Eläkeläinen Arja (tai kuten kaikki kutsuivat, Arja-Mummo) käännähti vaivalloisesti toiselle kyljelleen ja huokasi syvään. Nivelet särkivät, jalat olivat turvonneet ja painavat kuin lyijy. Lääkärikäynnit kyllästyttivät, hoidot kyllästyttivät elämä soljui harmaana kuin syysaamu Tuusulanjärven rannalla.
Arja-Mummo asui yksin. Ei ollut koskaan ollut naimisissa, poika syntyi nuorena ensirakkauden vieraillessa lyhyesti kuin kesäyön aurinko. Ovella soi ovikello, ja kun hän viimein ehti, avasi oven väsynein käsin.
Kynnyksellä seisoivat poika Jarmo ja miniä Kaisa. Vieressä seisoi nelivuotias lapsenlapsi Taavi, joka puristi Muumi-lelurekkaa pienissä käsissään. Ja iso, karhea koira.
Äiti, me ollaan menossa vain nopeasti. Meidän pitää matkustaa Helsinkiin, mutta Taavi ja Laku jäävät tänne, selviämme viidessä päivässä! Koirasta ja pojasta ei ole huolta, Jarmo sanoi hätäisesti.
Mutta… olen kipeä, en pääse kävelemään kunnolla, minä…, Arja-Mummo nytkähti ovenpielestä.
Emme haluaisi häiritä. Mutta emme kehtaa ottaa poikaa ja koiraa kahdeksaksi tunniksi junaan. Minun äiti… häntä ei enää ole, Kaisa nyyhkäisi.
Poika alkoi itkeä, koirakin huokaisi raskaasti. Silloin Arja-Mummo ajatteli: On autettava.
Sairaus hiipi hiljaa puoli vuotta sitten.
Arja-Mummolle tuli juuri 60 vuotta täyteen. Mutta katsoi mihin vain, vanhuksia on keppien kanssa kaikkialla. Sairaus saa otteen yllättäin.
Hän tiesi myös, että Jarmon anoppi, Väinö, oli kuollut vuosia sitten. Ja nyt Kaisan äiti oli joutunut lähtemään pois niin nuorena, ja silti jo mennyt. Poika ja Kaisa olivat lähteneet surumatkalle. Arja-Mummo jäi kipeän olkapään ja jomottavien jalkojen kanssa katsomaan lapsenlasta ja koiraa.
Lapsi halasi isoa koiraa, joka nuoleskellen vastasi syleilyyn.
Taavi… Se koira ei kai pure? Mikä hirvitys, miksi ette ottaneet villakoiraa! Kuka tämä edes on? Arja-Mummo huohotti.
Se on Laku, suomalainen karhukoiran ja labradorin sekoitus! Laku on tosi lempeä, Taavi selitti koiraa silittäen.
Mutta sitä täytyy ulkoiluttaa, eikö niin? Arja-Mummo painoi kätensä sydämelle.
Arja ei ollut pitänyt lemmikkejä vuottaikaan. Ei kissaa, ei koiraa ei kokemusta koirista.
Sydän särkyi säälistä Kaisa-parkaa kohtaan. Mutta Arja-Mummo ei tiennyt, miten jaksaisi vilkasta pientä lasta ja valtavaa koiraa.
Pitää ulkoilla ja syödäkin. Laku tykkää lihasta ja puurosta! Mennään nyt heti ulos! Taavi huokasi ja veti saappaat jalkaansa.
Arja ei enää muistanut, mitä puki päälleen. Poika työntyi ovelta, antoi talutushihnan, tarttui käteen. Lähdettiin kadulle.
Ulkona hän ei ollut käynyt viikkoon. Nyt kuitenkin meni, kyyneleet silmissä, jalat särkyen. Jumala, anna voimia, hän toisteli mielessään. Minä olen ainoa, joka voi auttaa. Poika, ja Laku…
Laku asteli rauhallisesti. Koko kävelylenkin ajan ei vetänyt hihnaa, ei haukkunut muiden koirien perään, vain kulki viileästi, kuin olisi ollut unessa.
Arja alkoi tuntea kunnioitusta tätä koiraa kohtaan. Hän suoristi selkänsä kulkiessaan ohitse naapurirouvien, jotka istuivat penkillä kyräillen.
Onko nuo nyt vieraita vai mitä, vaikka väitit olevasi kipeä! Miten sinä selviydyt koiran ja lapsen kanssa? Pojan pitäisi tulla hoitamaan! Sinä yksin sairastut vielä pahemmin! Kylläpä sinun poikasi on… eivätkös lähteneet lomalle kun lykkäsivät teille lastenlapsen ja koiran! huusi Liisa viidennestä kerroksesta koko pihan kuultavaksi.
Taavin käsi jännittyi. Ja se karvainen Laku ikään kuin pudisti päätään moittivasti.
Hiljaa, varikset! Ei teille kukaan tuo lastenlapsia, siksi kateellisia olette! Minä pyysin Taavin kylään! Enkä ole sairas. Ja koira on näyttelyvoittaja! Jos vielä kerran puhut tuolla tavalla lapsen edessä… Sinä vain muiden asioita tiedät! Poikani meni saattelemaan anoppia viimeiselle matkalle, ei lomalle, jos kiinnostaa! Arja puuskahti ja harppoi eteenpäin jalkoja särki, mutta ei haitannut.
Älä välitä, Taavi! Mummo on aina iloinen, kun tulet kylään! hän sanoi hississä silitellen poikaa.
Mummo… Lupaathan, ettet lennä taivaalle, kuten mummu-Ira? Äiti ja isä sanoivat, että siellä asutaan, mutta… Siellä ovat jo kaikki muut… Ethän lähde, mummo? Älä jätä minua! Taavi nyyhkytti Arjan syliin.
Höpö höpö, rakas! Ei mummo sinua jätä. Mummo on aina täällä, vie sinut kouluun ja yliopistoonkin vielä! Armeijastakin kotiin saakka! Sinun mummosi ei lähde mihinkään, Taavi! Arja vakuutti toisella kädellä silittäen pojan päätä.
Vaikka sattui, hän teki iltapalan, laahusti kauppaan ja illalla ulkoilutti Laku-koiran. Laku kulki vakaana kuin järvi ennen myrskyä.
Kun Taavi ja Laku nukahtivat, Arja joi lääkkeensä. Koko keho tuntui koetellulta, kuin olisi koko yön kaivanut maakuoppaa vielä aamunkoitteessa. Mutta hän muisti Taavin sanat ja itkun. Jos hän itse antautuisi, mistä lapsella ja koiralla olisi turvaa?
Jumala, auta. Ota kipu pois edes hetkeksi, ettei Taavin tarvitse pelätä! Arja kuiskasi pimeässä.
Seuraavana päivänä leikittiin autoilla. Arja huomasi ryömivänsä lattialla kuin joskus vuosikymmeniä sitten. Molemmat keittivät puuroa, koira kylvetettiin mudan jäljiltä. Ja yllättäen Arja suuteli Laku-koiraa märkänä ja nauraen.
Miksi minä ajattelin, että se on pelottava? Se on kaunis ja viisas! Unelmakoira! hän nauroi kuivaten Lakua.
Taavi, miksi sen nimi on Laku? hän kysyi.
Poika hymyili.
Koska se rakastaa lakritsia! Oikea nimi on joku monimutkainen, mutta Laku on parempi, poika kikatti.
Päivät lensivät. Oltiin kuin satu-unessa. Sadut luettiin, tabletilla Taavi näytti, miten sadut löytyvät verkosta. Taavi oppi kirjaimia, keksi sanoja. Laku nukkui tuolilla ja kerjäsi juustoa tai jäätelöä.
Äiti! Mitä kuuluu? Anteeksi, että jäi sinun vastuulle! Vielä pari päivää menee. En ymmärrä, miten jaksat sairaanakin Taavin ja koiran kanssa, Jarmo soitti hermostuneena.
Kaikki hyvin! Kuulehan, minä olen mummo! Pidä vain huolta Kaisasta, hänellä raskasta. Älä huoli minusta, kyllä minä selviän! vastasi Arja reippaasti.
Kun Jarmo ja Kaisa viimein palasivat, heidän mielikuvat olivat synkät miten Arja on jaksanut? Mutta kun he kääntyivät pihalle, Tuusulanjärven suuntaan, näkivät Arjan vanhan naisen , joka juoksi kömpelösti pallon perässä. Mukana juoksi Laku ja kiljui Taavi.
Kun piti lähteä, Taavi roikkui Arjassa kiinni ja itki.
Taavi, mummo tulee kahden viikon päästä! Mennään kahvilaan, karuselliin odota vain! Arja nosti pojan syliin, niihin käsiin, jotka vielä äsken tuskin jaksoivat vesipannua.
Äiti! Poika on painava! Jarmo hämmästeli.
No, odotas, odota minua, Taavi! Kaikki on hyvin! Nähdään taas pian, Laku! Mennään uudestaan ulos! Arja-Mummo nauraa terveesti.
Hän on naapurini. Ja kertoi tämän unen minulle, outona ja ihmeellisenä. Oli vaikea liikkua, hän oli välillä kipeä, mutta nyt kerran vain ja taas elämä vyöryi eteenpäin. Kaikki pihalla sitä yhä ihmettelevät!
Minut paransivat Taavi ja Laku. Jotain kremppaa jäi, mutta se ei haittaa mitään. Ei saa jäädä sänkyyn, muuten siihen jää. Ei pidä sääliä itseään liikaa silloin menee vain surullisemmaksi!
Ei aina lääkärit tai pillerit tuo ihmeitä. Joskus rakkaus tekee sen. Mietin, miten lapsi ja koira pärjäisivät ilman minua, jos vain heittäytyisin. Nousin ylös! Koska minua tarvitaan.
Minulla on syy elää. Siksipä, vaikka kuinka sattuu, nouskaa liikkuvaa kehoa ei voi yksikään suru pysäyttää. Nouskaa pystyyn pienten käsien vuoksi, jotka luottavaisesti tarrautuvat teihin. Se on elämän lahja suurin mahdollinen!
Lasten, lastenlasten vuoksi. Koirien, kissojen vuoksi, jotka myös tarvitsevat teitä.
Rukoilkaa hiljaa, että voimaa riittäisi, ja ottakaa tahto käyttöön! Kaikesta selviää, ihminen on vahvempi kuin luulemme.
Ja nauttikaa joka päivästä, iloitkaa elämästä, kuten unessa, jossa kaikki on mahdollista! Niin minä sanon kaikille!
