No niin, mä kerron sulle ihan uskomattoman jutun. Mun ex-mies, Aki, ilmestyi mun ovelle heti kun se sai tietää, että olin ostanut asunnon meidän pojalle, Eetulle. Se tuli suoraan kynnykseltä sanomaan, että se muuttaa nyt meidän kanssa asumaan.
Olin just laittamassa ruokaa, kun ovikello soi.
– Äiti, avaa, iskä on täällä! – Eetu, nyt jo kaksitoistavuotias, heitti pleikkarin kaukosäätimen sohvalle ja juoksi eteiseen.
Uuden metallioven lukot olivat jäykät, piti oikein painaa kahvasta ja vääntää avainta. Oven takana seisoi Aki, kädessään joku elektroniikkaliikkeen kassi. Viiteen vuoteen se ei ollut näyttäytynyt ollenkaan. Elatusmaksut oli minimaaliset, kun ne laskettiin sen ilmoittamasta pienestä palkasta. Mutta nyt se seisoi siellä uudessa mokkanahkatakissa ja hymyili.
– Hei, onneksi olette kotona! – Aki astui eteiseen ja melkein kompastui kenkälaatikkoon, jota ei oltu vielä viety kaappiin. – Hei Eetu! Katso mitä toin sulle. Tää on uusin malli, tämmöstä ei ihan joka kaupasta löydy.
Poika oli ihan ihmeissään. Viimeisen viiden vuoden aikana Aki oli lähettänyt vaan kaksi kertaa vuodessa viestin – syntymäpäivänä ja uutenavuotena. Joskus se oli laittanut viiskymppiä tilille. Eetu tiesi, ettei isä ollut kiinnostunut, eikä se odottanut mitään tämmöistä lahjaa.
– Mitä sä täällä teet, Aki? – kysyin hiljaa. Mua alkoi pelottaa, koska mun ex-miehen yllättävä ilmestyminen ei koskaan tarkoita mitään hyvää.
– No mitä, pojan luona tietenkin! – Aki laski kassin kenkätelineelle ja alkoi riisua kenkiä. – Kuulin, että ootte muuttaneet. Hyvä alue, uusi talo. Hienosti oot järjestänyt, Sanna. Laita mulle kahvit, jutellaan vähän meidän pojan tulevaisuudesta.
Se ei ymmärrä, miten vaikeaa tän asunnon hankkiminen oli. Viisi vuotta säästin hampaat irvessä, tein kahta työtä logistiikkafirmassa ja öisin raportteja. Joka ikinen euro piti laskea. En käynyt lomilla, en ostanut uusia vaatteita, en edes kahviloissa. Kaksio kaupungin laidalla, vastavalmistuneessa talossa, tuntui ihan mahdottomalta. Mutta rakennusliike sai talon valmiiksi aikataulua aiemmin, ja päästiin muuttamaan.
Heti laitoin asunnon Eetun nimiin, jotta sillä on oma koti tulevaisuudessa, eikä mikään vie sitä siltä. Kaikki sukulaiset ja kaverit tiesi tästä ja olivat iloisia. Mutta jotenkin Aki sai tietää.
– Tule keittiöön, – sanoin, koska en halunnut tapella lapsen kuullen. – Eetu, mee omaan huoneeseen ja avaa se lahja. Mulla ja isällä on vähän puhuttavaa.
Poika otti kassin ja katosi nopeasti. Keittiössä haisi vielä uusi maali ja huonekalut. Kaapistot olivat Ikeasta, mun veli oli koonnut ne. Aki istuutui jakkaralle, laski kyynärpäänsä pöytään ja katseli ympärilleen.
– No, ihan kiva, – se sanoi. – Tää on varmaan joku kuusikymmentä neliötä? Hyvä keittiö. Paljon tän hintaluokan asunnot nykyään on? Kolmesataaviisikymmentä tonnia?
– Kolmesataaviisikymmentä, – vastasin ja laitoin veden kiehumaan. – Ja kaikki rahat mä oon itse tienannut. Käytin myös äitiyspaketin rahoja, ja mun vanhemmat auttoi vähän. Sulle ei kukaan oo tästä velkaa.
– Sanna, miksä heti suutut? – Aki pudisti päätään. – Me erottiin, sitä sattuu. Oltiin nuoria ja tehtiin virheitä. Mutta meillä on yhteinen poika. Mä oon koko tän ajan tehnyt töitä ja rakentanut omaa firmaa. Nyt tulot on kasvaneet. Tulin katsomaan, miten mun lapsi elää.
Kuuntelin ja ihmettelin sen röyhkeyttä. Kun me lähdettiin sen yksiöstä, joka kuului sen äidille, Aki tarkisti meidän laukut, ettei oltu otettu mitään ylimääräistä. Se vei jopa blenderin, jonka mun vanhemmat oli antanut meille häälahjaksi. Silloin se sattui, nyt tunsin vaan inhoa.
– No, katsoitko. Juo kahvis ja lähde. Meillä on paljon hommia, – laitoin sen eteen kuppi halpaa pussikahvia. Parempaa kahvia meillä ei ollut tapana ostaa – oli tottunut säästämään kaikesta.
***
Aki siirsi kuppia lähemmäs, muttei juonut. Se teki vakavan ilmeen ja nojautui lähemmäs pöydän yli.
– Sanna, mä tulin asian takia. Mulle kerrottiin, että oot laittanut asunnon Eetun nimiin. Se on yksin omistaja. Onko se totta?
– On. Mitä se sulle kuuluu?
– No nyt on kyllä! – Aki hämmästeli. – Sä oot toiminut ihan tyhmästi rahan kannalta. Se on vasta kaksitoista. Ymmärrätkö, miten vaarallista se on? Jos sulle tapahtuu jotain, alkaa ongelmat edunvalvonnan ja oikeuden kanssa. Ja muutenkin, lapsen on huonoa saada kaikki valmiina lapsena. Sä hemmottelet sen pilalle, eikä se arvosta mitään.
– Mä en tarvi sun neuvoja lastenkasvatuksesta, – sanoin ja puristin pöydän reunaa, että pysyisin rauhallisena. – Viiteen vuoteen sut ei kiinnostanut, onko se hemmoteltu vai ei. Mä ostin sille kenkiä pari numeroa liian isoa, että ne kestäis pidempään, ja sain tuttavilta käytettyjä takkeja. Missä sä olit silloin sun talousneuvojesi kanssa?
– No, älä nyt ala riidellä, – Aki nosti kädet, merkiksi ettei halunnut tapella. – Mä haluan teille vaan hyvää. Mulla on ehdotus. Tää on hyvä suunnitelma, miten näitä neliöitä saadaan tuottamaan rahaa.
– Mun firma avaa uuden logistiikkaterminaalin. Tarvitsen rahaa laajennukseen. Tän asunnon vakuudeksi voi ottaa ison lainan pankista. Tai sit myydään tää kaksio, sijoitan rahat bisnekseen, ja vuoden päästä ostan Eetulle kolmion keskustasta. Saadaan viiskyt prosenttia vuodessa.
Kuuntelin enkä voinut uskoa korviani. Tää tyyppi tuli viemään oman poikansa ainoan kodin ja sijoittamaan riskialttiiseen bisnekseen.
– Ootko sä ihan sekaisin? – kysyin kuiskaten, ettei Eetu kuulisi. – Asunto kuuluu alaikäiselle lapselle. Yksikään pankki ei anna lainaa lapsen omistaman omaisuuden vakuudeksi. Eikä edunvalvontaviranomaiset anna myydä asuntoa, jos lapselle ei heti osteta toista, joka on vähintään yhtä hyvä.
Aki hymyili.
– Sanna, se ei oo mikään ongelma. Kaikki voidaan järjestää. Mulla on tuttuja juristeja, jotka tietää tarvittavat kaavat. Edunvalvonta voidaan kiertää. Me voidaan kirjata Eetu väliaikaisesti mun äidin luokse Savoon. Siellä on iso talo, pinta-alaltaan se täyttää kriteerit. Sit asunto voidaan siirtää mun tai sun nimiin, ja sitä voidaan käyttää kauppoihin. Mä oon laskenut kaiken. Voidaan toimia kuin bisneskumppanit Eetun parhaaksi.
Just silloin Eetu tuli keittiöön. Kädessä se piti uutta tablettia ja hymyili onnellisena.
– Iskä, kiitti hirveesti! Tää tabletti on ihan supernopea. Autatko mua laittamaan profiilin? Mun vanha puhelin ei enää pyöritä sovelluksia.
Aki vaihtoi äänensävyä saman tien ja alkoi puhua tosi lempeästi:
– Tottakai, poika! Nyt laitetaan kaikki kuntoon. Mä oon aina sun takana, muista se. Nähdään jatkossa usein. Oon jopa miettiny, että muutan teille. Täällä on tilaa, yhdessä olis kivempi. Mä autan läksyissä ja ilmoitan sut johonkin urheilukerhoon.
Musta tuli tosi epämiellyttävä olo. Tajusin sen todelliset aikeet. Se halusi paitsi rahaa asunnosta, myös palata takaisin, koska meillä oli nyt arvokasta omaisuutta. Viisi vuotta sitten se heitti meidät pihalle yhden matkalaukun kanssa. Silloin se sanoi, että on väsynyt lapsen itkuun ja mun jatkuvaan väsyneeseen naamaani. Ja nyt, kun poika on kasvanut ja mulla on oma asunto Helsingissä, se päätti vaatia isän oikeuksia.
– Eetu, mee huoneeseen, – sanoin mahdollisimman rauhallisesti. – Me lopetellaan isän kanssa, ja sit se tulee sun luo.
Poika nyökkäsi ja meni. Aki katsoi mua voitonvarmana.
– Näätkö, miten se poika suhtautuu muhun? Se tarvitsee miehen mallia. Sä oot kasvattanut sitä yksin, näytät kalpealta ja väsyneeltä töistä. Suostu mun ehdotukseen, Sanna. Mä palaan perheeseen, ja eletään normaalisti. Asunto pistetään bisnekseen ja tienataan paljon rahaa. Sä voit lopettaa sen raskaan työn ja olla kotona.
– Sun äitis asuu Savossa vanhassa puutalossa, joka on ihan rapistumassa, – sanoin ja katsoin sitä silmiin.
– Haluatko kirjata lapsen pois uudesta Helsingin asunnosta ja laittaa sen asumaan taloon ilman keskuslämmitystä? Ja kaikki sen takia, että otetaan lainaa ja satsataan sun projekteihin? Mä muistan sun aiemmat ideat: kahviautomaatit ja autonosien kauppa. Niistä jäi vaan velkoja, jotka mun vanhemmat joutu maksamaan, ettei ulosotto vie meidän kodinkoneita.
Aki lakkasi hymyilemästä. Sen naama muuttui vihaiseksi, se puristi hampaat yhteen.
– Millä asenteella sä puhut mulle? – se huusi. – Mä oon sen isä! Mulla on laillinen oikeus kasvattaa omaa poikaani. Jos mä haen käräjäoikeudelta päätöstä lapsen asumisesta, sulla on vaikeeta. Mun virallinen tulotaso on nyt kolme kertaa suurempi kuin sun. Edunvalvonta näkee, että äiti tekee kahta työtä eikä vietä aikaa lapsen kanssa, ja isällä on joustava työaika ja paljon rahaa.
Mua nauratti ja samalla oksetti. Viisi vuotta sitten olisin pelännyt, itkenyt ja anellut ettei se tekisi niin. Mutta nää vuodet olen tehnyt töitä ja oppinut olemaan pelkäämättä. Opin puhumaan perintätoimistojen kanssa, kun Aki jätti mut hoitamaan sen pikavippejä. Opin täyttämään papereita ja asioimaan virastojen kanssa.
– Hae käräjille, – vastasin rauhallisesti ja kaadoin itselleni lasin vettä. – Tee oikeusjuttu. Käräjätuomari hämmästyy kyllä, kun näkee sun elatusmaksurästit. Paljonko oot velkaa viime vuodelta? Kymmenen tonnia? Ulosottorekisteri on kaikkien nähtävillä, Aki. Sun uusi takki ja lahja pojalle on kivoja. Mutta laki suojelee niitä vanhempia, jotka elättää lasta päivittäin, eikä niitä, jotka ilmestyy kerran viidessä vuodessa.
Aki nousi nopeasti jakkaralta. Sen koppavuus katosi hetkessä.
– Kade ja vihainen oot vaan, kun mulla menee nyt hyvin! – se alkoi huutaa. – Asu täällä pikku asunnossasi, ole yksin. Luuletko et onnistut? Eetu kasvaa ja muuttaa mun luokse, koska sä et osaa antaa sille muuta kuin tän kodin!
– Mene nyt, Aki, – avasin ulko-oven. – Ja ota se tabletti mukaan. Me pärjättiin ilman sun lahjoja viisi vuotta, pärjätään jatkossa.
Aki meni Eetun huoneeseen ja otti hämmästyneeltä pojalta tabletin pois.
– Te ette osaa arvostaa mitään! – se huusi sitoessaan kenkiä eteisessä. – Ette saa multa enää euroakaan. Tuut itse anelemaan apua, kun sähkölaskua ei ole varaa maksaa!
Ovi paiskautui kiinni kovalla pamauksella. Eteiseen tuli hiljaista. Eetu tuli huoneestaan, se itki. Sitä harmitti menetetty tabletti, mutta se ymmärsi tilanteen. Se tuli luokseni ja halasi vyötäröstä.
– Äiti, ei se mitään. Mä pärjään mun vanhalla puhelimella. Tärkeintä on, että meillä on nyt uusi koti.
Silitin sen päätä. En enää odottanut mitään siltä mieheltä. Pärjätään yksin, ilman sen vaarallisia suunnitelmia ja yhtäkkiä herännyttä isänhalua, josta olisimme joutuneet maksamaan kalliisti.
