Kaksi viikkoa ennen työmatkaa Tellervo ja Eero riitelivät. Pahasti. Niin pahasti, että kissa Mirri katosi varuiksi jonnekin, ettei vain joutuisi kiukun kohteeksi.
***
Tellervo pyysi kukkia.
– Eero, osta minulle kukkia. Ihan vain. Ilman syytä.
– Ja mikä on syy? – hän kysyi katsomatta puhelimesta.
– Minä. Minä olen syy.
Eero ajatteli: “No miksipä ei? Järkevää.” Meni kauppaan. Palasi kahdenkymmenen minuutin kuluttua ison muovikassin kanssa. Tellervo hymyili ja kurkisti sisään. Oti esiin kaalin. Tuoreen, kiinteän, valkokaalin.
– Tämäkö on kukkia? – hän kysyi hiljaa.
– Tämä on kaali. Kukat maksavat viisitoista euroa ja kuihtuvat. Kaali maksaa kaksi euroa. Siitä saa kolmeksi päiväksi salaattia.
– Eero.
– Mitä?
– Sinä olet idiootti.
– Olen sinun idioottisi.
Tellervo ei puhunut hänelle kolmeen päivään. Eero ei ymmärtänyt, miksi toinen loukkaantui. Tellervo ei selittänyt. Sitten Eero lähti työmatkalle. Ouluun. Hän sanoi:
– Työtä, ei mitään henkilökohtaista.
Tellervo ajatteli: “Ei mitään henkilökohtaista – sehän meistä kertoo.”
Eero oli poissa kaksi viikkoa.
Tellervo jäi kahden lapsen, kissan, loputtomien pyykkien, koulun, päiväkodin ja ainaisen munakokkelin kanssa.
Ja WhatsAppin kanssa.
Siellä he kirjoittelivat…
Ensimmäinen päivä.
Eero: “Perillä. Hotellihuone tylsä. Huomenna neuvottelut.”
Tellervo: “Hyvä. Kissa söi ruokansa ja huusi tunnin vaatien lisää.”
Eero: “Kumpi on hyvä? Minä vai kissa?”
Tellervo: “Kissa.”
Toinen päivä.
Eero: “Kuvan aamiainen. Kuvan hotelli. Kuvan kollega Pekka, joka kuorsaa naapurihuoneessa.”
Tellervo: “Kaunista. Meillä on hana rikki. Vesi virtaa. Kutsuin putkimiehen. Ei tullut.”
Eero: “Soita isännöitsijälle.”
Tellervo: “Soitin. Sanoivat lähettävänsä jonkun kolmen päivän kuluessa.”
Eero: “Idiootteja.”
Tellervo: “Idiootit ovat ne, jotka lähtivät Ouluun.”
Kolmas päivä.
Eero: “Miten lapset?”
Tellervo: “Poika sai koulusta nelosen, tytär kieltäytyy iltapalasta. Olen väsynyt.”
Eero: “Pidä pintasi.”
Tellervo: “Kiitos, mutta en pidä. Putoan.”
Neljäs päivä.
Eero: “Näin tänään kauppakeskuksessa valtavan pehmojäniksen. Halusin ostaa sen tytölle, mutta en raahannut sitä lentokoneeseen.”
Tellervo: “Et ole koskaan pelännyt raahata asioita lentokoneeseen. Pelkäsit turhan rahan kuluttamista.”
Eero: “Sinä näit minut läpi.”
Tellervo: “Näin sinut läpi jo ensimmäisillä treffeillä, kun tilasit teetä ilman sokeria ja sanoit makean olevan haitallista.”
Eero: “Ja sinä tilasit leivoksen ja söit sen yksin, tarjoamatta minulle.”
Tellervo: “Koska sanoit makean olevan haitallista.”
Viides päivä.
Eero: “Nukahdin tänään neuvotteluissa. Oikeasti. Suljin vain silmät ja sammuin sekunniksi. Kun avasin ne, kaikki katsoivat.”
Tellervo: “Erotetaanko sinut?”
Eero: “Toivottavasti. Olen väsynyt.”
Tellervo: “Minäkin olen väsynyt.”
Eero: “Väsytään yhdessä, mutta eri kaupungeissa?”
Tellervo: “Väsytään yhdessä, mutta kotona. Milloin tulet?”
Eero: “Minulla on ikävä sinua.”
Tellervo: “Minullakin on.”
Eero oli hetken hiljaa. Sitten hän kirjoitti: “Tiedätkö, tajusin juuri, etten kaipaa kotia. Minä kaipaan sinua. Sitä, miten juot aamukahvia ja siristelet, koska se on kuumaa. Sitä, miten haukut kissaa ja sitten säälit sitä. Sitä, miten naurat, kun poika kertoo vitsejään.”
Tellervo ei vastannut. Hän luki viestin viisi kertaa. Sitten itki. Koska Eero ei ollut koskaan kirjoittanut tuollaisia sanoja. Viiteentoista avioliittovuoteen – ei kertaakaan. Hän on materialisti, pragmaatikko, ihminen joka sanoo “rakastan” vain syntymäpäivänä ja silloinkin muistutuksesta. Ja nyt – kahvista, kissasta, vitseistä. Kuin joku olisi hakkeroinut hänen puhelimensa. Tai kuin hänelle olisi tullut valaistuminen.
Kuudes päivä.
Tellervo: “Olitko eilen humalassa?”
Eero: “En. Selvä kuin lasi.”
Tellervo: “Miksi sitten kirjoitit tuollaista?”
Eero: “Koska ikävä tekee sen. Se on kuin alkoholi – aivot sammuvat, kieli aukeaa.”
Tellervo: “Vertasit rakkautta alkoholiin?”
Eero: “Vertasin rakkautta rehellisyyteen. Joskus rehellinen oleminen vaatii vähän humalaa. Tai paljon yksinäisyyttä.”
Tellervo: “Oletko sinä yksinäinen? Siellähän on kollegoita.”
Eero: “Kollegoissa ei ole sinua. He eivät tiedä, että pelkään pimeää ja nukun yölampun kanssa. Sinä tiedät. Etkä ole koskaan nauranut.”
Tellervo: “Nauroin. Kerran. Kun sanoit pelkääväsi pimeää, koska siellä voi olla Mirri.”
Eero: “Mirri on peto. Se kakkaa tohveleihin. Se on pelottavaa.”
Tellervo: “Sinä olet idiootti.”
Eero: “Olen sinun idioottisi.”
Seitsemäs päivä.
Tellervo heräsi viestiin. Eero oli kirjoittanut neljältä aamuyöllä: “En nuku. Ajattelen sinua. Kuvittelen, miten tapaamme lentokentällä. Sinulla on se sininen mekko, josta pidän. Minulla on kukkia. Halaamme, ja minä sanon: ‘Anna anteeksi, että olen tällainen.’ Sinä kysyt: ‘Millainen?’ Minä sanon: ‘Hiljainen.’ Sinä sanot: ‘Olen tottunut.’ Minä sanon: ‘Se on huono.’ Sinä sanot: ‘Sellaista on elämä.'”
Tellervo ei vastannut. Hän vain puki sinisen mekon. Vaikka oli vasta seitsemäs aamu, ja lentokenttä odotti vasta viikon päästä.
Kahdeksas päivä.
Eero: “Kävin tänään eläintarhassa. Yksin. Katsoin apinoita. Ne muistuttavat meidän kollegoitamme – irvistelevät, heittelevät ruokaa, esittävät pomoja.”
Tellervo: “Kävitkö yksin eläintarhassa? Nelikymppisenä?”
Eero: “No mitä? Minulla on oikeus lapsenmielisyyteen. Sinähän annat minun.”
Tellervo: “Annan. Ota kuvia.”
Eero lähetti kuvan. Apina irvisti. Eero myös. Tellervo nauroi ääneen. Lapset juoksivat paikalle: “Äiti, mitä nyt?” Tellervo: “Isä pelleilee.” Lapset: “Isä pelleilee aina, kun me emme ole paikalla.” Tellervo: “Niin. Harmi, ettemme sitä huomaa.”
Yhdeksäs päivä.
Eero: “Tulin mietittyä. Muistatko, miten me tavattiin? Pudotit lompakon metrossa, minä nostin sen. Sinä sanoit: ‘Olette hyvin huomaavainen.’ Minä sanoin: ‘Olette hyvin kaunis.’ Sitten menimme kahville.”
Tellervo: “Muistan yhä, että tilasit teetä ilman sokeria.”
Eero: “Ja sinä tilasit leivoksen.”
Tellervo: “Muistan sen yhä. Se oli herkullinen. Kirsikan kanssa.”
Eero: “Minä muistan, miten katsoit minua. Kuin en olisi ollut vain mies metrossa, vaan koko elämä.”
Tellervo: “Sinä olit koko elämä. Olet edelleen. Välillä vain unohdan.”
Eero: “Minäkin unohdan. Mutta nyt en unohda.”
Kymmenes päivä.
Eero ei kirjoittanut sanaakaan. Aamusta iltaan vain hiljaisuus. Tellervo soitti – Eero ei vastannut. Kirjoitti – ei vastannut. Tellervo alkoi panikoida. Hän kuvitteli kamalia: kaatunut, sairastunut, jäänyt auton alle. Mirri kulki perässä ja vaati ruokaa. Lapset pyysivät piirrettyjä. Tellervo ajatteli Eeroa.
Illalla kello yksitoista tuli viesti: “Anteeksi. Puhelimen akku loppui. Unohdin laturin hotelliin. Etsin laturia koko päivän. Löysin Pekalta. Hän antoi, mutta otti minulta lupauksen, etten enää nukahda neuvotteluissa. Miten sinä?”
Tellervo: “Huolestuin. Luulin, että olet kuollut.”
Eero: “Elossa. Ikävä on. Tulen pian.”
Tellervo: “Kolmen päivän päästä.”
Eero: “Kolmen päivän päästä. Oletko vastassa?”
Tellervo: “Sininen mekko päällä.”
Eero: “Minä tulen kukkien kanssa.”
Tellervo: “Sovittu.”
Yhdestoista päivä.
Eero: “Ostin lahjoja. Pojalle rakennussarjan, tytölle jäniksen, sinulle huivin.”
Tellervo: “Et osaa valita huiveja. Viimeksi toit vaaleanpunaisen, enkä minä käytä vaaleanpunaisia.”
Eero: “Se ei ole vaaleanpunainen. Se on tomunruusu.”
Tellervo: “Tomunruusu on vaaleanpunaista.”
Eero: “Se on Oulun auringonlaskun väri.”
Tellervo: “Oletko sinä runoilija?”
Eero: “Olen kirjanpitäjä. Mutta sinun vuoksesi voin olla runoilija.”
Tellervo: “Älä vaivaudu. Rakastan sinua kirjanpitäjänä. Sinulla on selkeä käsiala ja luvut täsmäävät.”
Kahdestoista päivä.
Eero: “Huomenna lento. Tule vastaan.”
Tellervo: “Tulen.”
Eero: “Jännittääkö sinua?”
Tellervo: “Ei.”
Eero: “Minua jännittää. Kuin ensimmäisillä treffeillä.”
Tellervo: “Ensimmäisillä treffeillä leivos meni väärään kurkkuun, ja sinä löit minua selkään. Oli noloa.”
Eero: “Minusta se oli mukavaa. Kosketin sinua.”
Kolmastoista päivä. Tapaaminen.
Tellervo seisoi Helsinki-Vantaan lentokentällä. Sinisessä mekossa. Lasten kanssa. Kissaa ei tietenkään otettu mukaan – se olisi pitänyt metelin. Tellervo katsoi saapuvien lentoja. Eeron lento oli tunnin myöhässä. Tellervo joi kahvia, lapset pelasivat puhelimilla. Tellervo ajatteli: “Miksi hän kirjoitti kahvista? Miksi kissasta? Miksi apinoista? Hän ei ole koskaan ollut tuollainen. Ehkä hän on oikeasti rakastunut uudelleen? Vai onko tämä vain työmatka – irtiotto arjesta, lapsista ja palaneesta munakokkelista? Ehkä kotona hän on taas hiljainen, kysyy kaalista ja katoaa läppärin ääreen?”
Eero tuli ulos saapuvien alueelta. Kukkien kanssa. Valtava kimppu. Tellervo ei ollut koskaan nähnyt häneltä sellaista – vain häissä, ja silloinkin kimpun valitsi anoppi. Eero käveli luokse, halasi, suuteli. Sanoi:
– Anna anteeksi, että olen tällainen.
Tellervo: “Millainen?”
Eero: “Hiljainen.”
Tellervo: “Olen tottunut.”
Eero: “Se on huono.”
Tellervo: “Sellaista on elämä.”
Eero: “Ei. Se on tottumus. Minä muutun.”
Tellervo: “Älä. Rakastan sinua sellaisena kuin olet. Vaikka kaalin kanssa.”
Eero: “Kaali oli virhe.”
Tellervo: “Kaali on menneisyyttä. Kukat ovat nykyhetkeä.”
He ajoivat kotiin taksilla. Eero piti Tellervoa kädestä. Lapset nukkuivat. Mirri tuli vastaan ovella, nuuski kukkia, aivasti ja meni keittiöön.
Tellervo pani kukat maljakkoon. Eero sulki läppärin ja työnsi sen syrjään. Sanoi:
– Tänään en työskentele. Tänään olen vain sinun.
Tellervo: “Entä huomenna?”
Eero: “Huomenna olen sinun – läppärin kanssa. Mutta tänään – ilman.”
He tilasivat pizzan, joivat viiniä, katsoivat elokuvan. Tyhmän elokuvan rakkaudesta. Tellervo nauroi, Eero halasi. Mirri istui vieressä ja vaati makkaraa.
– Eero, Tellervo sanoi.
– Muututko oikeasti?
– En tiedä. Mutta yritän.
– Entä jos et onnistu?
– Sitten kirjoitat minulle “senkin pukki”. Ja minä kirjoitan: “Minun on ikävä sinun jalkojasi.”
Tellervo nauroi.
– Sinä olet idiootti.
– Olen sinun idioottisi.
He joivat viinin loppuun ja söivät pizzan loppuun. Laitettiin lapset nukkumaan. Mirri nukahti nojatuoliin. Tellervo katsoi miestään.
– Tiedätkö, minullakin oli ikävä. En sinua – vaan meitä. Niitä, jotka olimme alussa. Iloisia, hassuja, ilman asuntolainaa ja ilman kaalia.
– Kaali on tyhmyyteni symboli. En osta enää ikinä kaalia.
– Osta. Mutta kukkien kanssa.
– Sovittu.
He halasivat ja nukahtivat sohvalle. Koska sängyn oli jo vallannut kissa.
Aamulla Eero lähti töihin. Läppärin kanssa. Suuteli Tellervoa, sanoi “rakastan”.
Illalla hän ei unohtanut kukkia. Meni kukkakauppaan ja kysyi:
– Antakaa jotain edullista, mutta sellaista, että vaimo hymyilee.
Myyjä ehdotti kakkaroita. Eero otti ne.
Tellervo pani ne maljakkoon. Mirri nuuski, aivasti ja lähti pois.
Ja niin joka päivä.
Tässä koko tarina. Tavallinen. Yksinkertainen. Paikoin naurettava, jopa tyhmä. Entä sitten? Rakkaus kuulostaa usein tyhmältä. Mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.
