Sinä olet kyllä pyhimys, Sini. Ilman sinua äiti olisi ollut vanhainkodissa jo vuosia, sanoi Antti lempeällä äänellä, sipaisi vaimonsa päätä ja tarttui olkalaukkuun. Ovi kolahti kiinni käytävään.
Sini jäi seisomaan keittiön pöydän viereen. Neljäkymmentäkaksi-vuotias nainen näytti vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta. Iho oli eloton, silmäpussit tummat ja kädet kuivuneet jatkuvasta pesemisestä. Selkä kipuili lakkaamatta. Sinin elämä pysähtyi seitsemän vuotta sitten. Silloin hänen anoppinsa, Kaisa Mäkelä, sai vakavan aivoinfarktin. Lääkärin lauseet leikkasivat kuin veitsi: alaraajojen sekä oikean käden halvaus, puhevaikeuksia.
Antti, ainoa poika, itki polvillaan Sinin edessä. Yksityiset hoitajat maksoivat hulppeita summia, eikä nuorella insinöörillä ollut siihen mahdollisuuksia. Sini, joka oli nouseva kyky vanhojen kirjojen restauroinnissa, irtisanoutui Kansallismuseosta. Hän myi isoäidiltään jääneen yksiön, jotta saisi katettua ensimmäisen vuoden kuntoutuksen ja kalliit lääkkeet, ja muutti anoppinsa harmaaseen, kamferilta ja vanhalta villapaidalta tuoksuvaan asuntoon Kalliossa.
Elämä pysähtyi
Seitsemän vuoden ajan Sini eli kuin vankileirillä: herätys kuudelta, vaippojen vaihto, ihoa kostealla pyyhkeellä ettei tulisi makuuhaavoja, ruokkimista teelusikalla sosekeittoa. Kaisa oli hankala potilas, kyräilevä ja äkkipikainen. Jos keitto oli liian mautonta, hän sylki sen lattialle, saattoi tarkoituksella kaataa alusastiansa puhtaille lakanoille ja huusi huomiota tuntikausia.
Sini ei valittanut. Hän ajatteli, että tämä on nyt hänen taakkansa. Antti uurasti ylitöissä, tuli kotiin yömyöhään harmaana ja rättiväsyneenä. Palkka meni tulevan mökin rakennukseen heidän ainoaan yhteiseen unelmaansa. Tontti ja rakennuspaperit oli kuitenkin kirjattuna Kaisan nimelle, jotta, kuten Antti selitti, saisivat paremmat verovähennykset vammaisuuden nojalla. Sini ei jaksanut papereita lukea. Voimat menivät arjessa selviämiseen.
Viime aikoina anoppi alkoi tukehtua vesilasilliseenkin. Pari kertaa Sini pelasti täpärästi hengen. Pelko siitä, että Kaisa kuolisi kun hän olisi ostoksilla, muuttui pakkomielteeksi. Niinpä Sini teki ratkaisun: osti halvalla torilta pienen wifi-kameran ja piilotti sen anopin kirjahyllyyn. Hän halusi nähdä kännykästään, että kaikki oli hyvin, kun jonotti apteekissa.
Näytelmä loppuu
Oli kylmä ja sateinen marraskuun tiistai. Sini seisoi S-marketin kassajonossa. Hän avasi puhelimen kameranäkymän. Kuva pätki, mutta hetken päästä ruutu kirkastui ja Siniltä putosi maitotölkki lattialle.
Kuvassa hänen halvaantunut anoppinsa istui sängyn laidalla. Ja sitten, täysin vaivatta, nousi seisomaan. Seitsemän vuotta lusikkaakaan pidellä kykenemätön Kaisa käveli ikkunalle, avasi tuuletusikkunan, otti patterin takaa piilossa olleen tupakan ja sytytti sen virnistellen.
Sini tuijotti näyttöä turtana. Silloin huoneeseen asteli Antti, jonka piti olla tärkeässä työpalaverissa toisella puolella Helsinkiä.
Sini painoi mikrofonikuvaketta ja sai äänen päälle juuri kun Antti ärähti: Äiti, taas tupakoit täällä! Sini kyllä haistaa
Sinun Sinisi on niin pölkkypää, sanon että haju tuli ikkunasta, kuuluu Kaisan pirteä ääni. Kauanko tässä vielä makaan vaipoissa tämän urpon edessä? Hänen tekemistä vellipuuroista saan närästystäkin.
Koeta kestää vielä pari kuukautta, Antti huokaisee. Mökin paperit on kohta noudettavissa, heti kun saan omistustodistuksen, laitan eropaperit vireille. Minna on jo neljännellä kuulla, ei se saa stressata. Mennään suoraan mökille ja potkaistaan Sini pihalle. Eihän sillä ole asuntoa, rahaa eikä työpaikkaa. Saa kiittää kun on saanut katon päällään näinkin kauan.
Totta, hymähtää äiti. Tulipa hyvät säästötkin, kun ei ole ollut hoitajia. Ilmainen renki. Nyt käyn takaisin vuoteeseen, se kohta saapuu taas töllistämään.
Jäätynyt tyhjyys
Elokuvissa tällaisessa kohdassa nainen rikkoo astiat ja huutaa raivoissaan. Todellisuudessa petos lamauttaa. Sini ei itkenyt, vaan tunsi kuin nahka olisi riisuttu ja hän itse heitetty jääveteen. Seitsemän vuotta. Hänen nuoruutensa, uransa, mahdolliset lapsensa, myyty yksiö. Kaikki oli uhrattu kahdelle loiselle, jotka olivat muuttaneet sairastamisen orjuutukseksi. Kaisa oli toipunut jo kolmantena vuonna, mutta jatkanut teatteria, jotta Antti sai säästettyä uuden elämän aloittamiseen rakastajattaren kanssa.
Sini palasi kotiin muun tunnin päästä. Astelee hiljaa sisään. Kaisa makaa nyt taas patjana, valittaa heikolla äänellä:
Siiini vettä
Sini ojensi lasin, pyyhki Kaisan leuan ja sanoi lempeästi: Olkaa hyvä, Kaisa. Ottakaa rauhassa. Hän ei voinut riehua tai väitellä kotia ei ollut, eikä rahaa. Kaikki oli anopin nimissä. Jos hän nyt nostaisi hälyä, ajaisi perhe hänet pihalle pikkukassin kanssa.
Mutta Sini muisti yhden asian. Viisi vuotta sitten, kun Kaisa todella tarvitsi apua, tämä antoi Sinille valtakirjan, jolla sai käyttää kaikkea omaisuutta ja pankkitilejä. Valtakirja oli voimassa kymmenen vuotta. Nyt Kaisa ei ollut sitä koskaan käynyt peruuttamassa.
Vapauden hinta
Kolme päivää Sini jatkoi rooliaan moitteetta: siivosi, laittoi ruokaa ja hymyili Antille tämän kehuessa häntä taas pyhäksi.
Päivisin hän kuitenkin siirsi heidän maailmansa pois. Valtakirjan turvin hän kävi pankissa tyhjentämässä yhdistetyt tilit, kaiken sen mitä oli säästetty mökin viimeistelyyn. Summa oli lähes sama, jonka Sini oli aikanaan saanut myydessään isoäidin asunnon. Sitten hän soitti kiinteistövälittäjälle ja myi mökin, joka oli kirjattu Kaisan nimiin, kuudellakymmenellä prosentilla markkinahinnasta. Rahat siirrettiin Sinin uudelle tilille eri pankkiin.
Laki oli hänen puolellaan: valtakirja oli voimassa ja kaikki muodollisuudet hoidettu. Antilla ei ollut perusteita syyttää petoksesta.
Perjantai-aamuna Antti lähti töihin. Sini pakkasi pieneen laukkuun omat tavaransa, otti vain vanhoja vaatteitaan, paperit ja läppärin. Ennen lähtöään hän kävi vielä makuuhuoneessa. Kaisa makasi silmät kiinni.
Sini laski yöpöydälle muistitikut, joille oli tallentanut kameran nauhoitteen. Sähköisen viestin päätteeksi hän työnsi tuhkakupin lähemmäs sängyn reunalle.
Toipukaa nyt omassa rauhassanne, Kaisa, Sini sanoi hiljaa. Pysytelkää jaloillanne. Vaippoja ei enää ole.
Sitten Sini poistui asunnosta. Valmiina jättämään kaiken taakseen.
Elämää ilman valheita
Tässä tarinassa ei ole satumaisia loppujen lopuksi. Oven takana ei odota Suomen unelmavävy. 42-vuotiaana Sini asettuu pieneen vuokrakämppään Mellunmäen laidalla. Hänen kädet tuoksuvat vieläkin kloorilta, ja yöt kuluvat anopin huutoja muistellen. Hän tarvitsee pari vuotta terapiaa ja lääkitystä voidakseen taas katsoa toisia silmiin ja palatakseen restauroimaan kirjoja. Osa rahoista menee hoitoihin, osa selviytymiseen. Kaikki nuoruus on poissa.
Mutta kohtalo oli kekseliäämpi kuin mikään oikeussali. Antti yritti syyttää Siniä rikoksesta, mutta poliisi totesi, ettei rikosta voitu todeta valtakirja oli aito. Kun Antti kertoi, että mökkiä ei enää ole eikä tileillä ollut rahaa, Minna jätti hänet ja haki elatusavut.
Kaisan oli pakko nousta vuoteesta. Mutta kun ihminen elää vuosia katkeruudessa ja valheessa, keho uskoo lopulta valheisiin. Vuoden kuluttua Sinin lähdöstä, jatkuvien riitojen keskellä, Kaisa sai uuden aivoinfarktin tällä kertaa pysyvän ja vakavan.
Antti jäi yksin, lääkkeiltä haisevaan asuntoon, halvaantuneen äidin kanssa ja velkoihin. Ei ollut ketään, joka olisi ilmaiseksi kantanut toisten taakkaa.
Opetus on: Pahimmat pedot eivät hiivi öissä. Ne asuvat kanssamme saman katon alla, suutelevat hyvästiksi lähtiessään töihin ja ylistävät meitä pyhimyksiksi samalla, kun ratsastavat meidän hyväntahtoisuudellamme. Hyvyys ja uhrautuvuus ovat suuria arvoja, mutta ilman tervettä järkeä ja itsekunnioitusta ne tekevät ihmisestä vain käyttöesineen. Älä koskaan uhraa elämääsi niille, jotka eivät olisi valmiita antamaan sinulle edes murua.
Entä sinä? Olisitko sinä pystynyt hoitamaan anoppiasi velvollisuuden tunteesta vuosia? Oliko Sini oikeutettu ratkaisuunsa? Kerro ajatuksesi kommenteissa tästä tarinasta riittää keskusteltavaa! Ja silti, kun kevät tuli, Sini istui iltaisin uudella parvekkeellaan, kädet pöydällä, edessään kuppi vahvaa teetä ja vanha nahkakantinen kirja, jonka kannet hän hiljattain oli kunnostanut. Jokainen sivu oli liimattu hellästi ja huolella, jokainen repeämä silitelty näkymättömiin. Ikkunasta avautui näkymä vaatimattomaan puistoon, jossa lapset pelasivat palloa hiekkakentällä. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän hymyili ääneen niin ettei vain suupieli värähtänyt, vaan koko keho osallistui. Hän ei muistanut miltä vapaus tuntui, mutta nyt se oli tässä: pienissä hengissä, kaikissa niissä aamuissa, joissa kukaan ei huutanut vettä, eikä hänen tarvinnut olla pyhimys.
Sinin puhelin soi joskus iltaisin vanhojen ystävien numerosta. Usein hän ei jaksanut vastata, mutta pikkuhiljaa hän rohkaistui ensin lyhyisiin viesteihin, sitten tapaamisiin kirjastossa ja kahviloissa, joissa keskusteltiin muustakin kuin sairauksista ja lääkkeistä. Toisten aikuisten seurassa hän huomasi, että suru oli vain yksi väri paletissa samoin pettymys ja viha mutta hänellä oli mahdollisuus lisätä joukkoon toivo, uteliaisuus, jopa hiljainen ilo.
Eräänä päivänä Sini sai ensimmäiseltä asiakkaaltaan kiitoksen: “Olet tehnyt mahdottomasta kaunista.” Hän silitti kirjankantta sormillaan, ja ymmärsi, että juuri niin hän oli tehnyt omalle elämälleen. Kaikkea ei saa takaisin, mutta jokainen hetki, jonka nyt saa elää ilman petollisia siteitä, on vaalin arvoinen. Niinpä hän avasi ikkunan, hengitti syvään ja jätti menneisyyden pölyttymään siellä, minne se kuului. Tästä eteenpäin Sini valitsisi itse, kenelle sydämensä ja aikansa antaisi.
Kevyttuuli toi hänen kasvoilleen uuden alun.
