Äidin aamu kello 5.30
Viime lauantaina heräsimme mieheni Heikin kanssa kuin pannulla päähän lyötynä jo puoli kuudelta aamulla. Syynä oli armahani äitini, Vilma-Liisa Korhonen, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta töissä Ruotsissa ja Saksassa, ja oli nyt palannut kotiin muuttuneen kirkkaaksi auringoksi, joka paistoi suoraan silmiin lauantai-aamuna jo ennen kuuden kelloa. Normaalit ihmiset nukkuvat tuolloin uneksien vapaapäivästä, mutta me Heikin kanssa juoksimme ympäri taloa, sillä äiti oli päättänyt, että aamu oli täydellinen hetki perusteelliseen siivoukseen, lihakeittoon ja elämän suuriin kysymyksiin. Rakastan häntä sydämeni pohjasta, mutta välillä tekisi mieli painua peiton alle ja teeskennellä, etten kuullut hänen pirteää huutoaan: “Aino, nouse ylös, päivä kuluu hukkaan!”
Äitini on kuin myrsky. Kaksikymmentä vuotta hän teki töitä ulkomailla, jotta minä ja veljeni saimme koulutuksen ja vaatteet päällemme. Kun me kasvoimme, hän siivosi ruotsalaisia toimistoja, hoiti saksalaisia mummoja ja lähetti meille rahaa koulutukseen. Olin aina ylpeä hänestä, vaikka kaipasinkin häntä suunnattomasti. Vuosi sitten hän palasi kotiin – matkalaukkullaan täynnä tarinoita, tavan herätä ennen kukkoja ja energiaa, jolla olisi riittänyt viidelle hengelle. Tarjosimme Heikin kanssa hänelle asunnon luoksemme, jotta hän pääsisi lepäämään. Mutta lepo Vilma-Liisan mielestä näyttää olevan myytti. Hän lepää vain nukkuessaan, ja nukkua hän näyttää tuskin pari tuntia yössä.
Sinä lauantaina unelmoin pitkästä unesta. Työviikko oli ollut raskas, halusin vain maata sängyssä, juoda rauhassa kahvia ja katsoa sarjaa. Mutta puoli kuudelta aamulla kuulin jysähdyksiä keittiöstä ja äidin äänen: “Aino, Heikki, nouskaa nyt! Olen tehnyt taikinan piirakoita varten, tarvitsen apuanne!” Avauduin silmäni ja vilkaisin Heikkiä – hän makasi kasvot tyynyyn painuneina ja voihkaisi hiljaa: “Ai, sinun äitisi tappaa meidät.” Kuiskasin takaisin: “Kärsi vain, hän on kuitenkin äitini.” Mutta sisälläni valmistuin jo seuraavaan äidin myrskyyn.
Laskeuduimme keittiöön, ja siellä oli täysi hässäkkä käynnissä. Äiti, kirjava esiliina vyötäröllään, vaarsi taikinaa, lihakeitto porisi liedellä ja pöydällä odotti joukko kaalia täytettä varten. “Äiti”, sanoin, “miksi näin aikaisin? Piirakoita voisi tehdä myöhemminkin!” Hän vastasi taikinaa vaaraten: “Aino, aamu on kultainen aika! Kun te makaatte, elämä kuluu!” Elämäkö? Puoli kuudelta aamulla? Heikki, yrittäen olla diplomatia, ehdotti: “Vilma-Liisa, voinko keittää kahvia?” Mutta äiti vain huitaisi kädellään: “Kahvi myöhemmin, Heikki, osaatko pilkkoa kaalia?” Rakas aviomieheni, joka oli elämässään nähnyt kaalin vain salaateissa, otti veitsen hiljaisesti.
Rakastan äidin energiaa, mutta välillä se uuvuttaa minut. Hän ei vain kokkaa – hän muuttaa keittiön komentokeskukseksi. Tunnissa pilkkoimme kolme kiloa kaalia, vaarsimme toisen taikinapellin ja paistoimme lihapullia, sillä “lihakeitto ilman lihapullia ei ole keittoa”. Heikki yritti livistää vedoten “postin tarkistamiseen”, mutta äiti sieppasi hänet kiinni: “Heikki, pese nyt padat, ettei Ainon tarvitse!” Katsoin miestäni myötätuntoisesti – hän näytti katuHeikki oli jo kädet savuten kaalin paloissa, kun äiti puuskaan käski häntä vielä raastamaan porkkanaa, ja minä katsoin tilannetta ja tajusin, että tästä hetkestä tulee yksi niistä muistoista, joita kerron hänestä lapsenlapsilleni.
