Rakas päiväkirja,
Minä, Aino Virtanen, kirjoitan tämän muistiin. Kaksi viikkoa ennen mieheni Jaakko Virtasen työmatkaa riitelimme. Kunnolla. Siinä määrin, että kissa Mirri päätti piiloutua ties minne, ettei joutuisi kiivaan sananvaihdon jalkoihin.
Pyysin kukkia.
– Jaakko, osta minulle kukkia. Ihan vain. Ilman syytä.
– Mikä on syy? hän kysyi katsomatta puhelimesta.
– Minä. Minä olen syy.
Jaakko mietti: ”No, mikä siinä? Järkevää.” Meni kauppaan. Palasi kahdenkymmenen minuutin päästä ison kassin kanssa. Hymyilin, kurkistin sisään. Nostin esiin kaalinpään. Tuoreen, kimmoisan, valkokaalin.
– Nämäkö ovat kukkia? kysyin hiljaa.
– Tämä on kaali. Kukat maksavat viisi euroa ja lakastuvat. Kaali maksaa euron. Siitä voi tehdä kolmeksi päiväksi salaattia.
– Jaakko.
– Mitä?
– Olet idiootti.
– Olen sinun idioottisi.
En puhunut hänelle kolmeen päivään. Hän ei ymmärtänyt, millä oli minut loukannut. Minä en selittänyt. Sen jälkeen hän lähti työmatkalle. Ouluun. Sanoi:
– Työtä, ei mitään henkilökohtaista.
Ajattelin: ”Ei mitään henkilökohtaista – se on meistä.”
Hän oli pois kaksi viikkoa. Minä jäin kahden lapsen, kissan, loputtomien pyykkien, koulun, päiväkodin ja aina saman munakkaan kanssa. Ja WhatsAppin. Siellä me kirjoittelimme.
Ensimmäinen päivä.
Jaakko: ”Perillä. Hotellihuone on masentava. Huomenna neuvottelut.”
Minä: ”Hienoa. Mirri söi ruokansa ja huusi tunnin lisää.”
Jaakko: ”Kumpi on hieno? Minä vai Mirri?”
Minä: ”Mirri.”
Toinen päivä.
Jaakko: ”Kuva aamiaisesta. Kuva hotellista. Kuva kollega Kalle Mäsisestä, joka kuorsaa viereisessä huoneessa.”
Minä: ”Kaunista. Meillä vuotaa hana. Vesi tulee. Soitin putkimiehelle. Ei tullut.”
Jaakko: ”Soita isännöitsijälle.”
Minä: ”Soitin. Sanoivat lähettävänsä putkimiehen kolmen päivän sisällä.”
Jaakko: ”Voi mitä idiootteja.”
Minä: ”Idiootit ovat ne, jotka lähtivät Ouluun.”
Kolmas päivä.
Jaakko: ”Miten lapset?”
Minä: ”Poika sai nelosen koulusta. Tytär kieltäytyy iltapalasta. Olen väsynyt.”
Jaakko: ”Pidä kiinni.”
Minä: ”Kiitos, mutta en pidä kiinni. Minä putoan.”
Neljäs päivä.
Jaakko: ”Näin tänään kauppakeskuksessa jättiläismäisen pehmojäniksen. Halusin ostaa sen tytölle, mutta en uskaltanut raahata sitä lentokoneeseen.”
Minä: ”Et ole koskaan pelännyt raahata asioita lentokoneeseen. Olet vain pelännyt tuhlata rahaa.”
Jaakko: ”Olet saanut minut kiinni.”
Minä: ”Sain sinut kiinni jo ensimmäisillä treffeillä, kun tilasit teetä ilman sokeria ja sanoit, että makea on pahasta.”
Jaakko: ”Ja sinä tilasit leivoksen ja söit sen yksin tarjoamatta minulle.”
Minä: ”Koska sinä sanoit, että makea on pahasta.”
Viides päivä.
Jaakko: ”Nukahdin tänään neuvotteluissa. Ihan totta. Suljin silmät ja sammuin sekunniksi. Kun avasin ne, kaikki katsoivat.”
Minä: ”Potkitaanko sinut?”
Jaakko: ”Toivon sitä. Olen väsynyt.”
Minä: ”Minäkin olen väsynyt.”
Jaakko: ”Väsytään yhdessä, mutta eri kaupungeissa?”
Minä: ”Väsytään yhdessä, mutta kotona. Milloin tulet takaisin?”
Jaakko: ”Minulla on ikävä.”
Minä: ”Minullakin.”
Hän oli hetken hiljaa. Sitten kirjoitti: ”Tiedätkö, tajusin etten kaipaa kotia. Kaipaan sinua. Sitä, kun juot aamulla kahvia ja rypistät otsaasi, koska se on kuumaa. Sitä, kun moitit kissaa ja sitten säälit sitä. Sitä, kun naurat, kun poika kertoo vitsejään.”
En vastannut. Luin viestin viisi kertaa. Sitten itkin. Koska hän ei ollut koskaan kirjoittanut minulle tuollaisia sanoja. Viiteentoista vuoteen, ei kertaakaan. Hän on materialisti, pragmaatikko, ihminen, joka sanoo ”rakastan” vain syntymäpäivänä ja silloinkin muistutuksesta. Ja nyt – kahvista, kissasta, vitseistä. Kuin joku olisi kaapannut hänen puhelimensa. Tai kuin hänelle olisi tullut valaistuminen.
Kuudes päivä.
Minä: ”Olitko eilen humalassa?”
Jaakko: ”En. Täysin selvä.”
Minä: ”Miksi sitten tuollaisia sanoja?”
Jaakko: ”Koska minulla on ikävä. Se on kuin alkoholi – aivot sammuvat, kieli pääsee irti.”
Minä: ”Vertasitko rakkautta alkoholiin?”
Jaakko: ”Vertasin rakkauden rehellisyyteen. Joskus rehellinen pitää olla vähän humalassa. Tai hyvin yksinäinen.”
Minä: ”Oletko sinä yksinäinen? Onhan siellä kollegoita.”
Jaakko: ”Kolleegat eivät ole sinä. He eivät tiedä, että pelkään pimeää ja nukun yölampun kanssa. Sinä tiedät. Etkä ole koskaan nauranut.”
Minä: ”Nauroin. Kerran. Kun sanoit pelkääväsi pimeää, koska Mirri voi olla siellä.”
Jaakko: ”Mirri on peto. Se kakkaa tohveleihin. Se on pelottavaa.”
Minä: ”Olet idiootti.”
Jaakko: ”Olen sinun idioottisi.”
Seitsemäs päivä.
Heräsin viestiin. Jaakko oli kirjoittanut neljältä aamuyöllä: ”En nuku. Ajattelen sinua. Kuvittelen, miten tapaamme lentokentällä. Sinulla on ylläsi se sininen mekko, jota rakastan. Minulla on kukkia. Halaamme, ja minä sanon: ’Anteeksi, että olen tällainen.’ Sinä kysyt: ’Millainen?’ Minä sanon: ’Hiljainen.’ Sinä sanot: ’Olen tottunut.’ Minä sanon: ’Se on huono asia.’ Sinä sanot: ’Sellaista on elämä.’”
En vastannut. Laitoin vain sinisen mekon päälleni. Vaikka oli vasta seitsemäs aamu, ja tapaaminen lentokentällä oli vasta viikon päästä.
Kahdeksas päivä.
Jaakko: ”Kävin tänään eläintarhassa. Yksin. Katsoin apinoita. Ne näyttävät kollegoiltani – irvistävät, heittelevät ruokaa, esittävät pomoja.”
Minä: ”Kävitkö eläintarhassa yksin? Nelikymppisenä?”
Jaakko: ”Entä sitten? Minulla on oikeus lapsekkuuteen. Sallit sen.”
Minä: ”Sallin. Ota vain kuvia.”
Hän lähetti kuvan. Apina irvisti. Jaakko myös. Nauroin ääneen. Lapset juoksivat: ”Äiti, mitä nyt?” Sanoin: ”Isä pelleilee.” Lapset: ”Isä pelleilee aina, kun me ei olla paikalla.” Minä: ”Niin. Harmi, ettei sitä huomaa.”
Yhdeksäs päivä.
Jaakko: ”Tulin ajatelleeksi. Muistatko, miten tapasimme? Pudotit lompakon metrossa, minä nostin sen. Sinä sanoit: ’Olet hyvin huomaavainen.’ Minä sanoin: ’Ja sinä olet hyvin kaunis.’ Sitten menimme kahville.”
Minä: ”Muistan yhä, että tilasit teetä ilman sokeria.”
Jaakko: ”Ja sinä tilasit leivoksen.”
Minä: ”Muistan sen yhä. Se oli hyvää. Kirsikkainen.”
Jaakko: ”Minä muistan, miten katsoit minua. Kuin en olisi ollut vain mies metrossa, vaan kokonainen elämä.”
Minä: ”Sinä olit kokonainen elämä. Olet edelleen. Välillä minä vain unohdan.”
Jaakko: ”Minäkin unohdan. Mutta nyt en unohda.”
Kymmenes päivä.
Jaakko ei kirjoittanut sanaakaan. Aamusta iltaan – hiljaisuus. Soitin, hän ei vastannut. Kirjoitin, ei vastannut. Aloin panikoida. Kuvittelin kauheita: hän kaatui, sairastui, jäi auton alle. Mirri kulki perässä ja vaati ruokaa. Lapset pyysivät piirrettyjä. Ajattelin häntä.
Kello yhdeltätoista illalla tuli viesti: ”Anteeksi. Puhelin sammui. Unohdin laturin hotelliin. Etsin uutta koko päivän. Löysin Kallelta. Hän antoi, mutta otti minulta lupauksen, etten enää nukahda neuvotteluissa. Miten sinä voit?”
Minä: ”Olin huolissani. Luulin, että kuolit.”
Jaakko: ”Olen elossa. Minulla on ikävä. Tulen pian kotiin.”
Minä: ”Kolmessa päivässä.”
Jaakko: ”Kolmessa päivässä. Tuletko vastaan?”
Minä: ”Sinisessä mekossa.”
Jaakko: ”Minä kukkien kanssa.”
Minä: ”Sovittu.”
Yhdestoista päivä.
Jaakko: ”Ostin lahjat. Pojalle rakennussarjan, tytölle jäniksen, sinulle huivin.”
Minä: ”Sinä et osaa valita huiveja. Viimeksi toit pinkin, enkä minä käytä pinkkiä.”
Jaakko: ”Se ei ole pinkki. Se on haalea ruusunpunainen.”
Minä: ”Haalea ruusunpunainen on vaaleanpunainen.”
Jaakko: ”Se on auringonlaskun väri Oulun yllä.”
Minä: ”Oletko sinä runoilija?”
Jaakko: ”Olen kirjanpitäjä. Mutta sinun vuoksesi voin ryhtyä runoilijaksi.”
Minä: ”Älä. Rakastan sinua kirjanpitäjänä. Sinulla on selkeä käsiala ja numerot menevät tasan.”
Kahdestoista päivä.
Jaakko: ”Huomenna on lento. Tule vastaan.”
Minä: ”Tulen.”
Jaakko: ”Jännittääkö sinua?”
Minä: ”Ei.”
Jaakko: ”Minua jännittää. Kuin ensimmäisellä kerralla.”
Minä: ”Ensimmäisellä kerralla tukehduin leivokseen ja sinä taputit minua selkään. Oli kiusallista.”
Jaakko: ”Minusta se oli mukavaa. Kosketin sinua.”
Kolmastoista päivä. Tapaaminen.
Seisoin lentokentällä. Sinisessä mekossa. Lasten kanssa. Kissaa emme tietenkään ottaneet – se olisi aiheuttanut kohtauksen. Katsoin saapuvien taulua. Hänen lentonsa myöhästyi tunnilla. Join kahvia, lapset pelasivat puhelimilla. Ajattelin: ”Miksi hän kirjoitti jaloista? Miksi kahvista? Miksi apinoista? Hän ei ole koskaan ollut tällainen. Tai ehkä hän on oikeasti rakastunut uudestaan? Vai onko tämä vain työmatka – irtautuminen arjesta, lapsista, palaneesta munakkaasta? Ehkä kotona hänestä tulee taas hiljainen, hän kysyy kaalista ja katoaa läppäriin.”
Hän tuli saapuvien portilta. Kukkien kanssa. Jättimäinen kimppu. En ollut nähnyt häneltä sellaista koskaan – paitsi häissä, ja silloinkin kukat valitsi anoppi. Hän tuli luokseni, halasi, suuteli. Sanoi:
– Anteeksi, että olen tällainen.
– Millainen?
– Hiljainen.
– Olen tottunut.
– Se on huono asia.
– Sellaista on elämä.
– Ei. Se on tapa. Minä muutun.
– Älä. Rakastan sinua sellaisena kuin olet. Jopa kaalin kanssa.
– Kaali oli virhe.
– Kaali on menneisyyttä. Kukat ovat nykyhetkeä.
Ajoimme kotiin. Taksissa hän piti minua kädestä. Lapset nukkuivat. Mirri tuli ovelle, nuuski kukkia, aivasti ja meni keittiöön.
Laitoin kukat maljakkoon. Jaakko laittoi läppärin laatikkoon. Sanoi:
– Tänään en työskentele. Tänään olen vain sinun.
– Entä huomenna?
– Huomenna olen sinun, mutta läppärin kanssa. Tänään – ilman.
Tilasimme pizzaa, joimme viiniä, katsoimme elokuvan. Tyhmän elokuvan rakkaudesta. Nauroin, hän halasi. Mirri istui vieressä ja vaati meetvurstia.
– Aino, hän sanoi.
– Muututko sinä oikeasti?
– En tiedä. Mutta yritän.
– Entä jos ei onnistu?
– Sitten kirjoitat minulle ”olet idiootti”. Ja minä kirjoitan: ”Minulla on ikävä jalkojasi.”
Nauroin.
– Olet idiootti.
– Olen sinun idioottisi.
Joimme viinin loppuun, söimme pizzan. Laitoimme lapset nukkumaan. Mirri nukkui nojatuolissa. Katsoin miestä.
– Tiedätkö, minullakin oli ikävä. En sinua – vaan meitä. Niitä, joita olimme alussa. Iloisia, hassuja, ilman asuntolainaa ja ilman kaalia.
– Kaali on minun tyhmyyteni symboli. En osta enää kaalia.
– Osta. Mutta kukkien kanssa.
– Sovittu.
Halasimme ja nukahdimme sohvalle. Koska sängyn oli vienyt Mirri.
Aamulla hän lähti töihin. Läppärin kanssa. Suuteli minua ja sanoi ”rakastan”.
Illalla hän ei unohtanut kukkia. Meni kukkakauppaan ja kysyi:
– Antakaa jotain edullista, mutta sellainen, että vaimo hymyilee.
Myyjä ehdotti päivänkakkaroita. Jaakko otti.
Laitoin ne maljakkoon. Mirri nuuski, aivasti ja meni pois.
Ja niin joka päivä.
Siinä koko tarina. Tavallinen. Yksinkertainen. Paikoin naurettava, jopa tyhmä.
No mitä sitten? Rakkaus kuulostaa usein tyhmältä. Mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.
