluja. Pertti oli kohtelias, ei valitellut vaivojaan eikä koskaan pyytänyt rahaa mikä oli Marja-Leenalle tärkeä merkki arvostuksesta.
Kuukauden kuluttua tuli hetki, jota Marja-Leena oli odottanut jännityksellä. Pertti kutsui hänet illalliselle kotiinsa tapaamaan tytärtään.
Tyttäreni Sari haluaa kovasti nähdä sinut, Pertti sanoi lempeästi. Olen puhunut susta niin paljon. Tule, syödään yhdessä, kuin perhe.
Marja-Leena valmistautui kuin abi kevään juhliin: laittoi tukan huolellisesti ja puki ylleen parhaan mekkonsa.
Pertin koti oli tilava kolmio vanhassa kerrostalossa Meilahdessa, korkeat katot, koristeelliset listat, vanhojen kirjojen tuoksu ja hienoinen jännitteinen tunnelma.
Oven avasi Sari. Hän oli kolmissakymmenissä, mutta näytti vanhemmalta kookas, teräväleukainen ja arvioiva katse, kuin varastopäällikkö tarkistaisi viimeistä erää säilykkeitä ennen hävitystä.
Iltaa, Sari sanoi kuivasti, hymyilemättä. Tervetuloa. Isä vielä valitsee solmiota, hän on pyörinyt kaapin edessä jo tunnin.
Marja-Leena ojensi piirakan, jota oli leiponut koko aamun. Sari otti sen vastaan ilmeellä, kuin saisi käsiinsä hiiren, ja marssi olohuoneeseen.
Pöytä notkui: kristallia, salaatteja, lämmin ruoka. Koko perhe näki varmasti vaivaa. Pertti tuli hetkessä huoneeseen säteilevänä ja ryhtyi emännöimään:
Istuhan tähän, Marja-Leena. Sari, laita vähän rosollia vieraalle.
Ilta alkoi asiallisesti. Juteltiin säästä, ruoan hinnoista, uutisista. Sari enimmäkseen vaikeni, pureskeli hitaasti ja tuijotti Marja-Leenaa hetkeäkään räpäyttämättä.
Marja-Leena tunsi olonsa epämukavaksi kuin huutokaupassa esillä olevana esineenä.
Kun pääruoka oli syöty ja Pertti kaatoi teet, Sari laski haarukan, pyyhkäisi suupielensä lautasliinaan ja katsoi Marja-Leenaa suoraan silmiin:
Marja-Leena, millainen asunto sinulla on?
Marja-Leena hätkähti niin, että sai teen väärään kurkkuun. Kysymys oli niin yllättävä ja sopimaton, että hetken hän luuli kuulleensa väärin.
Anteeksi, mitä? hän kysyi ihmeissään.
Asunto, Sari toisti päättäväisesti. Omistusasunto? Neliöt? Sijainti? Monennessa kerroksessa?
Pertti Virtanen näytti kutistuneen tuoliinsa, tuijotti kuppiaan kuin sieltä olisi löytynyt jotain hyvin kiinnostavaa.
Kaksio Töölössä, Marja-Leena sai sanotuksi hämillään. Mutta miksi kysytte? Liittyykö tämä mitenkään iltaan?
Sari nojautui taaksepäin risti kädet rinnalleen.
Hyvin olennaisesti. Ollaan nyt aikuisia. Haluan tietää olosuhteet.
Mitkä olosuhteet? Marja-Leena kysyi ihmeissään, katsoen välillä tytärtä ja välillä Perttiä joka edelleen tuijotti pöytäliinan kuviota kuin etsi sieltä sielua.
Isä muuttaa sinun luoksesi, Sari sanoi selkeästi. Haluan varmistaa, että hänen on hyvä olla, rauhallinen seutu ja terveyskeskus lähellä. Hän tarvitsee levollisen ympäristön ja kevyttä ruokaa.
Marja-Leena laski teekupin lautaselle. Posliini kolahti hiljaisuudessa kuin merenkulkijan kello.
Miten niin muuttaa minun luokseni? hän sanoi hitaasti. Kuka on päättänyt, että minä otan hänet?
Sari kurtisti otsaansa hämmentyneenä.
Miten niin kuka? Olettehan te nyt yhdessä. Isä puhuu sinusta koko ajan Onhan luonnollista muuttaa yhteen?
Ehkäpä, Marja-Leena sanoi varovaisesti. Mutta kuukausi on hyvin lyhyt aika ryhtyä yhteiseloon. Ja miksi kuvittelet, että isäsi asuisi juuri minun luonani?
Miten muutenkaan? Sari ryhtyi laskemaan sormillaan. Meillä on kolmio, jossa minä, puoliso ja kaksi teiniä. Isälle on liian meluisaa. Sinä olet yksin kaksiossa. Täydellinen ratkaisu.
Hän selitti arkisen tyynesti, kuin olisi kyse koiran hoitoon jättämisestä matkan ajaksi.
Luulin, että olisit tyytyväinen, Sari jatkoi Marja-Leenan hiljettyä. Mies talossa. Pieniä käytännön apuja. Minulle helpotus: ruoanlaitto, pyykit, kouluasiat.
Ja isän eläkkeeseen en koske, oma jää sinulle. Hän on vähään tyytyväinen, joten teille jäisi enemmän käyttöön.
Marja-Leena kääntyi Perttiin päin.
Pertti, mikset sano mitään? hän sanoi hiljaa. Oletko sinäkin sitä mieltä, että minut pitäisi ottaa hoitajaksi, jotta Sarilla olisi helpompaa?
Pertti nosti silmänsä. Niissä oli syvä suru ja alistuminen, joka sai Marja-Leenan säikähtämään.
Marja-Leena, Pertti mumisi. Sari vain huolehtii. Meillä on vähän ahdasta, pojat metelöivät, ja sinun luonasi on rauhallista ja mukavaa.
Sisällä kuohui. Hän oli luullut elämänsä löytäneen romantiikkaa, kiinnostusta, lämpöä ja nyt olikin vain koe, sopisiko ilmaisiin hoitopalveluihin.
Kuulkaahan, Marja-Leena nousi seisomaan. Kiitos illasta. Rosolli oli hyvää.
Minne aiotte? Sari napautti. Emme edes ehtineet sopia yksityiskohdista. Milloin muutto? Matkatavaroita ei juuri ole, mutta isän lempituoli täytyy tuoda.
Marja-Leena katsoi tätä vahvaa ja käytännöllistä naista, joka käsitteli isänsä kohtaloa kuin vanhaa sohvakalustetta:
Sari, hänen äänensä oli terästä. Hain seuraa, enkä arkea toisten ongelmien ratkaisuun. En ole mikään vanhainkotisiipi.
Hän kääntyi Pertin puoleen:
Ja sinulle, Pertti, ei sanottavaa. Mies, joka antaa tyttärensä holhota itseään näin, ei ole minua varten.
Mutta Marja-Leena Pertti yritti, mutta Sari painoi kätensä hänen käsivarrelleen ja istutti takaisin tuolille.
Istuhan, isä! hän sanoi napakasti. Sääli. Isä on loistotyyppi eläkekin hyvä. Löytyy kyllä toinenkin nainen jonossa riittää yksinäisiä.
Marja-Leena kiirehti eteiseen, puki takin vapisten, sormet eivät meinanneet saada nappeja kiinni. Olohuoneesta kuului Sarin tasainen ääni:
arvasinhan minä, sellaisia ne kaikki. Rahat ja hauskanpito mielessä. Ei minkäänlaista vastuuta. Isä, kysytään vaikka Hiljaa naapurin puolelta, hän on sinuun joskus vilkuillut.
Marja-Leena asteli kohti ratikkaa ja ajatteli: Onneksi kaikki selvisi nyt, yhden illallisen jälkeen eikä vasta puolen vuoden päästä, kun sydän olisi jo ehtinyt kiintyä.
Asuntoasiat kuten joku viisas kerran sanoi pilaavat helposti ihmisiä. Lapset haluavat elää itselleen, tyrkkäävät isänsä uuden naisen luo, kun se on käytännöllistä. Ja moni suostuu, sillä yksinäisyys pelottaa; haluaa olla edes jotenkin tarpeellinen.
Mutta jokaisella on oikeus arvostukseen ja omiin rajoihinsa. Ystävyys, läheisyys ja kumppanuus eivät koskaan saisi olla vain ratkaisu jonkun muun arjen helpottamiseksi eivätkä koskaan pelkkiä käytännön järjestelyjä. Lopulta ihminen ansaitsee vierelleen toisen ihmisen, jonka lähellä saa olla oma itsensä, vapaana muiden toiveista ja vaateista.
