Kastehelmi istui vanhan petivuohen kanssa äitinsä, Liisan, vieressä. He olivat molemmat lämpimästi pukeutuneet; talvi piiskasi, mutta takassa oli juuri sytytetty puulämmitteinen kiuas.
Ei hätää, äiti. Selvitämme tämän. Älä huoli, annan sinulle lääkkeet heti, sanoi Kastehelmi rauhoittaen, vaikka äitiäitiä ei ollut enää täällä entinen anoppipiä melkein entinen anoppipiä.
Niinpä he elivät kolmessa: äiti, poika ja hänen vaimonsa, Kastehelmi.
Kastehelmi meni naimisiin melko myöhään, kolmekymppisenä. Hän oli jo Pekan toinen vaimo. Kastehelmi ei sotkenut perhettä, kun he alkoivat seurustella Pekka oli jo eronnut.
Anoppipuoli, Marja Arkkadi, ihastui Kastehelmiiin heti. Myös anoppipuoli piti hänestä. Lämmin, hyväntahtoinen, halusi syleillä, jutella ja ymmärtää. Kastehelmi oli menettänyt vanhempansa nuorena ja jäi täysin yksin. Marjasta hän löysi äidinmielisen rinnallisen.
Nää huijaa, Pekka virnisti heistä.
Viisi vuotta avioliittoa meni kuin yksi hetki. Sitten Pekka muuttui kurjamaksi ja hermostuneeksi. Hän huusi Kastehelmille ja äidille. Syynä oli rakastettu. Pekka viipyi myöhään ulkona ja palasi usein huonon näön alla.
Eräänä päivänä hän ilmoitti eroavansa. Hän antoi Kastehelmille kaksi päivää pakkaamiseen. Ennen kuin Kastehelmi ehti pakata, rakastettu saapui matkalaukullaan.
Ehkä hän oli lähdinyt hakemaan entistä parempaa kohua tarkoitus oli kohdata Kastehelmi ja naureskella. Vain ei onnistunut. Saapui pitkähiuksinen vaalea nainen, isoilla huulilla ja massiivisilla ripsillä, jotka leikkasivat melkein kuin perhoset.
Kastehelmi ei voinut olla nauramatta.
Vaihdit minut tähän ripsimummoon, kuin nautiin naamanauruun? Onnea sinulle, mutta en sure mitään, vastasi hän.
Hän on iloinen. Te, kaksi vanhaa mummoa, olette kuin kaksi kanoja, totesi rakastettu.
Miksi loukkaat äitiäni? kysyi Kastehelmi.
Äiti? ivaltaisuutta huokuen huokaisi rakastettu, räpyttelevän ripsiä näykseen. Olkoon hän sen ottanut. Meitä ei kiinnosta.
No, äiti, sinun aikasi on tullut. Olet vanha.
Minne mä menen? äiti kyyneletti. Annoin sinulle kaikki rahat asunnosta, jotta rakensit tämän talon, hän veti käsiinsä rintansa.
En kaipaa konsertteja. Jälempäs, eläkää, mutta älkää lähde omasta huoneestanne. Tästä tulee nyt Albinan valtakunta.
Kiro, antakaa heidän lähteä molemmat.
Hän on minun äitini!
Sinun äitisi? Haluatko, että minulla on sellainen anoppipiä? Ooo Kiro
Kastehelmille riitti ankarat syyt.
Äiti, lähdetkö kanssani maaseutuun?
Parempi kuin tämän pojan ja tämän hän mutisi.
Istu. Pakkaan tavarasi nopeasti.
Älä unohda lääkkeitä ja laatikkoani. Ja käsilaukkua.
Kastehelmi nappasi toisen matkalaukun. Hän pakkaisi kaiken: laatikon, laukun, lääkkeet, asiakirjat, alusvaatteet, vaatteet.
Ottakaa kaikki. Emme tarvitse ulkopuolisia, sanoi Alina, äänellä kuin pieni pupu.
Pekka katseli hiljaa. Hän ei enää voinut mitään. Hän tajusi, että äiti ei anna anteeksi. Ehkä hänkin antaisi, sillä hän oli äiti.
Puoli tuntia myöhemmin Kastehelmi seisoi auton vieressä. Marja Arkkadi istui jo takapenkillä ja kuivasi hiljaa kyyneleitä. Hän ei kääntynyt poikansa puoleen, vaan huokaisi syvään.
On vaikea hyväksyä, että annoit hänelle kaikki, ja et enää ole tarpeen, hän kuiskasi.
Miten me nyt selviämme, lapseni? Kastehelmi kysyi.
Kaikki järjestyy. Minulla on säästöt. En löydä työtä, mutta riittää. Sinulla on eläkettä, me selviämme. Leipävoilla riittää.
He ajoivat kotikylään, missä Kastehelmi vietti lapsuuttaan. Onneksi vielä oli päivävaloa. Talossa oli kylmä, mutta Kastehelmi sytytti kiukaan nopeasti, toi vettä ja laittoi kahvinkeittimen käyntiin.
Sinulla menee ihan kuin kotona, kuin olisit aina asunut täällä, hän hymyili.
Isoisä opetti kaiken. Onneksi ostimme tarpeeksi ruokaa, eikä tarvitse mennä kauppaan. En pidä maaseudun pikkukyläjutuista.
Kodissa lämpö nousi vähitellen.
Huomenna pestään kaikki, hän lupasi.
Oven takaa kuului koputus.
Naapuri saapui? Ei ole näytynyt pitkään. Näen, että autosi on paikallaan. Miksi talvi tuo näin? onko ongelmia?
Kaikki on hyvin, rouva Mikko. Jo hoituu. Käsitellään myöhemmin. Tule juomaan teetä kanssamme.
Halusin kutsua sinut. Etkö ole yksin? Mikko huomasi naisen.
Tämä on Marja Arkkadi, ja tämä on Mikko Petterinen, hän esitteli heidät toisilleen.
Jos tarvitset apua, soita.
Ei tarvitse mitään vielä. Kiitos.
Viikko kului, ja talo oli puhdas ja kodikas.
Tiedätkö, Kastehelmi, olen myös maaseutukansalainen. Menin naimisiin kaupungissa. Mieheni kuoli, kun olin kaksikymmentäkolme, ja myin asuntoni. Poikani lupasi asua aina kanssani. Katso, miten kaikki kääntyi.
Älä itke. Tiedän, että on vaikeaa. Minullakin on surua. Ehkä teillä on tulevia lapsenlapsia?
Tästä? Voi Jumala. Mikä Mikko Petteristä asuu?
Yksin. Hänen vaimonsa hukkuivat, pieni pelasti naapurimäen. Siitä lähtien Mikko ei ole enää naimisissa. Ei lapsia. Hän asuu yksin, ystävineen ja minun isäni kanssa, vaikka hän on nuorempi kuin hän.
Kuukausi kului. Pekasta ei kuulunut uutista. Hän ei edes soittanut äidille. Kerran Kastehelmen puhelimeen soi tuntematon numero.
Kastehelmi?
Kyllä.
Miehesi on kuollut.
Olette sekoittaneet numeroa.
En ole sekoittanut. Pekka Hän oli humalassa ja kolaroi autollaan. Saattaa olla ikävä uutinen, mutta hän oli matkalla tyttöystävänsä kanssa. Hän selvisi, tyttö selvisi ilman naarmuja. Tulkaa tarkistamaan henkilöllisyys.
Voi hyvänen aika, kuinka köyhä Marja Arkkadi oli. Mitä hänelle kertoa? Mitä tehdä? Setä Kalle! Hän auttaa.
Kastehelmi, mitä tapahtui? Ei näytä siltä, että sinulla olisikin kasvoja!
Äiti, älä huoli. Istu. Pekkaa ei enää ole.
Voi Marja ääni katkesi miten niin? Minä olen syyllinen! Jätin hänet!
Äiti, hän karkotti sinut!
Niin. Karkotti. Mutta olen äiti. Voi Katkaisin hänet.
Olen menossa tarkistamaan. Setä Mikko on kanssasi, kunnes pääsen sinne.
Olen sinun kanssasi.
Olen teidän kanssanne, sanoi setä Mikko. Menemme minun autollani. Tämä on lopullista.
Hautajaiset meni. Kastehelmi ja Marja Arkkadi päättivät mennä poikansa taloon. Hänelle oli määrä periytyä omaisuus äidille ja vaimolle. Pekka ei ehtinyt hakea avioeroa; hänellä ei ollut koskaan aikaa rakkauteen, juhliin eikä bankettien.
Setä Mikko kulki heidän vierellään koko ajan.
Olen teidän kanssanne, teidän on ehkä avuksi tarvita.
Talossa kaikki oli muuttunut kuukauden aikana. Pyykki kasaantui, astioita oli lattialla. Tuntui, että siellä haisevat hapanolut ja jotain käynyt.
Tämä on poikani aiheuttama! Hän ei koskaan ollut näin. Mitä te teette?
Mikä sinä täällä teet? Tämä on minun kotini, poistu täältä. Samaa olentoa, isoilla huulilla ja ripsillä, poistui makuuhuoneesta. Seuraavaksi saapui melkein alaston, karvainen mies.
Näytä papereet, kiinteistön, puuttui setä Mikko.
Mitä papereita? Mieheni kuoli. Meillä ei edes ollut häät!
Eikä eroa ole tehty!
Me juhlistimme häitä jo ennakkoon. Kaikki on nyt minun!
Riittäähan hapanunelmat! Lähtekää pois! Onko täällä ketään muuta?
Mies hiipi pois hiljaa. Setä Mikko varmisti, ettei Kastehelmi saanut mitään pois.
Nyt täytyy tarkistaa papereet. Ehkä testamentti, ehkä uusi omistaja. Täytyy vaihtaa lukot. Tällä pitkäsilmäisellä voi olla avaimetkin.
Papereiden osalta kaikki oli kunnossa. Lukot vaihdettiin.
Monet tavarat heitettiin pois. Setä Kalle kulki Kastehelmen ja Marjan kanssa kaikkialle.
Harmi, että palasit. Olen tottunut teihin.
Me tulemme. Ja sinä, setä Mikko, tule myös.
Palasit nuorena, Masha muistuttaa vanhaa vaimoani.
Huomasin, setä Kalle, että katsot minua. Hänkin katsoo sinua. Onko teilläkin ehkä
Sano, mitä haluat, mies, hän kikkeli.
Totta se on!
Vuoden kuluttua Mikko ja Marja menivät naimisiin. He elivät onnellisina. Heille oli Kastehelmi kuin tytär. Heillä oli myös lastenlapset!
Kastehelmi itsekin tuli äidiksi. Hän ei koskaan avioitunut uudestaan. Hän kasvatti kaksi lapsenlapsen, jonka hän otti huostaan. Veljen ja siskon erottaminen ei ollut mahdollista. Hän halusi yhden, mutta sai kaksi.
Vanhempia ja läheisiä ei löydy vain syntymästä tai lapsuudesta. Joskus elämän käänteet tuovat ne luoksesi.
Mitä mielestänne? Kommentoikaa alle! Laita tykkäys, jos pidit tarinasta! Tämä rohkaisee meitä kirjoittamaan lisää.
