Eläkkeellä oleva Alli Hukkanen huokaisi raskaasti ja käänsi itseään vaivalloisesti kyljeltä toiselle. Polvet kolottivat, jalat olivat turvonneet kivusta. Hän oli kyllästynyt sairaalakäynteihin ja jatkuvaan hoitoon.
Alli asui yksin Helsingin keskustan kerrostalossa, ei ollut koskaan ollut naimisissa. Poika syntyi nuorena, ensirakkauden seurauksena. Juuri kun Alli antoi ajatustensa harhailla kauas, ovikello soi. Hän nousi hitaasti, lonkka vihoitteli jokaisella askeleella.
Oven takana seisoi hänen poikansa Tapani, vierellään miniä Sanni sekä nelivuotias Topias, jolla oli pieni sininen leluauto puristuksissa nyrkissä. Isokokoinen koira istui rauhallisesti vierellä.
Äiti, tämä on vain pikainen juttu. Meidän täytyy lähteä takaisin pian. Topias ja Vallu jäävät sinun luokse. Viisi päivää menee ja palaamme heti, Tapani selitti nopeasti.
Mutta… enhän minä pysty, olen kipeä ja liikun hädin tuskin, Alli sai sanottua nojaten ovenkarmeihin.
Ei olisi millään pyydetty, ellei olisi pakko. Mutta ei lasta ja koiraa voi vetää mukana pohjoiseen asti, kahdeksan tuntia autoa. Oma äitinikään ei enää ole… Sanni purskahti itkuun viimeisen sanan kohdalla.
Topias alkoi vuorollaan nyyhkyttää, koirakin kuin huokaisi surumielisesti. Alli tunsi, että hänen oli jotenkin selvittävä.
Sairaus oli hiipinyt puoli vuotta sitten. Alli täytti vasta 60, mutta kadun varrella rollaattoreja työnsi monet häntä nuoremmatkin. Kun terveys reistaa, ei auta mikään.
Alli tiesi, että miniän äiti Leena oli sairastanut raskaasti. Sannin isä kai menehtyi jo vuosia sitten. Ja nyt myös Sannin äiti lähti yllättäen. Nuorempi kuin Alli itse!
Pian Tapani ja Sanni olivat poistuneet. Allin hartioita kivisti tätä kaikkea ajatellessa. Hän jäi kaksin Topiaksen ja ison koiran kanssa.
Pieni poika puristi suurta koiraa, joka nuoli poikaa ankaran rakastavasti.
Topias… pureeko tuo? Miksi tuo koira on noin iso ja pelottava? Olisitte edes ottaneet jonkun villakoiran! Miksi päädyitte tuollaiseen? Alli henkäisi.
Isoäiti, Vallu on englanninbulldoggi ja maailman lempein! Se on oikeastaan vähän laiska, poika hymyili ja jatkoi koiran silittämistä.
Mutta… eikös sitä pidä ulkoiluttaa? Alli tunsi, miten sydän alkoi hakata.
Kissoja hänellä oli joskus ollut, mutta koirista ei pienintäkään kokemusta.
Surettikin miniän äitiä, mutta miten ihmeessä hän pärjäisi pienen pojan ja suuren koiran kanssa, kun omat vaivat olivat jo arjen kynnyksellä.
Täytyy ulos mennä! Vallu syö lihaa ja puuroja. Ulkoile vaahdissa, isoäiti! Topias henkäili ja suuntasi eteiseen pukemaan saappaat, Alli hädin tuskin perässä.
He päätyivät ulos. Topias oli ojentanut hihnan Allin käteen ja tarttui samalla lujasti isoäitiään sormesta. Alli ei edes muistanut, minkä takin hän oli kiireessä heittänyt päälle. Hän huomasi, ettei ollut käynyt ulkona viikkoon. Silmät kostuivat. Jumala, anna voimaa! Kukaan muu ei ollut auttamassa. Poika ja koira se oli kaikki, mitä sillä hetkellä oli.
Vallu ei vetänyt kertaakaan, kulki rauhallisesti vieressä. Koirista haukkujat eivät sitä kiinnostaneet, Allin yllätykseksi.
Alli suoristi selkänsä ohikulkiessaan penkillä kyhjöttävien naapurirouvien ohi, jotka poimivat viimeisimpiä juoruja.
Onko sinulla jotkin vieraat? Sinä kun sanoit olevasi kipeä! Eihän tuossa kunnossa pärjää lapsen ja koiran kanssa, kaadut vielä kokonaan! Eikö pojalla ja miniällä ole yhtään järkeä, kun pistävät kaiken sinun harteillesi? naapuri Pirjo tiuskaisi ääneen kaikkien kuultavaksi.
Alli näki, kuinka Topiaksen pieni käsi lujittui hänen ympärillään ja koira katseli häpeävän oloisena.
Lakatkaa, harakat! Sinulle kai kukaan lapsenlasta luottaisi. Minä pyysin Topiaksen luokseni! Ei minussa mitään vikaa ole. Sitä paitsi Vallu on voittanut näyttelyitä ihan rotukoira, ettei mitään! Ja jos haluat tietää, poikani ja miniäni ovat hyvästelemässä miniän äidin eivät lomalla! Alli kiivastui ja jatkoi pää pystyssä, kivusta huolimatta.
Älä kuuntele, Topias! Isoäiti on aina iloinen, kun pääset kylään! hän halasi pojan hississä.
Isoäiti… Ethän sinä lennä taivaaseen kuten mummu Leena? Isä ja äiti sanoivat, että hän asuu nyt siellä. Mutta… jos sinäkin menet pois, minulle ei jää ketään. Ethän jätä minua, isoäiti, minä rakastan sinua! poika nyyhkytti ja puristi Allin polvia.
Höpöhöpö, rakas! Minä en minnekään lähde! Olen aina kanssasi koulun saattelet, nuoruuteen opastan ja armeijasta odotan kotiin! Isoäiti pysyy, Alli kuiskasi ja halasi poikaa niin, että sydän pakahtui.
Alli ponnisti vastaan: laittoi illallisen, kävi kaupassa jotenkin, ulkoilutti koiran iltahämärällä. Vallu kulki yhä yhtä tyyneenä. Poika ja koira nukahtivat aikaisin. Silloin Alli istui pimeässä ja joi lääkkeensä, jokainen lihas särki kuin olisi koko yön kaivanut rakennusmonttua. Mutta hän muisti poikansa itkun miten Topias pelkäsi jäävänsä yksin.
Jumala, auta, anna hetki helpotusta. Vaikka vähän vähemmän kipua, lapsenlapsen tähden! Alli rukoili hiljaa.
Seuraavana päivänä leikkivät autoilla, ja Alli huomasi konttaavansa lattialla pojan kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin. Yhdessä keittivät puuroa ja nauroivat, kun Vallu kylvetettiin kevätlätäköissä kierimisen jälkeen.
Yhtäkkiä Alli halasi koiraa.
Miksi minä pidin sinua pelottavana? Olet kaunis ja viisas. Oikea ihmekoira! hän naurahti pyyhkiessään Vallua kuivaksi.
Topias, miksi Vallu on Vallu? Alli kysyi.
Poika nauroi.
Hän tykkää tosi paljon lihakasteesta! Ja siitä se lempinimi tuli. Oikeasti tosi hieno nimi, alkaa V-kirjaimella, mutta Vallu on paljon parempi! Topias virnisti.
Päivät lensivät. Satuja luettiin, Topias näytti isoäidille tabletilta piirrossatuja. Kirjaimet opeteltiin, poika yhdisteli sanoja. Vallu torkkui lempituolissa, kerjäsi vaniljajäätelöä ja juustoviipaleita.
Äiti! Miten selviät? Meillä meni pidempään kuin luultiin. Oletko voinut hoitaa Topiasta ja Vallua? Tapani kysyi puhelimessa.
Hyvin pärjään! Lopeta nyt jo huolehtiminen, olen isoäiti! Jääkää sinne niin kauaksi kuin tarvitsee. Tue Sannia, hän tarvitsee nyt kaikkein eniten sinua. Ja eiköhän tässä kaikki järjesty, ikä ei ole este millekään! Alli vastasi päättäväisenä.
Kun Tapani ja Sanni vihdoin pysäköivät autonsa Töölössä, kauhukuvat pyörivät mielessä: liikuntarajoitteinen Alli koiran ja villiintyneen Topiaksen kanssa.
Tapani, katso… Tuolla juoksee! Sanni hätkähti.
Äiti! Hän se on! Kyllä on sinnikäs, Tapani hämmästeli.
Alli, joka ei ollut juossut vuosiin, kipitti kentän poikki pallon perässä nauraen, perässään Topias ja Vallu kiljuen riemusta.
Lähdön koittaessa poika itki ja puristi isoäitiään lujasti.
Topias! Minä tulen kahden viikon päästä sinun luokse. Mennään jätskille ja huvipuistoon! Odotathan! Alli nosti pojan syliin kädet, joilla ei edes vedenkeitintä aiemmin jaksanut nostaa.
Äiti, ethän sinä jaksa! Tapani hämmästeli.
Hyvin jaksan! Topias, odotan kutsuasi! Vallu, isoäiti palaa pian, eikö niin! Mennään yhdessä puistoon! Alli nauroi iloisesti.
Alli on naapurini ja kertoi tämän minulle. Hän todella oli surkeassa kunnossa, ja äkkiä alkoi vain liikkua. Niin kaikki naapurinmummut vieläkin jaksavat ihmetellä.
Minut paransi rakkaus: Topias ja Vallu. Kivut ovat vielä olemassa, mutta sillä ei ole väliä. Jos vain lepää, sängystä ei enää nouse! Ei itsesääli auta, tulee vain pahempaa.
Lääketiede ja reseptit eivät aina ratkaise. Rakkaus sen sijaan voi. Muistin, että lapsenlapsi ja koira jäävät ilman minua. Jos kaadun, he ovat yksin. Niin nousin, ja aloin kulkea! Koska he tarvitsevat minua!
Minulla on syy elää! Olkoon kuinka vaikeaa tai kivuliasta nouse ja liiku! Lastenlasten pikkuriikkisten kätten vuoksi, heidän tähtensä. Parempaa ei tarvitse etsiä!
Lasten, miesten, ja myös koirien ja kissojen vuoksi, hekin tarvitsevat sinua!
Rukoile voimaa, kokoaa rohkeutesi ihminen pystyy vaikka mihin! Keho löytää uusia voimanlähteitä.
Nauti jokaisesta päivästä ja iloitse elämästä! Alli ohjeisti kaikkia.
Ystävät, jos haluatte lukea lisää tarinoitamme, kertokaa kommenteissa ja laittakaa peukku! Se antaa meille voimaa jatkaa kirjoittamista!
