Mistä teillä on tuo valokuva? Joonas kalpeni nähdessään kuvan kadonneesta isästään.
Kun Joonas tuli töistä kotiin, hänen äitinsä kasteli juuri kukkia parvekkeella. Kumartuneena roikkuvien ruukkujen ylle hän siveli varovasti lehtiä. Hänen kasvoillaan oli erityinen tyyneys.
“Äiti, sinä olet kuin mehiläinen”, Joonas sanoi, riisui pikkutakkinsa ja kietoi kätensä hänen harteilleen. “Oletko ollut koko päivän jaloillasi?”
“Voi, tämä ei ole työtä”, hän heilautti kättään hymyillen. “Siinä sielu lepää. Katso, miten kaikki kukkii. Tuoksu – aivan kuin emme olisi parvekkeella vaan kasvitieteellisessä puutarhassa.”
Hän nauroi hiljaa, sydämellisesti, niin kuin aina. Joonas hengitti sisäänsä herkän kukkien tuoksun ja ajatteli väkisin, miten heillä oli ennen, kun he asuivat vielä solussa, ikkunalaudalla yksi kuihtunut palokki.
Paljon oli sen jälkeen muuttunut.
Hänen äitinsä vietti nyt paljon aikaa mökillään, jonka Joonas oli lahjoittanut hänelle vuosipäivänä. Pieni talo, mutta valtava tontti, jossa hän sai kasvattaa mitä halusi. Keväisin hän istutti taimia, kesäisin työskenteli kasvihuoneissa, syksyisin säilöi satoa purkkeihin. Ja talvisin hän odotti, että kevät viimein tulisi.
Mutta Joonas tiesi: vaikka hän hymyili kuinka paljon, hänen silmissään oli aina hiljainen suru. Sellainen, joka ei katoaisi, ennen kuin hänen hartain toiveensa toteutuisi – saada nähdä se mies, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
Hänen isänsä. Hän oli eräänä aamuna lähtenyt töihin eikä koskaan palannut. Joonas oli silloin viisivuotias. Hänen äitinsä kertoi, että isä oli sinä päivänä tapansa mukaan suudellut häntä ohimolle, vilkuttanut pojalleen ja sanonut: “Ole kiltti.” Sitten hän oli lähtenyt tietämättä, että se olisi ikuista.
Poliisille tehtiin ilmoitus, ja etsinnät kestivät kuukausia. Sukulaiset, naapurit, tuttavat – kaikki kuiskivat: “Ehkä hän on karannut”, “Ehkä hänellä on toinen perhe”, “Tai jotain pahaa on tapahtunut.” Vain hänen äitinsä sanoi aina saman:
“Hän ei olisi vain lähtenyt. Hän ei voi palata.”
Tämä ajatus ei antanut Joonakselle rauhaa vieläkään, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Hän oli varma: hänen isänsä ei olisi koskaan jättänyt heitä. Ei koskaan.
Koulun jälkeen Joonas alkoi opiskella insinööritieteitä, vaikka salaa haaveili journalismista. Mutta hän tiesi: hänen oli pian seisottava omilla jaloillaan. Hänen äitinsä työskenteli hoitajana sairaalassa, teki yövuoroja eikä valittanut koskaan. Vaikka hänen jalkojaan poltti seisomisesta ja silmät olivat punaiset, hän sanoi vain:
“Kaikki hyvin, poikani. Kyllä se siitä. Keskity opintoihisi.”
Ja niin hän teki. Mutta öisin hän selasi nettitietokantoja kadonneista, tutki vanhoja asiakirjoja ja kirjoitteli foorumeille. Toivo ei kuollut – päinvastoin, se vahvistui ja tuli osaksi häntä. Hänestä tuli hellittämätön. Hän kasvoi sen tiedon kanssa, että hänen oli oltava äitinsä tukena siinä, missä isä puuttui.
Kun hän sai ensimmäisen hyväpalkkaisen työpaikan, hän maksoi kaikki velat, avasi säästötilin ja osti lopulta mökin. Sitten hän sanoi:
“No niin, äiti, nyt voit levätä.”
Silloin äiti itki eikä peitellyt kyyneleitään. Joonas vain halasi häntä ja kuiskasi:
“Olet ansainnut sen tuhatkertaisesti. Kiitos kaikesta.”
Joonas itse haaveili jo perheestä. Kodista, jossa tuoksuisivat tuore leipä ja pataruoka. Jossa sunnuntaisin rakkaat kokoontuisivat ja lasten nauru kaikuisi huoneissa. Mutta siihen asti hän teki töitä. Säästi, keräsi pääomaa, jotta voisi joskus ryhtyä yrittäjäksi. Hänellä oli näppärät kädet, ja hän oli aina pitänyt puuhastelusta.
Mutta syvällä hänen sydämessään paloi ainoa toive: löytää isänsä. Hän halusi, että tämä mies astuisi jonakin päivänä heidän elämäänsä ja sanoisi:
“Anteeksi. En voinut palata aikaisemmin.”
Ja he ymmärtäisivät, antaisivat hänelle anteeksi ja sulkisivat toisensa syliin kolmisin. Sitten kaikki olisi vihdoin niin kuin sen olisi pitänyt olla.
Joskus, kun Joonas ajatteli isäänsä, hän kuuli yhä isänsä äänen. Tunsi, miten tämä nosti hänet ylös ja sanoi: “No, pikku sankari, lennetäänkö?” – ennen kuin otti hänet nauraen taas kiinni.
Sinä yönä hän näki jälleen unta isästään. Tällä kertaa hänen isänsä seisoi joen rannalla vanhassa takissa ja kutsui häntä. Kasvot olivat epäselvät, kuin hän katsoisi sumun läpi – mutta silmät, harmaat, syvät, tutut, olivat samat.
Joonaksella oli vakaa työpaikka, mutta “pelkällä palkalla ei rikastu”, varsinkin kun hän suunnitteli omia juttujaan. Niinpä hän teki iltaisin usein vielä sivutöitä – korjasi tietokoneita ja asensi älykotijärjestelmiä. Yhden illan aikana hän sai usein tehtyä kaksi, joskus jopa kolme keikkaa: tulostinongelmia täällä, netti poikki tuolla, ohjelmistopäivityksiä – hän osasi asiansa. Erityisesti vanhemmat ihmiset pitivät hänestä: kohtelias, kärsivällinen, ei koskaan tungetteleva. Hän selitti ymmärrettävästi eikä tyrkyttänyt turhia palveluita.
Sinä päivänä tuli tilaus erään tuttavan kautta: varakas perhe – suljettu asuinalue kaupungin ulkopuolella, vartiointi, sisäänpääsy vain henkilökortilla. He etsivät jotakuta, joka voisi asentaa heidän kotiverkkonsa.
“Tulkaa kuuden jälkeen. Talon emäntä on silloin paikalla ja opastaa teitä”, sanottiin.
Joonas saapui täsmälleen sovittuun aikaan. Portin tarkastuksen jälkeen hän pysähtyi ison talon eteen, jossa oli valkoiset pylväät ja panoraamaikkunat. Oven avasi nuori nainen, noin kaksikymmentäviisivuotias, hoikka ja siro, elegantissa mekossa.
“Oletteko te se teknikko? Tulkaa sisään. Laitteet ovat isäni työhuoneessa. Hän on työmatkalla, mutta halusi, että kaikki valmistuu tänään”, hän sanoi pehmeästi hymyillen.
Joonas seurasi häntä pitkän käytävän läpi. Ilmassa tuoksui kallis hajuvesi, kaikki vaikutti steriililtä, melkein kliinisen puhtaalta. Olohuoneessa oli flyygeli, seinillä maalauksia, kirjahyllyjä ja kehystettyjä valokuvia. Työhuone oli pelkistetty: tummaa puuta, vihreä pöytälamppu, iso näyttö ja nahkainen työtuoli.
Joonas nyökkäsi, otti työkalunsa esiin ja aloitti. Kaikki sujui normaalisti – kunnes hänen katseensa osui seinällä olevaan valokuvaan. Nuori pari. Nainen valkoisessa mekossa, kukkia hiuksissaan. Hänen vierellään – mies harmaassa puvussa hymyilemässä. Aika oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa, mutta sisimmässään Joonas kuuli äänen, selvän ja kovan: *Se on hän. Isä.*
Hän nousi, astui lähemmäs ja tuijotti. Harmaat silmät, samat poskipäät, sama hymykuoppa. Kiistaton.
“Anteeksi… kuka tässä kuvassa on?”, hän kysyi epäröiden.
Nainen katsoi häntä hämmästyneenä.
“Isäni. Tunnetteko te hänet?”
Joonas ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tuijotti kuvaa kuin olisi nähnyt haamun. Hänen sydämensä löi niin rajusti, että nainen varmasti kuuli sen. Lopulta hän sai sanottua vaivoin:
“Luulen… ehkä. Voisitteko kertoa, mistä teillä on tämä kuva?”
Joonas vain nyökkäsi, kääntyi ympäri ja lähti talosta lopullisesti tietäen, että eräät menneisyyden asiat on parempi jättää rauhaan.
