Susi raahasi arvoituksellisen korin lumisesta korvesta ja toimitti sen suoraan syrjäisen tuvan ovelle. Sitten se ei suostunut lähtemään mihinkään, aivan kuin se olisi odottanut, että sisällä asuva mies löytäisi jotain. Ja kun tämä lopulta avasi korin ja näki, mitä sen sisällä oli, hänen kasvonsa menivät aivan valkoisiksi.
Se talvi oli ollut poikkeuksellisen raaka. Lunta oli satanut yhtä kyytiä päiväkausia, ja metsäpolut olivat hautautuneet valtavien kinosten alle niin että niitä tuskin enää erotti.
Vanha mies nimeltä Eino Koskinen asui yksin vaatimattomassa mökissä metsän laidassa. Menetettyään vaimonsa hän oli vetäytynyt lähes kaikesta seurustelusta. Kerran viikossa hän kävi lähimmässä kylässä ostamassa tarvikkeita ja vietti loput päivistään täydellisessä yksinäisyydessä.
Sitä iltana Eino istui hellan ääressä ja syötti liekkeihin taas yhden halon, kun oven takaa kuului outo ääni. Hän arveli ensin, että tuuli vain paiskasi lunta tuvan seinään.
Sitten hän kuului vaimean vinkaisun.
Eino veti ylleen raskaan talvitakin, otti lyhdyn ja astui varovasti ulos.
Valtava harmaa susi seisoi porraskiven vieressä.
Eläin ei murissut eikä osoittanut mitään uhkaavaa. Sen hampaiden välissä roikkui kevyt kori, jonka päällä oli paksu villainen peitto.
Usean hetken ajan vanha mies ja susi pysyivät liikkumatta ja katsoivat toisiaan.
”Mene pois…”, Eino kuiskasi tuskin uskoen silmiään.
Susi jäi tarkalleen sinne, missä oli.
Hitaasti se laski korin ovenpieleen. Sitten se perääntyi muutaman askeleen ja jatkoi katsomistaan vakaasti.
”Mikä tämä on?” Eino mutisi.
Hän lähestyi hyvin varoen.
Kori oli paljon raskaampi kuin hän oli odottanut. Ja kun Eino kurkisti peiton alle ja näki, mitä siellä oli, hänen kasvonsa kalpenivat kauhusta.
Peiton alta kuului heikko ääni.
Eino kädet alkoivat täristä.
Hitaasti hän nosti ylös paksun peiton kulmaa, ja väri katosi hänen kasvoistaan.
Sisällä makasi vastasyntynyt vauva.
Lapsi oli aivan uskomattoman pieni. Hänen poskensa olivat jo sinertävät kylmästä, ja hengitys oli niin pinnallista, että Eino pelkäsi löytäneensä hänet liian myöhään.
”Hyvä luoja… Kuka sinut on voinut hylätä tänne?”
Hetkeäkään epäröimättä Eino nosti vauvan korista, painoi hänet tiiviisti rintaansa vasten ja kiiruhti takaisin tupaan.
Kun hän lisäsi puita hellaan, lämmitti pullollisen maitoa ja kääri lapsen lämpimiin, kuiviin peittoihin, susi istui yhä ulkona oven edessä.
Se ei yrittänyt lähteä.
Sen sijaan se piti katseensa tuvan ikkunassa.
Muutama tunti myöhemmin vauva alkoi viimein toipua. Lämpö ja väri palasivat hänen kasvoilleen, ja ensi kertaa hän päästi voimakkaan, kimeän itkun.
Eino huokaisi helpotuksesta.
”No niin… Sinä selvität tämän.”
Mutta susi jatkoi yhä odottamista ulkona.
Seuraavana aamuna Eino päätti seurata jälkiä lumessa.
Suden tassunjäljet johtivat kauas metsään.
Parin kilometrin päässä hän löysi yltympäri kaatuneet ahkion. Tavaroita oli sirottunut pitkin kinoksia, ja aivan lähellä oli nuoren miehen ja naisen ruumiit, jotka lumikinokset olivat melkein peittäneet alleen.
Näytti siltä, että he olivat eksyneet lumimyrskyssä.
Lähistöltä Eino huomasi kapean vanan, jota pitkin kori oli vedetty lumessa.
Hän seisoi siinä pitkään ennen kuin kauhistuttava totuus lopulta valkeni.
Tajutessaan, etteivät he selviäisi, vanhemmat olivat laskeneet vauvansa koriin, käärisseet hänet kaikkiin omistamiinsa peittoihin ja jättäneet hänet polun varteen toivoen, että joku löytäisi hänet.
Mutta ensimmäinen elävä olento, joka löysi lapsen, ei ollut ihminen.
Eino kääntyi hitaasti.
Susi seisoi pienen matkan päässä ja katseli häntä hiljaa.
”Siis… Sinä toit hänet minulle.”
Eläin vain katsoi häntä tyynenä.
Eino hautasi vauvan vanhemmat läheisen metsäkappelin viereen. Myöhemmin hän adoptoi lapsen virallisesti, antoi hänelle nimeksi Taneli ja kasvatti hänet omana poikanaan.
Joka talvi susi palasi tuvan pihaan.
Se ei koskaan tullut liian lähelle eikä koskaan kerjännyt ruokaa.
Se vain katseli kasvavaa poikaa etäältä ja katosi sitten hiljaa lumisten puiden sekaan.
Näin jatkui lähes kaksitoista vuotta.
Sitten eräänä talvena susi ei ilmestynytkään.
Sen sijaan Eino ja Taneli löysivät lumesta valtavat tassunjäljet. Jälkien vana johti syvälle metsään ja päättyi siihen paikkaan, jossa vanha kivi seisoi.
Siellä oli yksittäinen sudenhammas.
Eino poimi sen varovasti maasta ja kuiskasi:
”Näyttää siltä… että hän tuli tänään sanomaan hyvästit.”
Taneli tuijotti pitkään jäätynyttä metsää ja sulki sitten kätensä lujasti hampaan ympärille.
Hän ymmärsi, että jos villieläin ei olisi kantanut sitä koria ihmisasumuksen ovelle sinä kuoleman talviyönä – ja odottanut, kunnes joku avasi sen – hän ei olisi koskaan selvinnyt, kasvanut isoksi eikä oppinut, mitä todella tarkoittaa kuulua rakastavaan perheeseen.
