Se oli kuin unta, johon herää väärässä huoneessa. Mies nauroi ja heitti ruuan pois. Nyt hän syö siinä asunnottomien keittolassa, jonka minä rahoitan.
Lautanen lensi roskiin. Posliinin kirkas kilinä muovia vasten sai minut säpsähtämään, ja ääni kaikui liian kauan, kuin se olisi yrittänyt tunkeutua uneen, johon se ei kuulunut.
»Sun lihapulliasi ei söisi edes koira», Matias Laakso virnisti ja osoitti koiraa, joka käänsi demonstratiivisesti päänsä pois tarjotusta palasta.
Matias pyyhki kätensä siihen kalliiseen keittiöpyyhkeeseen, jonka olin ostanut sopimaan uusien huonekalujen kanssa. Hän oli aina pakkomielteinen yksityiskohdista, kun oli hänen imagonsa kyse.
»Tellervo, mä sanoin jo. Ei kotiruokaa, kun odotan liikekumppaneita. Se näyttää köyhältä.»
Hän sylkäisi sanan kuin se olisi jättänyt suuhun mädän maun.
Katselin hänen moitteettomasti prässättyä paitaansa, kallista kelloa, jota hän ei ottanut pois edes kotona. Minä, Tellervo Aho, katselin häntä kuin unessa, jossa tuntee kaiken mutta ei liikahda. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin en tuntenut vihaa enkä tarvetta selittää. Vain kylmää. Läpitulevaa, jäätävää kylmää.
»He tulevat tunnin päästä», hän jatkoi huomaamatta tilaani. »Tilaa pihvit Kämpistä. Ja äyriäissalaatti. Ja laita itsesi kuntoon. Pue se sininen mekko.»
Hänen katseensa liukui ylitseni.
»Ja laita hiukset ylös. Se raikkaus tekee sinusta halvan näköisen.»
Nyökkäsin mykkänä. Vain mekaaninen liike.
Kun hän antoi sihteerilleen ohjeita puhelimeen, minä keräsin lautasen sirpaleita hitaasti. Jokainen sirpale oli yhtä terävä kuin hänen sanansa. En yrittänyt enää väittää vastaan. Miksi? Kaikki yritykseni tulla hänelle paremmaksi olivat päättyneet nöyryytykseen. Sommelier-kurssit hän tuomitsi »tylsistyneiden kotirouvien harrastukseksi». Sisustusyritykseni hän sanoi mauttomiksi. Ruokani, johon olin laittanut paitsi vaivaa myös viimeisen toivon lämmöstä, upposi roskiin.
»Joo, ja ota mukaan hyvää viiniä», hän sanoi puhelimeen. »Mutta ei sitä, jota Tellervo maisteli kursseillaan. Oikeaa viiniä.»
Nousin, heitin sirpaleet roskiin ja katselin peilikuvaani uunin tummassa lasissa. Väsynyt nainen, jonka katseesta valo oli sammunut. Nainen, joka oli liian kauan yrittänyt olla mukava, huomaamaton huonekalu.
Menin makuuhuoneeseen. En sinistä mekkoa varten. Avasin vaatekaapin ja otin matkalaukun.
Hän soitti kaksi tuntia myöhemmin, kun olin jo asettunut halpaan hotelliin kaupungin laitamille, Vantaan puolelle. En ollut mennyt ystävien luo, jotta hän ei löytäisi minua heti.
»Missä olet?» Hänen äänensä oli tyyni, mutta tyyneyden alla väijyi uhka. Aivan kuin kirurgi katsoisi kasvainta ennen kuin alkaa leikata. »Vieraat ovat paikalla, mutta emäntä puuttuu. Epäkohteliasta.»
»En tule, Matias.»
»Mitä tarkoitat, et tule? Oletko nyt suuttunut niistä lihapullista? Tellervo, älä käyttäydy kuin lapsi. Tule takaisin.»
Hän ei pyytänyt. Hän käski. Lujasti vakuuttuneena siitä, että hänen sanansa oli laki.
»Jätän avioerohakemuksen.»
Toisessa päässä oli hiljaista. Taustalla soi hiljainen musiikki ja lasit kilisivät. Hänen iltansa jatkui.
»Selvä», hän sanoi lopulta jäisellä ivalla. »Eli haluat osoittaa luonnettasi. Hyvä. Leiki itsenäistä. Katsotaan, kauanko kestät. Kolme päivää?»
Hän katkaisi puhelun. Hän ei uskonut minua. Minä olin hänelle esine, joka oli hetkeksi pettänyt.
Viikkoa myöhemmin tapasimme hänen toimistossaan. Hän istui pitkän pöydän päässä, vierellään sileäksi ajeltu asianajaja, jonka kasvot olivat pokerinpelaajan. Tulin yksin. Tarkoituksella.
»No, oletko riehunut tarpeeksi?» Matias hymyili ylimielistä hymyään. »Olen valmis antamaan sinulle anteeksi. Tietysti, jos pyydät anteeksi.»
Laskin avioeropaperit pöydälle sanomatta sanaakaan.
Hänen hymynsä hyytyi. Hän nyökkäsi asianajajalleen.
»Asiakkaani», tämä aloitti pehmeällä äänellä, »on valmis tulemaan vastaan. Ottaen huomioon teidän epävakaan tunnetilanne ja ansiotulojen puuttumisen.»
Hän työnsi kansion minulle.
»Matias luovuttaa teille autonne. Ja on valmis maksamaan kuuden kuukauden elatusmaksua. Se on enemmän kuin antelias summa. Sillä voitte vuokrata vaatimattoman asunnon ja löytää työtä.»
Avasin kansion. Summa oli nöyryyttävä. Ei edes muruja hänen pöydästään, vain pölyä niiden alla.
»Asunto jää tietenkin Matiakselle», asianajaja jatkoi. »Se on ostettu ennen avioliittoa.»
Yritys kuului hänelle. Yhteistä omaisuutta ei ollut. »Ethän sinä ole käynyt töissä.»
»Minä hoidin kotia», sanoin hiljaa, mutta lujasti. »Minä loimme kodin, johon hän palasi. Järjestin hänen vastaanottonsa, joissa hän solmi kauppansa.»
Matias ynähti.
»Koti? Vastaanotot? Tellervo, älä tee itsestäsi naurettavaa. Kuka tahansa kotirouva olisi tehnyt sen paremmin ja halvemmalla. Sinä olit vain nätti lisävaruste. Sellainen, joka on muuten viime aikoina lähinnä rupsahtanut.»
Hän halusi satuttaa. Ja onnistui. Mutta ei niin kuin oli tarkoittanut. Kyyneleiden sijasta sisälläni alkoi kiehua viha.
»En allekirjoita tätä.» Työnsin kansion pois.
»Et ymmärrä», Matias sanoi ja kumartui eteenpäin. Hänen silmänsä kapenivat. »Tämä ei ole tarjous.»
Se oli uhkavaatimus. Joko otat sen ja lähdet hiljaa, tai et saa mitään. »Minulla on parhaat asianajajat. He todistavat, että sinä elät yksinomaan minun kustannuksellani. Kuin loinen.»
Hän nautti sanasta.
»Ilman minua et ole mitään. Nolla. Et osaa edes paistaa lihapullia. Miten aiot pärjätä oikeudessa minua vastaan?»
Katsoin häntä. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin en katsonut häntä vaimona, vaan muukalaisena. Enkä nähnyt vahvaa miestä, vaan peloissaan olevan, itserakkaan pojan, joka paniikin vallassa pelkäsi menettävänsä otteen.
»Nähdään oikeudessa, Matias. Ja kyllä, en tule yksin.»
Nousin ja lähdin. Hänen palava, vihaa tihkuva katseensa porautui selkääni. Ovi sulkeutui takanani ja katkaisi menneisyyden poikki. Tiesin, ettei hän jättäisi tätä sikseen. Hän yrittäisi tuhota minut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olin valmis.
Oikeudenkäynti oli nopea ja nöyryyttävä. Matiaksen asianajajat maalasivat minusta kuvan lapsellisena loiskasvina, joka oli raivostunut yhdestä »epäonnistuneesta illallisesta» ja halusi kostaa.
Minun asianajajani, vanhempi ja rauhallinen nainen, ei väitellyt. Hän vain asetti todisteet pöydälle: kuitteja, tiliotteita, tositteita.
Samoja kuitteja niistä »sopimattomista» illallisista, joihin olin ostanut raaka-aineet. Laskuja hänen pukujensa pesusta ennen tärkeitä tapaamisia. Lippuja tilaisuuksiin, joissa hän loi suhteita ja jotka minä maksoin.
Se oli huolellista, tylsää työtä. Ei sen osoittamiseksi, että minun panokseni oli ollut hänen yritykselleen korvaamaton. Vain yhden asian todistamiseksi: Minä en ollut loinen. Minä.
