Oulu, perjantai
Aino oli noussut lentokoneeseen päivää ennen muita. Kun hän laskeutui istuimelleen, joku sanoi hänen nimensä.
Lähtöselvitysjonossa hänen sormensa olivat puristaneet käsilaukun hihnaa. Ex-anopin syntymäpäivään oli vielä päivä, ja Aino oli tietoisesti valinnut varhaisemman lennon. Joonas tekisi kaiken viime tingassa niin kuin aina – hän tulisi todennäköisesti vasta seuraavana aamuna. Kolme vuotta oli kulunut avioerosta, ja koko sen ajan he olivat asuneet samassa kaupungissa törmäämättä kertaakaan toisiinsa. Nyt Aino ei halunnut rikkoa tätä haurasta tasapainoa.
Paikka 12A, hän vilkaisi lippuaan. Ikkunapaikka, hänen suosikkinsa. Aino otti esiin kirjan – uuden romaanin, jonka oli aloittanut edellisenä päivänä eikä ollut voinut laskea käsistään. Kertomuksen rakkaudesta, petoksesta ja anteeksiannosta. Ennen hän oli vältellyt tällaisia kirjoja, mutta aika paransi haavat.
”Aino?”
Tuttu ääni sai hänet hätkähtämään. Joonas seisoi käytävällä matkalaukku kädessään. Yhtä hyvin hoidettu kuin ennenkin, harmaassa lempitakissaan. Vain ohimoille oli ilmestynyt harmaata, jota hän ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut.
”Sinähän et yleensä ehdi ajoissa”, Aino sanoi tervehdyksen sijaan.
”Ja sinä suunnittelet aina kaiken etukäteen”, Joonas vastasi hymyillen ja kaivoi taskustaan lipun. ”12B.”
Aino tunsi poskiensa kuumenevan. Kolmen tunnin lento sen miehen vieressä, jota hän oli vuosikausia huolellisesti vältellyt. Kohtalo näytti laskevan leikkiä heillä.
”Voisin vaihtaa jonkun kanssa”, Joonas aloitti.
”Anna olla”, Aino keskeytti. ”Olemme aikuisia.”
Joonas nyökkäsi ja istuutui viereen. Hänen tuttu partavetensä tuoksu leijaili Ainoon ja iski suoraan sydämeen. Kuinka monet aamut hän olikaan herännyt siihen tuoksuun…
”Millainen työtilanne?” Joonas kysyi nousun jälkeen, kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi.
”Hyvä. Perustin oman joogastudion”, Aino vastasi rauhallisesti. ”Entä sinä? Oletko yhä entisessä paikassa?”
”En. Vaihdoin konsultointialalle. Muistatko, että haaveilin siitä aina?”
Totta kai hän muisti. Ja hän muisti myös loputtomat keskustelut siitä. Hän oli pelännyt muutoksia, Joonas oli kaivannut niitä. Nyt, vuosia myöhemmin, kumpikin oli saanut tahtonsa läpi. Miksi sydän silti pakotti?
”Äiti ilahtuu varmasti nähdessään sinut”, Joonas sanoi tauon jälkeen. ”Hän säilyttää sitä keramiikkamaljakkoa, jonka annoit hänelle viimeksi syntymäpäivälahjaksi.”
”Helvi oli aina”, Aino etsi sanoja, ”niin hyvä minulle.”
”Avioeron jälkeenkin hän sanoi, että olit paras miniä, mitä hän olisi voinut toivoa.”
Aino tunsi kyyneleiden polttelevan silmissään. Hän tarttui kirjaan peittääkseen liikutuksensa.
”Mitä luet?” Joonas vilkaisi kanteen.
”Anteeksiannon aika.” Ja molemmat vaikenivat tajutessaan otsikon ironian.
Loppu lennosta he istuivat hiljaa. Mutta se ei ollut enää jännittynyttä hiljaisuutta vaan melkein lohdullista, niin kuin ennen. Kun kone laskeutui Ouluun, Joonas auttoi Ainoa nostamaan laukun ylähyllyltä.
”Jaetaanko taksi?” hän ehdotti. ”Menemme kuitenkin samaan suuntaan.”
Aino epäröi. Kolme vuotta sitten he olivat eronneet varmoina siitä, etteivät enää koskaan seisoisi vierekkäin. Tässä he kuitenkin olivat, eikä maailma ollut tuhoutunut.
”Sopii”, hän nyökkäsi. ”Mutta minä pidän navigaattoria silmällä – sinähän riitelet aina tekniikan kanssa.”
Joonas nauroi, ja se tuttu nauru sai jotain värähtelemään Ainon sisällä. Ehkä menneestä piti joskus päästää irti, jotta nykyhetki kirkastuisi?
Kun he poistuivat koneesta, Aino tajusi, ettei ollut pitkään aikaan katunut sattumanvaraista kohtaamista. Edessä oli syntymäpäivä, katettu juhlapöytä ja sukulaisten pidättyvät katseet. Mutta nyt hän tiesi: he selviäisivät. Niinhän he olivat aina tehneet.
Taksi kulki hämärtyvän Oulun katuja. Aino piti navigaattorin näyttöä silmällä niin kuin oli luvannut, ja Joonas istui vieressä, pieni laukku heidän välissään.
”Tästä oikealle”, Aino sanoi. Joonas hymyili: Aino tunsi tien hänen vanhempiensa luo jopa häntä itseään paremmin.
”Muistatko, kun ajoimme ensimmäisen kerran äidin luo?” Joonas kysyi yllättäen. ”Olithan ihan hermoraunio.”
”Niin varmaan”, Aino tuhahti. ”Vaihdoin vaatteita kolme kertaa. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen.”
”Ja sitten läikytit keiton syliisi.”
He nauroivat yhteen ääneen, ja hetken aikaa aika tuntui pysähtyneen. Mutta sitten taksi pysähtyi tutun talon eteen, ja hetki lipui ohi.
Helvi seisoi ovella ja levitti kätensä hämmästyksestä:
”Te tulitte yhdessä? Mikä yllätys!”
”Sattumalta samassa koneessa”, Aino selitti nopeasti. Mutta hän näki ex-anopin silmissä toivon kipinän.
”Tulkaa sisään, tulkaa sisään! Aino, olen laittanut huoneesi valmiiksi, aivan niin kuin aina.”
Aino jäykistyi. Se huone – yläkerran makuuhuone, jossa hän ja Joonas olivat aina yöpyneet. Aamuaurinko piirsi sinne kauniita kuvioita tapettiin, ja ikkunasta näkyi vanha omenapuu.
”Äiti, otan mieluummin vierashuoneen”, Joonas yritti.
”Ei tule kysymykseen”, Helvi sanoi päättäväisesti. ”Siellä nukkuvat huomenna vieraat. Aino jää makuuhuoneeseen, sinä vanhaan lastenhuoneeseesi. Kaikki niin kuin ennen.”
”Niin kuin ennen” kaikui Ainon ajatuksissa. Mikään ei oikeastaan ollut enää niin kuin ennen, mutta kukaan ei viitsinyt riidellä Helvin kanssa.
Ilta kului juhlavalmisteluissa. Aino auttoi keittiössä, Joonas kävi läpi ullakon laatikoita – tehtävää, jota Helvi oli häneltä jo kauan odottanut. He välttelivät huolellisesti jäämistä kahden kesken, mutta saman katon alla se ei ollut vaivatonta.
Yöllä Aino ei saanut unta. Sänky tuntui liian suurelta ja liian tyhjältä. Seinän takaa kuului lattian narinaa – Joonaskin valvoi. Aino tunnisti äänet: kolme askelta ikkunalle, neljä takaisin. Niin hän oli aina kävellyt, kun mietti asioita.
Sitten kaikki hiljeni. Aino kääntyi kyljelleen ja katsoi ikkunasta ulos. Omenapuu huojui tuulessa, ja hetken hänestä tuntui, ettei kolmea viimeistä vuotta ollut koskaan ollutkaan.
