Hei, muistatko kun kerroin siitä ystävästäni Iiriksestä? No, nyt se on todella tapahtunut. Iiris sulki ulko-oven perässään ja nojasi selkänsä viileää metallia vasten. Asunnossa vallitsi outo, korvia huumaava hiljaisuus. Naulakossa ei enää roikkunut Antin harmaa takki, ja kenkähyllystä olivat kadonneet hänen rakkaat ruskeat nahkakenkänsä. Kahdentoista vuoden avioliitto oli päättynyt samana aamuna lyhyeen keskusteluun eteisessä. Antti oli vältellyt katsetta, sullonut laukkuaan kiireesti ja mumissut epäselviä selityksiä siitä, miten tunteet olivat haihtuneet ja miten hän oli löytänyt oikean rakkauden – ja että heidän pitäisi erota sivistyneesti.
Iiris ei ollut alkanut riehumaan eikä rukoillut häntä jäämään. Hän oli vain hiljaa seurannut, miten se ihminen, jolle hän oli antanut elämänsä parhaat vuodet, pakeni pelkurimaisesti toisen naisen luo. Sen Ainon, nuoren ja kunnianhimoisen naisen, jonka kanssa Antti väitti tehneensä vain työprojektia viimeisen puolen vuoden ajan.
Terävä puhelinsoitto repi hiljaisuuden ja sai Iiriksen palaamaan takaisin todellisuuteen. Näytöllä komeili nimi: ”Taina Mäkelä”. Anoppi.
Iiris hengitti syvään. Keskusteleminen Antin äidin kanssa nyt tuntui viimeiseltä asialta, mitä hän halusi tehdä. Taina oli aina ollut määräilevä ja tottunut kohtelemaan miniäänsä kuin kätevää työkalua omien ongelmiensa ratkaisemiseen. Maksaa anopin vuokran laskut, tuoda painavia kauppakasseja viikonloppuisin, osallistua mökin katon korjauskustannuksiin – kaikki lankesi Iiriksen harteille. Antti oli yleensä väistellyt näitä asioita vedoten kovaan työkiireeseen ja väsymykseen.
”No hei, Taina”, Iiris vastasi rauhallisesti ja otti puhelun vastaan.
”Iiris, terve”, kuului putkesta reipas ja ehdoton ääni. ”Soitan asiaa. Huomenna tulee työryhmä mun tontille laittamaan uutta aitaa peltilevyistä. Me sovittiin siitä jo viime kuussa. Sun pitäis tänään laittaa mulle neljätuhatta viisisataa euroa, että saan maksettua ennakon. Ja muista, että viikonloppuna pitää tulla auttamaan vanhojen lautojen purkamisessa.”
Iiris sulki silmänsä. Neljätuhatta viisisataa euroa. Se oli se bonussi, jonka hän oli säästänyt kylpylälomaa varten, koska viimeiset kolme vuotta hän oli tehnyt töitä ylikuormittuneena asiakaspalveluvirkailijana kaupungin palvelupisteessä käytännössä ilman lomia.
”Taina, oletko puhunut poikasi kanssa tänään?” Iiris kysyi tasaisella äänellä.
Linjalla syntyi painostava hiljaisuus. Anoppi ei selvästi ollut odottanut tällaista kysymystä.
”Mitä Antti tähän liittyy?” Tainan ääni nousi ja muuttui ärtyneeksi. ”Antti käy töissä, hän elättää perhettä, eikä hänellä ole aikaa touhuta aitojen kanssa. Meillähän on kaikki sovittu! Ja hei, Iiris, mikä äänensävy tuossa on?”
”Ihan tavallinen äänensävy, Taina”, Iiris suoristi itsensä ja tunsi kylmän varmuuden leviävän sisällään. ”Antti ei enää elätä meidän perhettä, koska meidän perhettä ei enää ole. Poikasi pakkasi tänä aamuna tavaransa ja muutti uuden naisensa, Ainon, luokse.”
Jälleen hiljaisuus. Mutta tällä kertaa se oli erilainen – jännittynyt, laskeva. Iiris tajusi: anoppi oli tiennyt. Tiennyt, mutta soittanut silti vaatimaan rahaa.
”Iiris, älä nyt draamallista”, Taina aloitti sovittelevalla, mutta hieman alentuvalla äänellä. ”Mies kompastuu, sitä sattuu. Tää on väliaikaista. Se menee, tulee takaisin. Sun pitää olla viisaampi. Perhe pitää säilyttää. Miehet on kuin lapsia, niille pitää välillä antaa vapautta, että ne tajuaa missä niillä on parasta. Odota vaan. Sillä välin meidän on hoidettava tää aitajuttu, työmiehet ei odota, että te sovitte.”
Iiris kuunteli näitä sanoja, ja verho putosi hänen silmiensä edestä. Kaikki nämä vuodet hän oli vilpittömästi uskonut, että heillä oli normaali perhe. Kyllä, omat haasteensa, ja anoppi oli välillä liian vaativa, mutta olivathan he perhettä. Nyt kävi ilmi, että hän oli ollut vain kätevä lompakko ja ilmainen kotiapulainen. Ja jopa poikansa petoksen Taina oli valmis ohittamaan, kunhan ei menettäisi omaa mukavuuttaan.
”En enää auta teitä, poikanne lähti toisen luo, antakaa sen rouvan nyt elättää teitä”, Iiris sanoi anopille napakasti.
”Mitä höpötät?!” Taina hengähti närkästyneenä. ”Mikä rouva? Aino on herkkä sielu, eihän se tuollaisiin asioihin pysty! Ja me ollaan sukua, sinulla ei ole oikeutta kohdella minua näin! Olen jo sopinut miesten kanssa!”
”Sovitte, niin maksatte. Hyvää jatkoa, Taina. Älä enää soita.”
Iiris painoi luurin ja esti numeron. Sitten hän meni keittiöön, kaatoi lasillisen kylmää vettä. Kädet tärisivät hieman jännityksestä, mutta mieli oli yllättävän kevyt. Kuin raskas kivi, jota hän oli kantanut vuosia, olisi vihdoin pudonnut maahan.
Samaan aikaan toisella puolella kaupunkia Antti istui kalliilla nahkasohvalla Ainon tilavassa asunnossa. Uusi elämä, josta hän oli haaveillut, ei alkanut aivan suunnitelmien mukaan. Aino istui nojatuolissa ja naputti tyytymättömänä pitkillä kynsillään puhelimen näyttöä.
”Antti, selitä, miksi sun äiti on soittanut mun puhelinta puhki?” hän kysyi kylmästi nostamatta katsettaan.
Antti nielaisi hermostuneesti.
”No, äiti on aloittanut remontin mökillä. Haluaa vaihtaa aitaa. Iiris yleensä auttoi noissa jutuissa, hoiti kaiken ja laittoi rahaa. Nyt se kieltäytyi. Äiti on hämmentynyt ja soittelee apua.”
Aino laski puhelimen hitaasti ja katsoi Anttia pitkään, lävistävästi.
”Iiris auttoi. Iiris laittoi rahaa”, hän toisti hitaasti. ”Ja nyt sä haluat, että mä teen saman?”
”Ei ei, Aino, älä nyt!” Antti huitoi käsiään kiireesti. ”Äiti vaan pyytää neljätuhatta viisisataa euroa työmiesten ennakkoon. Mä ajattelin, että voitaisiin ottaa osa niistä matkakirstun rahoista. Maksan seuraavasta palkasta takaisin.”
Ainon kasvot vääristyivät närkästyksestä.
”Oletko tosissas, Antti? Suostuin ottamaan sut mun asuntoon, koska lupasit normaalin elämän, huolenpitoa ja huomiota. Ja eka päivänä sä ehdotat, että mä maksan sun äidin mielitekoja? Mun rahat on mun rahoja. Sun äiti on sun ongelma. Jos se on tottunut elämään sun ex-vaimon piikkiin, se ei tarkoita, että se voi siirtyä mun piikkiin.”
Antti räpäytti silmiään ymmällään. Hän oli tottunut siihen, että Iiris hoiti kaikki äidin raha-asiat. Iiris oli aina löytänyt tarvittavan summan, Iiris osasi tasoitella ja rauhoitella Tainaa. Aino oli täysin erilainen. Hän erotti tarkasti omat intressinsä ja muiden ongelmat.
”Mut Aino, se on mun äiti… Työmiehet tulee huomenna. Mitä mä sille sanon?”
”Sano, että peruu työmiehet”, Aino määräsi nousten tuolista. ”Ja älkää enää soittako mun henkilökohtaiseen numeroon. En aio kuunnella sen valituksia. Jos et pysty suojella mua omilta sukulaisiltas, meidän pitää miettiä tän suhteen jatkoa.”
Antti jäi istumaan sohvalle ja tunsi maan katoavan jalkojensa alta. Unelma kauniista ja huoletonta elämästä nuoren kaunottaren kanssa oli saanut ensimmäisen ison särön.
Seuraavana päivänä Taina Mäkelä, saatuaan yhteyttä Iikseen eikä Anttiin, päätti toimia tutulla taktiikalla – aiheuttaa julkisen kohtauksen. Hän marssi suoraan kaupungin palvelupisteeseen, missä Iiris työskenteli.
Avarassa salissa oli täynnä asiakkaita. Ihmiset odottivat vuoroaan, kun etuovi pamahti auki ja Taina asteli sisään itsevarmoin askelin. Hän suuntasi suoraan neuvontatiskille, jonka takana Iiris neuvoi rauhallisesti iäkästä miestä eläkehakemuksen teossa.
”Iiris!” Taina huusi koko salin kuullen saadakseen kymmenien ihmisten huomion. ”Mikset vastaa puhelimeen? Luuletko, että voit vaan pyyhkäistä mut pois elämästäsi?”
Iiris hymyili kohteliaasti asiakkaalle, pyysi häntä odottamaan hetken ja kääntyi Tainan puoleen. Hänen kasvonsa pysyivät täysin ilmeettöminä, vaikka sisällä tuntikin puristavan.
”Päivää, Taina”, Iiris sanoi tasaisella, ammattimaisella äänellä. ”Minulla on työpäivä. Jos teillä on kysymyksiä asiakirjojen täyttämisestä, ottakaa vuoronumero terminaalista. Jos teillä on henkilökohtaisia asioita, pyydän teitä poistumaan tiloista, sillä häiritsette työntekoa.”
”Asiakirjoja?!” Taina ärähti ja korotti ääntään. ”Minulla on työmiehet mökillä odottamassa rahaa! Ja sinä istut täällä kivikasvoisena! Olit velvollinen siirtämään mulle ne neljätuhatta viisisataa! Kaksitoista vuotta jaksoin sua, opetin sulle tapoja, ja nyt ekan riidan jälkeen päätit kostaa köyhälle vanhukselle!”
Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Asiakkaat seurasivat kiinnostuneina näytelmää.
Iiris ei kääntänyt katsettaan. Hän katsoi suoraan silmiin naista, joka oli vuosia taitavasti käyttänyt häntä hyväkseen perhevelvollisuuden nimissä.
”Taina”, Iiriksen ääni kuului selvästi ja lujaa, niin että kaikki läsnäolijat kuulivat. ”Poikasi Antti jätti minut ja meni toisen naisen luo. Me emme enää ole perhe. En ole vastuussa teidän aidoistanne, remonteistanne tai toiveistanne. Teillä on poika, kääntykää hänen puoleensa taloudellisen tuen saamiseksi. Ja nyt, olkaa hyvä ja poistukaa tästä julkisesta virastosta, tai joudun kutsumaan järjestyksenvalvojan häiriökäyttäytymisen takia.”
Taina punastui. Hän oli odottanut Iiriksen pehmentyvän, pelkäävän julkista häpeää ja perääntyvän, niin kuin ennen. Mutta hänen edessään seisoi täysin eri ihminen – itsevarma, vapaa nainen, joka ei enää pelännyt juoruja eikä moitteita.
”Sinä… sinä tulet katumaan tätä!” Taina huusi, mutta hänen äänestään puuttui entinen varmuus. Hän kääntyi nopeasti ja kiiruhti ulos, tuntien asiakkaiden paheksuvat katseet selässään.
Mies, joka oli odottanut tiskillä, nyökkäsi kunnioittavasti Iirikselle.
”Hienosti tehty, tyttö. Ei kannata kantaa toisten taakkoja. Jatketaanko mun lomakkeen kanssa?”
Saman päivän iltana Taina Mäkelä istui tyhjällä mökillään. Työmiehiä ei ollut koskaan tullut, koska hän ei pystynyt maksamaan ennakkoa. Antti ei vastannut puheluihin, peläten uuden naisensa vihaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin Taina tajusi todellisen tilanteensa. Oli käynyt ilmi, että hänen koko mukava ja järjestetty arki oli perustunut miniän kärsivällisyyteen ja rehellisyyteen, naisen, jota hän oli halveksinut. Ja nyt se perusta oli romahtanut.
Sillä välin Iiris käveli kotiin työvuoron jälkeen. Hän hengitti syvään viileää ilmaa. Edessä oli tyhjä asunto, mutta se ei enää pelottanut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän suunnitteli viikonloppua juuri niin kuin itse halusi. Saattoi mennä sinne kylpylään. Saattoi nukkua pitkään. Saattoi ostaa uusia juttuja kotiin, juuri sellaisia, joista itse piti.
Ohi kävellessään ison kauppakeskuksen ikkunan edessä hän näki kauniin, kalliin matkalaukun syvän smaragdin värisenä. Iiris pysähtyi katsomaan sitä. Hän oli aina halunnut matkustaa, mutta rahat olivat menneet miehen perheen tarpeisiin. Nyt kaikki olisi toisin. Hän hymyili omalle kuvajaiselleen ikkunassa ja työnsi itsevarmasti kaupan lasioven auki. Elämä oli vasta alussa, eikä hän tässä uudessa elämässä ollut kenellekään mitään velkaa.
Iiris maksoi matkalaukun ja astui ulos kadulle. Puhelin taskussa oli hiljaa. Ei enää vaatimuksia, ei moitteita, ei toisten ongelmia. Vain vapaus ja kirkas ymmärrys siitä, että onnellisuuden hän rakentaisi itse.
Puoli vuotta myöhemmin, rauhallista ja onnellista elämää viettäessään, Iiris oli jo melkein unohtanut entiset sukulaiset – kunnes eräänä iltana hänen ovellaan seisoi kalpea ja repaleinen Antti. Hän näytti siltä kuin olisi menettänyt ihan kaiken. Mies pyysi päästä puhumaan, sillä kävi ilmi, että loistava Aino oli salannut salaisuuden, joka nyt uhkasi Anttia täydellisellä taloudellisella katastrofilla ja hänen ainoan kotinsa menetyksellä.
