Kuule, mun on vaan pakko kertoa tästä yhdestä perheestä ehkä tunnistatkin vähän, kuulostaa niin monelle tutulta.
No, Maarit karjui kassalla semmoisella äänellä, että siihen parikymppinenkin olisi säikähtänyt, saati sitten se iäkäs kassa-Sirkka. Sirkan kädet ihan tärisevät, kun Maarit tiuskii:
Ai ai, kauankohan meinaat tässä räplätä? Jos homma ei suju, pysy kotona!
Anteeksi, Sirkka ihan oikeasti yritti kiirehtiä, vaikka tuskin siinä nopeammin enää pystyi.
Vieressä Olli, Maaritin mies, sipaisi hellästi vaimon kyynärpäätä.
Jo riittää, mennään jo kotiin, hän yritti varovasti.
Maarit pyörähtää tulistuneena:
Vai sinäkin jotain, pidä ihan vaan suusi kiinni! Kuka sua muka kysyi mitään?
Olli hiljeni ja käänsi katseensa pois. Niinhän hän oli tehnyt koko heidän avioliittonsa ajan.
***
Kotona leijui paistuvan kanan tuoksu. Anoppi, eli Ritva, hääräsi keittokattilan ääressä.
No heippa, te tulitte! Mä keitin teille kanakeittoa, tuoretta pastaa lisänä. Tulkaa syömään.
Eikö mä ole jo monta kertaa pyytänyt, että älä tule tällä tavalla mun keittiöön? sähähti Maarit. Asutko sä täällä vai oletko vaan kylässä?
Ritva kalpeni, tiputti lusikan kattilaan.
Mä ihan vaan ajattelin auttaa vähän…
Ei tarvitse auttaa! Kyllä mä selviän itse.
Samassa Jouni, seiskaluokkalainen poika, syöksyi olohuoneesta:
Äiti, moi! Vesa naapurin rappukäytävästä sanoi mua nössöksi! Mä en ole, enhän?
Jouni, mee pois nyt, etkö näe että mä olen kiireinen!
Jouni jäi seisomaan siihen. Katseli mummiaan etsien apua mutta Ritva käänsi katseen pois.
Maarit meni makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni.
***
Sellasta heidän arki oli ollut aina.
Joka päivä oli edellisen kaltainen. Maarit heräsi ärtyisenä, meni nukkumaan yhtä kireänä, ja siinä välissä huusi kaikille: miehelle, anopille, pojalle, myyjille, työkavereille, joskus tuntemattomillekin.
Joskus, harvakseltaan, hän huomasi miettivänsä: “Mitä ihmettä mä oikein teen?” Mutta ajatus upposi vain siihen harmaaseen sumuun, mistä ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Olli kesti kaiken. Oli oppinut siinä kymmenen aviovuoden aikana parhaan tavan: olla hiljaa ja kadota seinien väriin.
Kaksi työpaikkaa, rahat pöytään, ja kaikki mitä Maarit pyysi, tuli hoidettua. Öisin, kun Maarit oli nukahtanut, Olli hipsi keittiöön, istui teekuppinsa kanssa ja tuijotti ulos pimeään ihan vaan mietti hiljaa.
Anoppi Ritva oli muuttanut heille muutama kuukausi sitten, auttamaan Jounin kanssa vanhempien työpäivien aikaa.
Nyt Ritva koki päivittäin Maaritin vihaiset katseet.
Jouni no, hän vaan eli. Juoksi pihalla, leikki ja kyseli. Mutta äidiltä hän sai lähinnä oven naaman edestä kiinni. Itki ensin, mutta sitten lakkasi. Kipitti mummon luo ja istui vierellä hiljaa siinä oli rauhallisempaa.
***
Perjantaina se tuttu kuvio taas toistui.
Maarit tuli töistä todella pahalla tuulella: pomo karjunut, kollega suhmuroinut selän takana ja metro täynnä, joku vielä astunut jalalle.
Juuri ennen kuin Maarit tuli kotiin, Jouni oli läikyttänyt vadelmamehua uudelle beigensävyiselle sohvalle, jonka olivat ottaneet osamaksulla.
Poika seisoi hämillään, tuijotti isoa punaista läikkää.
Katso nyt mitä teit! huusi Maarit ovella Tajuatko kuinka paljon tuo sohva maksoi euroissa?!
Se oli vahinko, äiti. Älä viitsi huutaa… Mä pelkään sua…
Pelkäät vai! Hurjasti osaat vaan rikkoa ja pilata kaiken! Elämä on tässä, kiitos sulle!
Äiti… anteeksi…
Mars huoneeseesi! En halua nähdä sua nyt!
Jouni livahti pois. Maarit jatkoi huutamistaan vielä pitkään, kunnes ääni oli pelkkää käheää kuiskausta.
***
Yöllä Maarit ei saanut unta. Käveli keittiöön ja istahti ikkunan ääreen. Vesisade ropisi Helsingin kaduille.
Hän tuijotti pisaroita ja mietti, kuinka kaikki oli aivan liikaa. Kuinka sitä vaan toivoisi kaiken loppuvan. Että saisi olla rauhassa. Täydellinen hiljaisuus.
Hän ei huomannut, miten hänen pää painui pöytää vasten ja hän nukahti siihen.
Heräsi kylmissään neljän tienoolla yöllä.
Kaikki nukkuivat: Olli, Ritva, Jouni.
Hän meni vessaan, ja palatessaan käveli Jounin huoneen ohi. Ovi oli raollaan. Hän kurkkasi sisään vilkaistakseen, että poika ei ollut potkinut peittoa lattialle.
Jouni nukkui kippurassa, tyyny tiukasti sylissä. Pöydällä koulun ruutuvihko, jonka kannessa tankkeja ja taisteluautoja.
Maarit meinasi jo hilpaista takaisin omaan huoneeseensa, mutta sitten huomasi vihkon sivulla: Äiti.
Hän istuutui sängyn laidalle ja alkoi lukea.
Se oli päiväkirja.
Syyskuu. Tänään äiti taas huusi. Isi sanoi, että äidillä on kiire viikolla. Halusin halata äitiä, mut se työnsi pois. Siksi, että mä oon varmaan huono poika.
Maaritin kurkkua kuristi. Hän käänsi sivua.
Lokakuu. Tänään oli mummon synttärit. Piirsin värikkään kortin, jossa kukkia. Meinasin antaa aamulla, mutta äiti huusi taas isille. Piilotin kortin tyynyn alle. Ehkä annan kun äiti ei ole kotona.
Seuraavalta sivulta:
Marraskuu. Rikkoin tahallaan mun lempiauton, jonka isi antoi mulle. Ajattelin, jos hajotan omani, äiti ei ehkä huuda. Mutta äiti huus kuitenkin. Sanoi, etten muka osaa arvostaa mitään. Ja että oon tyhmä.
Maaritin kädet vapisi tätä lukiessa.
Joulukuu. Kohta on joulu. Kirjoitin joulupukille, että äiti ei enää huutaisi. Harmi kun sellaista ei voi antaa lahjaksi.
Tammikuu. Meidän koulussa piti kirjoittaa, miksi haluaa isona. Kirjoitin että haluan olla näkymätön. Ettei äiti näe ja ala huutaa. Opettaja ihmetteli ja soitti isille. Isi tuli koululle ja puhui mulle. Sanoi, että äiti on oikeasti hyvä, sillä on vaan rankkaa. Mä kyllä muistan, millainen äiti ennen oli. Halasi, nauroi. Ei naura enää. Ei koskaan.
Maaritin kyyneleet putosivat vihkolle.
Helmikuu. Tänään kaadoin mehut sohvalle. Äiti huusi kauan.
Kun äiti huutaa, musta tuntuu että kuolen vähän kerrallaan. Korvat, sitten sydän, sitten sielu.
Mietin, jos kuolisin yöllä, itkiskö äiti vai sanoisko että hyvä, yks ongelma vähemmän?
Vihko tipahti Maaritin sylistä lattialle. Hän vavahteli, mutta yksikään ääni ei karannut huulilta pelkäsi herättävänsä pojan. Pelkäsi, että poika näkisi hänet näin. Pelkäsi kaikkea.
Hän istui pitkään. Ehkä parikymmentä minuuttia, ehkä tunnin. Lopulta hän nosti vihon pöydälle ja poistui.
Palasi makkariin, asettui Ollin viereen ja tuijotti kattoa aamuun asti.
***
Aamulla Jouni heräsi ensimmäisenä.
Avasi silmät, venytteli ja istui sängylle. Näki oven olevan raollaan muisti eilisen riidan. Huokasi.
Astui käytävään ja pysähtyi: hiljaista. Kummallista. Yleensä tähän aikaan äiti jo raivoaa ja kolistelee astioita aamutoimissa.
Kurkkasi keittiöön: äiti istui pöydän ääressä, ei huutanut, ei rymissyt, vaan istui hiljaa ja katsoi ulos sumuiseen aamuun. Edessä kylmä teemuki.
Äiti? Jouni kuiskasi varovasti.
Maarit kääntyy. Kasvot kummalliset ei vihaiset, ei väsyneet, jotain muuta.
Huomenta, Maarit sanoi pehmeästi. Tule syömään.
Jouni istui pöytään. Äiti laittoi puuroa eteensä, istuutui vastapäätä.
Poika vilkaisi äitiään vähän väliä. Odotti, milloin alkaa se sama möykkä, mutta mitään ei tullutkaan.
Äiti, pärjäätkö?
Pärjään.
Miksi sä olet hiljaa?
Mietin. Hetken.
Mitä mietit?
Maarit katsoi poikaansa pitkään. Ojensi sitten kätensä, silitti päätä. Ihan vain, ilman syytä.
Sinua. Meitä.
Jouni pysähtyi, lusikka jäätyi käteen.
Äiti, oletko sairas?
En, kulta. Päinvastoin… alan pikkuhiljaa tulla kuntoon.
Jouni ei ymmärtänyt, mutta nyökkäsi. Pääasia, ettei äiti huutanut.
Syö pois, Maarit ohjeisti. Koulukyydin aika kohta.
Jouni hörppäsi teet, nousi pukeutumaan. Ovelta pysähtyi.
Äiti, sopersi kainosti Illalla… et kai taas huuda?
Maarit polvistui poikansa tasolle.
Kuuntele tarkkaan. En tiedä onnistuuko heti, mutta yritän, ihan tosissaan. Yritän olla huutamatta, jotta et enää koskaan pelkäisi. Ymmärrätkö?
Jouni nyökkäsi.
Entä jos lipsahtaa huuto? poika kuiskasi.
Sano sitten, että taasko, niin muistan.
Mitä muistat?
KAIKEN, Maarit painoi suukon pojan otsalle. Nyt mene.
Jouni juoksi käytävään.
Maarit jäi seisomaan siihen. Kuuli, kun Jouni painoi hissin nappia. Hiljaisuus putosi.
Olli astui keittiöön unisena tukka säkkärällä.
Miten sä olet jo pystyssä?
En vaan saanut nukuttua.
Olli silmäili vaimoaan.
Kaikki hyvin?
Kaikki hyvin. Tulisit nyt syömään.
Olli istuutui. Maarit seurasi.
Hetken päästä Maarit huokasi:
Olli, miksi sä oikein rakastat mua?
Olli hätkähti.
Mitä?
Miksi muka? Mä olen ihan hirviö.
Olli laski teemukin alas. Katsoi silmiin.
Et sä ole mikään hirviö. Sä vaan olet unohtanut, millainen sä olet.
Millainen sitten?
Monenlainen. Mä muistan kyllä. Sä osaat olla lempeä, hauska ja lämmin. Halauksessa rutistat koko maailman pois. Mä muistan, Maarit. Sinä olet unohtanut.
Hetken hiljaisuutta.
Mä toivon koko ajan, että sä vielä palaat sellaiseksi kuin olit, Olli lisäsi. Mä odotan, niin kauan kuin tarvitsee.
Maarit tarttui Ollin käteen.
***
Sinä päivänä Maarit ei huutanut kenellekään.
Jouni tuli koulusta, paiskasi repun nurkkaan ja kapsahti äitinsä kaulaan.
Äiti, arvaa mitä, mä sain matikasta kympin!
Vau! Oletpa taitava, totesi Maarit. Olen tosi ylpeä susta!
Jouni pysähtyi, hämmästyi.
Ihan oikeasti?
Ihan oikeasti.
Poika hymyili, ja Maarit huomasi ettei ollut nähnyt sitä hymyä pitkään aikaan.
Äiti, mä ajattelin tänään koulussa, entä jos sä illalla halaisitkin. Ja nyt sä halasit!
Höpsö, sanoi Maarit. Nyt mä halaan sua joka ikinen päivä!
***
Illalla Maarit hiippaili Jounin huoneeseen. Poika nukkui. Pöydällä tuttu vihko.
Maarit avasi viimeisen sivun, otti kynän ja kirjoitti poikansa riviin alle:
Rakas Jouni, mä rakastan sua yli kaiken. Anteeksi. Mä todella yritän.
ÄitiMaarit laski kynän kädestään hitaasti, silitti paperin pintaa kuin olisi silittänyt Jounin poskea unen läpi. Ikkunan takana kadut olivat vielä märkinä sateesta ja aamun ensimmäinen ratikka kurvasi kolisten pysäkille. Mutta keittiössä ei ollut tänään sumua, ei harmaata painolastia, vaan jokin kevyt; lupaus uudenlaisesta alusta.
Hetken hän jäi istumaan lapsensa sängyn laidalle. Katseli Jounin hengityksen tasaista liikettä, kuunteli hiljaista tuhinaa. Silloin Maarit antoi itselleen luvan tuntea surun ja katumuksen kyllä, mutta ennen kaikkea toivon. Oikean, pienen toivon siitä, että jokin voisi muuttua. Että jokainen aamu olisi uusi mahdollisuus koskettaa pehmeämmin, sanoa tärkeät sanat ajoissa.
Kun keittiöstä alkoi kuulua Ritvan kolahdus ja kevyttä hyräilyä, Maarit nousi ja käveli ulos huoneesta. Hetken päästä hän pysähtyi eteiseen, veti syvään henkeä ja astui anopin luo.
Ritva hän sanoi arasti. Tuota Kiitos siitä kanakeitosta. Ja anteeksi, että olen pitänyt sinua loitolla. Mä tarvitsen sua täällä.
Anoppi hymyili, kyyneleet silmäkulmassa, eikä sanonut mitään. Ehkä juuri siksi Maarit tunsi jossain ensimmäistä kertaa vuosiin hellyyttä, joka ei satuttanut; vaan paransi.
Aamunvalo tulvi ikkunoista, piirsi uusia viivoja seinille. Maarit avasi ikkunan. Raikas ilma tulvahti sisään ja toi tuulahduksen, joka lupasi: kaiken voi aloittaa uudestaan, vielä tänään.
Hetken kaikki oli hiljaa hyvällä tavalla. Jokaista huokausta, hymyä ja pientä liikettä kohti sitä perhettä, jossa kenenkään ei enää tarvinnut olla näkymätön.
Kun Jouni aamulla avasi vihkonsa ja näki tutun käsialan äidin viestin alla, hän katsoi ikkunasta ulos ja tiesi, että seuraava sivu voisi alkaa ihan millä tahansa sanalla vaikka ilolla.
