– Sinähän ymmärrät, että äidillä on rankkaa? – Antti napitti avaimia kämmenellään katsomatta minuun päinkään. – Hän kasvattaa taimia. Onko niin vaikeaa auttaa kolme päivää? Aina sama juttu alkaa.
Seisoin avoimen takakontin edessä ja katsoin kolmea jättimäistä laukkua, jotka olin itse pakannut. Yhdessä oli lasten vaatteet, toisessa lämpimät neuleet iltaa varten, kolmannessa lakanat – koska anoppini ei suostunut antamaan omiaan liinavaatekaapista.
Viisivuotias Aino istui jo takapenkillä, puristaen pehmojänistä rintaansa vasten, ja kahdeksanvuotias Eero selasi synkkänä sarjakuvaa. Edessäni oli taas yksi viikonloppu, jonka piti olla ansaittu lepo neljänkymmenen työtunnin jälkeen kirjanpitäjänä, mutta joka sen sijaan uhkasi muuttua vapaaehtoiseksi pakkotyöksi.
– Kolme päivää auttamista tarkoittaa, että tulemme, paistamme makkaraa ja kastelemme iltaisin kaksi penkkiä, Antti, – ääneni pysyi tyynenä. – Mutta kun seison aamusta iltaan kumartuneena mansikkapenkkien yllä, ja Lea tarkastaa jokaista puskaa, sitä kutsutaan toisella nimellä.
Mies avasi ärsyyntyneenä kuljettajan oven ja istahti rattiin.
– No niin, lähdetään nyt. Siellä selvitetään. Paikan päällä kaikki tuntuu aina helpommalta.
Istuin etupenkille, kiinnitin turvavyön ja tuijotin tietä. Auto lähti liikkeelle, jättäen taakseen meidän hiljaisen lähiömme. Edessä oli kaksi tuntia huonokuntoista seututietä, helle ja tunne siitä, että luovutan asemistani taas ilman taistelua.
Yhdeksän vuoden avioliitto oli opettanut, että väittely Antin kanssa hänen vanhemmistaan oli kuin yrittäisi pysäyttää junaa kesken matkan. Helpompi oli suostua, kestää kaksi vuorokautta ja toipua sitten kolme päivää kaupunkiasunnossa. Mutta tällä kertaa sisälläni jokin vastusti sitkeästi, kuin ohut lanka olisi venynyt äärimmilleen.
Tie jatkui loputtomana. Lapset alkoivat kiukutella matkan puolivälissä. Eero valitti tukaluutta, Aino pudotti jäniksensä penkkien väliin ja nyyhki hiljaa. Antti ärsyyntyi, nosti radion ääntä, jossa soi vanhoja iskelmiä, ja ohitteli toistuvasti vastaantulevia rekkoja äkkiliikkeillä.
– Oliko meidän pakko ottaa noin paljon tavaraa? – hän heitti vilkaisten taustapeiliin. – Äiti sanoi, että hänellä on vanhoja vaatteita puutarhaan. Miksi raahaat näitä kasseja?
– Koska äitisi vanhat vaatteet ovat likaisia 54-koon aamutakkeja, joissa on epämukava liikkua, – yritin puhua rauhallisesti. – Ja lapset tarvitsevat puhtaita vaihtovaatteita.
– Älä viitsi, älä aloita. Sinä aina keksit ongelmia sieltä, missä niitä ei ole. Äiti odottaa, paistoi suolaisia piirakoita, ja sinä tulet sellaisella ilmeellä kuin olisit matkalla mestattavaksi.
Vaikenin. Väittely ei kiinnostanut, eikä siinä ollut järkeä. Antin mielestä matka hänen vanhempiensa mökille oli paras asia, mitä viikonloppuna voi tapahtua. Hänelle se oli paluu lapsuuteen, jossa saattoi kulkea vanhoissa shortseissa, juoda naapurin lehmän tuoretta maitoa ja olla vastuussa mistään.
Minulle se oli loputon koe täydelliseksi miniäksi, jonka reputin kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka ponnistelin.
Kun auto kääntyi soratielle, alusta alkoi kolista. Ohi vilisi harmaita aitoja, tyrnikasveja ja samanlaisia puutaloja. Meidän mökki – tarkemmin sanottuna anopin mökki – erottui muista vihreällä aidallaan ja suurella kasvihuoneella, joka kohosi kuin futuristinen kupoli.
Lea seisoi jo portilla. Hänellä oli päällään sininen pilkullinen esiliina ja kädessä puutarhasakset. Vieressä, matalalla penkillä omenapuun alla, istui appiukko, Martti, ja korjasi hitaasti vanhaa pataradiota.
– Vihdoinkin pääsitte! – anoppi avasi portin ennen kuin Antti ehti sammuttaa moottorin. – Oliko kamalat ruuhkat? Tulkaa nopeasti sisään, ruoka jäähtyy. Saana kultaseni, olet kovin kalpea. Teidät on ihan uuvutettu siellä Helsingissä. Ei se mitään, täällä on puhdasta ilmaa, kunto kohoaa nopeasti.
Hän hymyili, mutta katse lipui jo arvioivasti trikoopaitaani ja vaaleita farkkujani pitkin. Tunsin sen katseen. Nyt alkaisi skannaus: paljonko vaatteet maksavat, miksi ne likaantuvat helposti, miksi olin meikannut mökille.
***
Lounas sujui Lean tahdissa. Hän jakoi lautasille lihapullakeittoa ja jakoi samalla ohjeita illaksi. Antti söi hyvillä mielin, maiskutti ja myötäili äitiään.
– Antti, sinun pitäisi tukea vadelma-aitaa, se on kaatumaisillaan, – anoppi pyyhki huuliaan lautasliinalla. – Minä ja Saana hoidamme penkit. Rikkaruohoja on noussut säiden jälkeen – hirveästi. Jos ei kitketä tänään, huomenna sipuliin ei pääse käsiksi.
– Äiti, minä ajattelin mennä lasten kanssa järvelle, – Antti sanoi arasti ja otti toisen piirakan. – Niin kuuma on, antaa heidän uida.
– Järvi ei karkaa, – Lea keskeytti. – Vesi on vielä kylmää, vilustutat lapset. Kerkeätte. Ensin työt, sitten lepo. Saana, söitkö loppuun? Vie lautaset tiskialtaaseen, ja lähdetään. Olen valmistellut sinulle työvälineet.
Katsoin miestäni toivoen tukea. Mutta Antti tutki tarkasti teekuppinsa kuviota. Hän teki niin aina – vetäytyi varjoon jättäen minut kahdestaan äitinsä kanssa.
Puolen tunnin päästä olin nelinkontin pitkien sipulipenkkien välissä. Aurinko paistoi armottomasti, päätä kuumensi jopa lippiksen läpi. Maa oli kuivaa, kokkareista, rikkaruohot takertuivat siihen tiukasti katketen juuresta. Viereen, muovituoliin, oli asettunut Lea. Hän itse ei kitkenyt – lääkärit olivat kieltäneet kumartumasta verenpaineen takia – mutta hän valvoi herkeämättä.
– Ota syvemmältä, Saana, syvemmältä. Juuri pitää repiä kunnolla, sinä nyit vain latvoja. Kolmen päivän päästä kaikki on taas ummessa. Älä kiirehdi, tee kunnolla. Me kasvatamme tätä itsellemme, lastenlapsille. Etkö halua, että lapset syövät omia vitamiinejaan ilman kemikaaleja?
Vaikenin ja nyin ison voikukan. Maa painautui kynsieni alle. Tuore käsikseni, jonka olin torstaina illalla teettänyt isolla rahalla, oli lakannut olemasta jo kymmenessä minuutissa. Rinnassani kiehui hitaasti viha. Ei anoppia kohtaan – hän oli aina ollut sellainen, sitä ei voinut muuttaa. Miestäni kohtaan. Itseäni kohtaan. Siitä, että istuin taas täällä pölyssä toteuttamassa toisen tahtoa, kun omat viikonloppusuunnitelmani lensivät romukoppaan.
– Äiti, saanko vettä? – Aino juoksi penkin luo, punaisena helteestä. Hän oli yrittänyt leikkiä kylän koiran kanssa, mutta se makasi laiskasti talon varjossa eikä suostunut kontaktiin.
– Ota talosta, pöydällä on kannu, – sanoin pyyhkien hikeä otsalta kämmenselällä.
– Ei kannata juosta sisään tuomaan likaa, – Lea puuttui. – Antti! Haetko tyttärellesi vettä kaivosta. Ja Saanallekin, näetkö, että naama on jo punainen.
Antti, joka juuri laiskasti naulasi lautaa aitaan, laski vasaran ja käveli kaivolle. Hänen liikkeensä olivat niin verkkaisia, että olisin halunnut heittää häntä kuokalla.
Lauantai-illaksi selkäni ei ojentunut. Lihakset huusivat epätavallisesta rasituksesta, kämmenet paloivat. Olimme siirtyneet porkkanapenkkeihin, jotka vaativat tarkkaa kitkentää – pienet taimet oli helppo sekoittaa rikkaruohoihin.
– No kuka noin kitkee, hyvä luoja, – Lea nousi tuoliltaan ja tuli lähemmäs katsomaan työni tuloksia. – Sinä olet nykinyt puolet porkkanoista, Saana! Katso, täällä on tyhjää ja täällä tyhjää. Pyysin sinua olemaan tarkempi. Onko sinun ajatuksesi jossain muualla?
Jähmetyin, pitäen käsissäni taas yhtä ruohotuppoa. Sisälläni naksahti jokin. Rauhallisesti, ajattelin, vain rauhallisesti. Hän on vain vanha ihminen. Hän luulee auttavansa.
– Lea, yritän tehdä tarkasti. Taimet ovat hyvin pieniä, niitä on vaikea nähdä.
– Jos on vaikea nähdä, silmälasit päähän, – Lea ärähti. – Minun Anttini kitki aina nämä porkkanat täydellisesti pikkupoikana. Sinä olet aikuinen nainen, et osaa perusasioita. Teistä nykyajan tytöistä ei ole mihinkään kotitöihin. Osaatte vain tuhlata rahaa kampaamoihin.
Takaa tuli Antti. Hän oli juuri palannut rautakaupasta, jonne oli mennyt isänsä kanssa hakemaan lankkuja. Hänellä oli kädessä jäätelö. Yksi. Hän oli jo syömässä sitä, nuollen valkoisia pisaroita sormistaan. Lapsille hän oli tuonut tikkarit. Minusta ei tietenkään kukaan ollut ajatellut.
– Äiti, mitä sinä möykkäät? – hän sanoi laiskasti istuen portaille. – Saana tekee ihan hyvin. Hän ei vain ole tottunut.
– Juuri niin, että ei ole tottunut! – Lea innostui poikansa tuesta. – Ja pitää totuttaa. Muuten hän tulee, istuu kirja kanssa lepotuolissa ja luulee olevansa hotellissa. Täällä pitää tehdä töitä. Me olemme Martti kanssa pitäneet tätä palstaa kolmekymmentä vuotta, jokainen tuuma omin käsin muokattu. Ja hänelle on vaikeaa kumartaa selkää.
Nousin hitaasti polviltani. Pudistelin housuja multapaakuista. Selkää vihlaisi terävä kipu, mutta en edes rypistänyt otsaani. Katsoin anoppia – tämän kasvoja, joilla oli aito närkästys. Katsoin Anttia – hän istui rappusilla söi vohvelituuttia ja tuijotti puhelimensa ruutua, täysin irrallaan tilanteesta. Hänelle tämä keskustelu oli vain taustamelua.
– Minä lopetin, – sanoin hiljaa.
– Mitä tarkoittaa lopetin? – Lea läiskytti käsiään. – Ja kolme penkkiä vielä? Yöllä on luvattu sadetta, huomenna kaikki on ummessa.
– Te hoidatte ne, Lea. Tai teidän poikanne. Minä en näille penkeille enää ilmesty. Koskaan.
Käännyin ja kävelin taloon. Askelia oli vaikea ottaa, jalat tuntuivat lyijyntäytteisiltä, mutta rinnassani kasvoi outo, ennenkokematon vapautumisen tunne. Ihan kuin olisin kantanut pitkään raskasta, kahvatonta matkalaukkua ja yhtäkkiä vain ojentanut sormeni.
Talossa menin suoraan huoneeseen, jossa nukuimme. Vedin sängyn alta laukut ja aloin pakata. Lasten t-paitoja, shortsit, lakanat – kaikki lensi säkkeihin sekaisin, möytyiksi.
Ovenpieliin ilmestyi Antti. Hänellä oli ymmällään olevat, jopa hieman pelästyneet kasvot.
– Saana, mitä sinä oikein teet? Äiti siellä ottaa valeriaanaa. Miksi sinä häntä loukkasit? Hän on vanha ihminen, hänellä on sydän.
– Sinun äitisi on täynnä voimaa, Antti, – vetoketju sulki ensimmäisen laukun. – Hän kääntää tämän puutarhan ja elää meidät kaikki. Mutta minun selkäni hajoaa. Kerää lapset. Me lähdemme.
– Minne lähdemme? Lauantai, ilta! Ruuhkat kaupunkiin ovat valtavat. Oletko seonnut? Yhden porkkanan takia järjestät sirkuksen?
– Minä en järjestä sirkusta. Minä lähden kotiin. Jos haluat, jää tänne äidin ja porkkanoiden kanssa. Auto on minun, avaimet minulla. Lapset otan mukaan.
Antti yriti estää tien, seisoi oviaukossa.
– Et lähde mihinkään. Lopeta kohtaukset. Rauhoitu nyt, syömme illallista, juomme teetä ja kaikki järjestyy. Äiti leppyy, hän on nopea leppymään.
Katsoin Anttia. Rauhallisesti, ilman paniikkia, joka yleensä valtasi minut riidoissamme. Ja muistin Sannan, ystäväni sanat: “Hän ei koskaan asetu sinun puolellesi.” Hänelle olin aina toisella sijalla: äiti on tärkein, minun piti sietää ja mukautua.
– Antti, päästä ohi.
Otin kaksi raskasta laukkua ja astuin käytävään. Lapset istuivat olohuoneen sohvalla, hiljaa, aistien, että nyt tapahtuu jotain poikkeuksellista.
– Eero, Aino, pukekaa kengät. Me lähdemme kotiin, Helsinkiin.
– Jee! – Eero loikkasi sohvalta yrittämättä edes peitellä iloaan. Mökki- elämäkin oli alkanut kyllästyttää mummon jatkuvan valvonnan alla, kun juosta nurmella ei saanut ja marjoja pensaasta sai poimia vain luvan kanssa.
Lea seisoi verannalla, huulet viivana. Martti hänen takanaan poltti hiljaa tupakkaa katse jossain puiden suunnassa. Kukaan ei pidätellyt, kukaan ei yrittänyt saada jäämään.
Antti käveli perässäni aina autolle asti. Hän yritti yhä pysäyttää minut.
– Teet suuren tyhmyyden, Saana, – hän sanoi hiljaa, kun lastasin tavaroita takakonttiin. – Äiti ei unohda tätä. Pilaat välit jonkun pikkuasian takia.
– Tiedätkö mitä, Antti, sinua ei kiinnosta minun tunteeni, – suljin takakontin ja käännyin häneen päin. – Minä en enää koskaan tule vanhempiesi mökille. Tämä on lopullinen päätös. Jos haluat käydä heidän luonaan, käy vaikka joka viikonloppu. Lapset voit ottaa mukaan, jos he itse haluavat. Mutta ilman minua. Minulla on tästä tarpeeksi.
Istuin rattiin, käynnistin moottorin. Antti seisoi aidan luona kädet taskuissa. Hän näytti hämmentyneeltä pojalta, jolta oli viety lempilelu. Hän ei istunut autoon. Jäi mökille, äitinsä luo, joka jo huusi hänelle verannalta elehtien villisti.
Ajoimme portista ulos. Taustapeilissä näin, kuinka mieheni hahmo kutistui yhdessä vihreän aidan ja suuren kasvihuoneen kanssa. Rinnassani tuntui pientä haikeutta siitä, että tämä ilta oli muuttanut kaiken.
Avioliittomme ei hajoaisi huomenna, eläisimme jotenkin eteenpäin. Mutta vanhaa Saanaa, joka oli valmis sietämään mitä tahansa nöyryytyksiä perheen illusorisen rauhan vuoksi, ei ollut enää olemassa.
Painoin kaasua, ja auto lähti soratietä pitkin vieden meidät pois vieraasta mökistä, jossa olin liian kauan yrittänyt elää toisten säännöillä.
– Äiti, eikö me enää mennä mummon luo? – Aino kysyi hiljaa takapenkiltä vieden huomioni tiestä.
Siirsin katseeni taustapeiliin. Tytär puristi jänistä rintaansa vasten, ja Eero odotti tarkkaavaisena, mitä sanoisin.
– Mummon ja ukin luona te saatte käydä isän kanssa, jos haluatte, – vaihdoin vaihdetta ja ajoin autolle asfalttitielle. – Mutta minulla on viikonlopuksi nyt muita suunnitelmia.
Edessä näkyivät huoltoaseman valot. Käännyin sinne ostaakseni lapsille mehua ja juodakseni rauhassa kahvia. Minulla oli vielä sata kilometriä kotia kohti, ja aioin ajaa sen ilman turhaa kiirettä.
