Olimme kirjoitelleet toisillemme pari viikkoa. Antti osoittautui sellaiseksi harvinaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa on helppo jutella. Ei mitään kaksimielisiä vihjailuja, ei yrityksiä olla parempi kuin on. Viisikymmentäkaksivuotias mies, eronnut, kaksi aikuista lasta, töissä rakennusalalla. Vakava, huumorintajuinen, lukenut. Kun hän ehdotti tapaamista, suostuin empimättä.
Sitten tuli se viesti: “Kuule, sovitaan heti alkuun – en maksa naisten puolesta treffeillä. Se on periaatteeni, toivottavasti suhtaudut siihen normaalisti.”
Totta puhuen suhtauduin ihan normaalisti. Päinvastoin – arvostan rehellisyyttä. On paljon parempi tietää se etukäteen kuin istua ravintolassa ja miettiä, kuka maksaa mitäkin. Vastasin: “Okei, ei ongelmaa. Nähdään lauantaina.”
Mutta sitten aloin miettiä.
Lauantaiaamuna heräsin tavallista aikaisemmin. Olen neljäkymmentäkuusi, ja tiedän tarkalleen, kuinka kauan kestää näyttää “edustavalta”. Toimintatapani mukaan avasin vaatekaapin, otin mustan mekon – sen, joka aina toimii ja peittää kaikki puutteet. Sitten katsoin meikkihyllyä. Liftauspohjavoide, peitevoide tummille silmänalusille, luomiväripaletti, ripsiväri, huulipuna, korjaava meikkivoide… Tavanomainen setti treffeille iässäni.
Ja silloin se iski.
Miksi?
Jos rakennamme tasavertaista suhdetta, jos kumpikin maksaa omansa, jos kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa – miksi minun pitäisi käyttää kaksi tuntia valmistautumiseen? Miksi minun pitäisi näyttää lehtikuvan mallilta, kun Antti todennäköisesti tulee farkuissa ja villapaidassa, käyttäen valmisteluun varttitunnin?
Päätin tehdä kokeilun. Rehellisen ja loppuun asti.
Vedin päälle lempifarkut, pehmeän harmaan villapaidan, jossa tunnen aina olevani oma itseni. Hiukset ponnarille – niin kuin kotona. Ei meikkiä. Ei korkokenkiä. Pelkkä minä. Aidoimmillani, ilman filttereitä ja koristeluja.
Kun katsoin itseäni peilistä, se tuntui oudolta. Ei pahalta – nimenomaan oudolta. Olin tottunut näkemään itseni “valmisteltuna” ennen ulos lähtöä. Nyt katsoin ja näin tavallisen naisen, joka menee tapaamaan kaveria. Tai ostoksille kauppaan.
“No, katsotaan mitä tästä tulee”, ajattelin.
Antti istui jo pöydässä, kun astuin sisään. Hän näki minut, heilautti kättä, hymyili. Istuin alas, halaelimme – niin kuin tutut tavatessaan. Kaikki oli normaalisti.
Ensimmäiset parikymmentä minuuttia juttelimme vain. Puhuimme säästä, uudesta tv-sarjasta, hänen viimeisimmästä vaelluksestaan. Hän kertoi kiinnostavasti, huumorilla. Ajattelin jo, että turhaa huolta – ilta sujuu hyvin.
Sitten hän hiljeni kesken lauseen. Katsoi minua arvioivasti. Ja kysyi:
“Kuule, sä… et kai kauheesti valmistautunut tähän tapaamiseen?”
En heti ymmärtänyt, mistä hän puhui.
“Mitä tarkoitat?”
“No, kuvissa olit niin… kirkas. Hoidettu. Muistatko, lähetit kuvia? Punainen mekko, meikki. Nyt taas…” hän epäröi. “Nyt tuntuu kuin olisit lähtenyt ihan vain, vaikka kauppaan.”
Siinä kohtaa hymyilin. Koska tajusin: kokeilu toimi juuri niin kuin olin olettanut.
“Antti”, aloitin rauhallisesti, “muistatko, mitä kirjoitit minulle laskun maksamisesta?”
Hän nyökkäsi, vähän jännittyneenä.
“Muistan. Ja sitten?”
“Sitä, että sinä ehdit tasa-arvoa. Jokainen maksaa omansa, eikö niin? Ei velvollisuuksia, ei rooleja, ei odotuksia. Olet itsenäinen mies, minä itsenäinen nainen.”
“Niin”, hän myönsi. “Ja mikä on ongelma?”
“Ongelmaa ei ole. Ajattelin vain: jos olemme tasavertaisia, miksi tasa-arvo koskee vain rahaa? Sinä tulit tavallisissa farkuissa, villapaidassa, ilman erityistä valmistautumista – niin kuin sinulle on mukavaa. Ja minä tulin ihan samalla tavalla. Eikö se ole reilua?”
Antti avasi suunsa, sulki sen. Sitten avasi uudelleen.
“Mutta se on… se on eri asia”, hän aloitti epävarmasti.
“Miksi eri?” Nojauduin eteenpäin, minua todella kiinnosti. “Selitä minulle.”
Hän yritti. Rehellisesti, hän yritti selittää. Jotain perinteistä, naisen luonnosta, siitä että naiset itse tykkäävät olla kauniita. Kuuntelin ja nyökkäilin.
“Katso”, sanoin minä.
Kauniit hiukset. Hoidettu iho. Manikyyri. Karvojen poisto. Kosmetiikka. Vaatteet. Kengät. Ja sen päälle aika, energia ja raha.
Luonnonkauneudesta puhuvat mielellään ne, jotka eivät ole koskaan laskeneet laskua “pelkästä hyvin hoidetusta ulkonäöstä”.
Antti oli hiljaa.
“Ymmärrätkö, mistä puhun?” jatkoin. “Kun mies sanoo ‘olen tasa-arvon kannalla’, hän usein tarkoittaa: ‘En halua maksaa illallisesta.’ Mutta samalla hän odottaa näkevänsä edessään hoidetun, kirkkaan, kauniin naisen. Vain nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta tehdä se ilmaiseksi. Omalla kustannuksellaan. Sekä ajassa, rahassa että vaivassa.”
“Mutta eikö teille se ole mieluista?” hän yritti taas väittää. “Naiset tykkäävät pukeutua.”
Nauroin. En ilkeästi – aidosti.
“Antti, tykkään tuntea itseni kauniiksi. Mutta tiedätkö, mistä tykkään vielä enemmän? Tuntea itseni omaksi itsekseni. Nukkua tunnin pidempään sen sijaan, että tekisin kampauksen. Olla huolehtimatta ripsivärin valumisesta tai kynnen lohkeamisesta. Käyttää mukavia kenkiä, ei kauniita.”
Hän katsoi minua kuin puhuisin vierasta kieltä.
Istuskelimme vielä noin neljäkymmentä minuuttia. Puhuimme töistä, kesäsuunnitelmista. Mutta tunnelma oli muuttunut. Hän vaikutti hämmentyneeltä, minä mietteliäältä.
Kun oli aika lähteä, jaoimme laskun tasan. Hän maksoi oman salaattinsa ja kahvinsa, minä omat. Kaikki reilusti. Tasa-arvoisesti.
Hyvästelimme kohteliaasti. Hän jopa sanoi, että oli mukava tutustua. Vastasin samoin.
Emme kirjoitelleet enää toisillemme.
Tiedättekö, mikä on kiintoisinta? En kadu sitä kokeilua. Päinvastoin – se selvensi paljon. Ei vain Antista, vaan koko yhteiskunnasta.
Elämme outoa aikaa. Toisaalta kaikki puhuvat tasa-arvosta, itsenäisyydestä, kumppanuudesta. Miehet haluavat nähdä vierellään omavarainen nainen, joka maksaa itse eikä tarvitse taloudellista tukea. Ja se on ok – todella ajattelen niin.
Mutta mikä ei ole ok: vaatimukset naisille ovat pysyneet samoina. Itse asiassa ne ovat vain kasvaneet. Nykyään naisen pitää paitsi näyttää täydelliseltä, myös tienata yhtä paljon kuin mies. Tehdä uraa, olla kiinnostava, kehittyä. Ja kaikki tämä – näyttäen lehtikansien mallilta.
Ja kun hän tulee treffeille ilman meikkiä, mukavissa vaatteissa, elävänä ja aitona – mies ihmettelee: “Etkö valmistautunut?”
Sen illan jälkeen mietin paljon. Siitä, mitä tasa-arvo oikeasti on. Siitä, onko reilua se, mitä kutsumme nykyaikaisiksi suhteiksi.
Ja tajusin tämän: tasa-arvo ei ole sitä, että molemmat maksavat laskun. Se on sitä, että molemmat panostavat yhtä paljon. Ei välttämättä rahaa – mutta vaivaa, aikaa, huomiota, välittämistä.
Jos mies ei ole valmis maksamaan naisesta – kunnioitan sitä valintaa. Oikeasti. Mutta silloin hänellä ei ole oikeutta odottaa naiselta kahden tunnin valmistautumista ennen tapaamista. Hänellä ei ole oikeutta pettyä, jos nainen tulee mekon ja korkokenkien sijasta farkuissa ja lenkkareissa.
Jos olemme tasavertaisia – olemme tasavertaisia kaikessa. Ilman piilotettuja odotuksia. Ilman kaksoisstandardeja. Ilman hämmästystä, kun nainen tulee yhtä tavallisena ja rentona kuin mies.
En ole tasa-arvoa vastaan. Olen ehdottomasti sen puolella. Mutta olkaamme rehellisiä: tasa-arvo ei ala kahvilan laskun maksamisesta. Se alkaa rehellisyydestä itseä ja toista kohtaan.
Siitä ymmärryksestä, että kauneus vaatii resursseja. Että hyvin hoidettu ulkonäkö on työtä, aikaa ja rahaa. Että jos sanomme “jokainen omasta puolestaan”, se koskee paitsi lompakkoa, myös odotuksia.
Nyt, ajan päästä, törmään joskus somessa ihmisiin, jotka väittelevät tästä aiheesta. Jotkut huutavat: “Miehen pitää!” Toiset väittävät: “Naiset ovat materialistisia!” Molemmat ovat oikeassa – ja samalla väärässä.
Sillä ydin ei ole siinä, kenen pitää maksaa. Ydin on siinä, miten rakennamme suhteita. Millä arvoilla. Millä rehellisyydellä.
Antti halusi tasa-arvoa – ja sai sitä. Aidointa, ilman koristeluja. Se vain ei ollut sellaista, kuin hän oli kuvitellut.
Mitä te ajattelette – missä kulkee raja oikeudenmukaisuuden ja keskinäisen huolenpidon välillä? Itsenäisyyden ja lämmön välillä? Paperilla olevan tasa-arvon ja elämässä toteutuvan tasa-arvon välillä?
Etsin edelleen vastausta.
