Rakas päiväkirja,
Tänään työvuoroni Helsingin synnytyssairaalassa sai minut kyyneliin. Aino Rantanen tuli osastolle yksin. Hänen miehensä oli jättänyt hänet kuukausia aikaisemmin, kun raskaus oli tullut ilmi. Kukaan ei ollut pitämässä hänen kättään, kukaan ei odottanut synnytyssalissa.
Synnytys kesti tunteja. Vihdoin pienen pojan itku täytti huoneen. Kaikki oli mennyt hyvin, ja vauva oli täysin terve. Otin lapsen varovasti syliini ja käännyin viemään häntä nuorelle äidille, mutta jokin pysäytti minut.
Käteni vapisivat hieman. Katsoin vastasyntyneen kasvoja, sitten Ainoa, ja silmiini nousi kyyneleet.
”Onko kaikki hyvin, lääkäri?” Aino kysyi huolestuneena.
Nyökkäsin, mutta en saanut sanaa suustani. Lopulta kuiskasin jotakin, mikä sai hänet jähmettymään.
Vauvan käsivarressa oli syntymämerkki. Tunsin sen heti: täsmälleen samanlainen oli ollut pojallani Mikolla, joka oli kadonnut vuosia sitten ja johon en ollut pitänyt yhteyttä. Sydäntäni kouristi.
Aino seurasi katsettani ja kysyi, mitä olin huomannut. Hengitin syvään ja vastasin kyyneleet silmissäni:
”Tämä syntymämerkki on sama kuin pojallani. Tämä lapsi on pojanpoikani.”
Ainon ympärillä maailma tuntui kaatuvan. Mutta samalla synnytyksen yksinäisyyden tuska suli pois, ja tilalle tuli syvä, valtava tunne. Hän puristi vauvaa lujasti itseään vasten. Minä seisoin ja katselin liikuttuneena – tämä pieni ihminen oli juuri palauttanut kauan sitten katkenneen siteen.
Tänään opin, ettei mikään ole täysin mennyttä. Elämä voi palauttaa sen, minkä jo luulimme menettäneemme – ja usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.
