Taunon löydettiin aamulla, ja koira oli ulvonut jo eilisestä illasta. Lempi kuuli ulvonnan kahden aidan takaa, muttei noussut, koska Ukko ulvoi usein ja siitä oli vuosien mittaan tullut taustaääni, kuten tuuli tai veden kohina putkissa. Se oli matalaa, venyvää ja tauotonta, ja keskiyöhön mennessä se leijui osana yötä, ei häirinnyt enää ketään.
Kyläpoliisi tuli puolenpäivän aikaan, sinetöi talon ja lähti. Kirjoitti paperit konepellillä, poltti tupakan, vilkuili koiraa mutta ei mennyt lähelle. Sanoi Lemmille aidan yli, että ruumis oli viety lääninsairaalaan ja omaisia pitäisi etsiä. Sitten paiskasi auton oven kiinni ja ajoi uraa pitkin, jättäen mutaan kaksi syvää pyöränjälkeä. Koira jäi paikalleen. Istui ketjussa, kuono kohti taivasta, ja ääni tuli siitä tasaisena ja matalana kuin unohdetusta putkesta. Ei haukahdus eikä vinkuna. Ulvontaa. Sellaista, joka alkaa vaivata kylkiluiden alla, jos kuuntelee liian kauan.
Lempi seisoi omalla portillaan ja katseli tien yli Taunon pihaan. Yösateen jäljiltä muta kiilsi pyöräurissa, ja maasta nousi raskas, kostea tuoksu kuin vasta käännetystä penkistä. Aita oli kallellaan, kolme rimalankkua makasi nokkosissa, mutta portti pysyi kiinni rautalangalla, joka oli kierretty siististi neljä kierrosta. Tauno ei korjannut aitaa, mutta portin hän sulki joka ilta. Lempi tiesi sen, sillä hän oli nähnyt keittiön ikkunasta, kuinka ukko asteli hämärässä ja kiersi rautalangan kuivilla sormillaan.
Lempi meni tien yli, kiersi rautalangan auki ja astui pihaan. Siellä haisi märkä maa, koirankarva ja jokin hapan – seisova vesi tynnyrissä vajan seinustalla. Ukko lakkasi ulvomasta ja käänsi päänsä. Se oli punaruskea, musta satula selän yli, tukeva ja kuin paimenkoira, jonka sukuun oli eksynyt pihakoiraa. Kuonossa oli harmaata, silmät keltaiset ja sameat, niin kuin vanhoilla koirilla, jotka ovat nähneet enemmän kuin olisi ollut tarpeen.
Ketju kulki pylväästä pantaan. Paksu, karkeita lenkkejä, viisi metriä. Lempi oli tuntenut sen seitsemän vuotta. Joka kesä hän oli nähnyt ikkunasta, kuinka Ukko kulki kaarta ja painoi maahan uraa. Ura oli vuosien mittaan painunut nilkan syvyiseksi, ja siihen kertyi sadevettä. Talvella ketju huurtui ja lenkit kilisivät vastakkain tuulessa. Mutta nyt Lempi huomasi jotakin, jota ei ollut ennen nähnyt: toiselta reunalta, missä ketju kiristyi eniten, lenkit olivat kuluneet kiiltäviksi. Metalli kiilsi kuin ulko-oven kahva, johon jokainen kämmen tarttuu. Koira oli vetänyt aina samaan suuntaan. Ei poukkoillut eikä repinyt ympyrää. Aina samaan.
Pylvään juurella oli alumiininen, kolhuinen kuppi, jossa oli puuronjäämiä. Puuro oli kuivunut, tattarinjyvät takertuneet reunoihin ja pinnalle oli jähmettynyt rasvakalvo. Vieressä oli vesikuppi, jossa ui lehti. Tauno oli ruokkinut koiran sinä aamuna, jona kuoli, tai edellisenä iltana. Lempi katsoi kuppia ja siirsi huiviaan, koska kädet kaipasivat jotakin totuttua.
Seitsemän vuotta hän oli kertonut naapureille, että ukko kohtelee koiraa kaltoin. Vienolle kaupasta, Airalle postista, tyttärelleen puhelimessa. Ketju, koppi, puuro, ei yhtään lenkkiä. Elävä olento pylvääseen kytkettynä. Ja joka kerran kun Lempi sen sanoi, hän tunsi olevansa oikeassa: sellainen itsevarma oikeamielisyys lämmittää paremmin kuin takka, eikä se vaadi todisteita. Kaikkihan näkivät: koira ketjussa, isäntä vaiti. Syyllinen selvä.
Postinkantaja Aira tuli tunnin kuluttua. Toi leipää ja maitoa, koska oli tottunut viemään niitä Taunolle eikä tiennyt, kenelle ne nyt antaisi. Kertoi nähneensä Taunon lauantaina, kun tämä oli nostanut eläkkeen ja ostanut kaksi kiloa tattaria. Itselleen ja koiralle. Lempi kysyi, oliko Taunolla sukulaisia.
Aira mietti, puristi laukkua kylkeään ja muisti tyttären. Vuokko. Asuu Pihlajamäellä, valtatien toisella puolella, kahdentoista kilometrin päässä. Ei ollut käynyt pitkään aikaan. Aira lisäsi hiljaa: ”Tytär olisi ottanut koiran. Mutta ukko ei suostunut. Jossain postissa minulla on hänen puhelinnumeronsa.”
Lempi ei sanonut mitään. Ajatteli, että Tauno oli saita mies: ei osannut edes antaa koiraa pois, kun ei itse pärjännyt. Sitten Lempi meni pylvään luo.
Pannan lukko oli ruostunut, ja sormet liukuivat märästä metallista. Lempi hangasi, kierti ja painoi peukalolla salpaa. Ruoste meni kynsien alle, ja kämmeniin jäi raudan haju – kirpeä ja kylmä. Ukko seisoi hiljaa. Ei vinkunut, ei sätkynyt. Se vain odotti, kuin olisi tiennyt, että nyt se tapahtuu, ja oli jaksanut odottaa seitsemän vuotta yhtä napsahdusta varten.
Lukko antoi periksi. Panta liukui kaulasta, ja alta näkyi painunut, vaalea karvajuova, melkein valkoinen kuin sormuksen jälki. Koira pudistautui koko ruumiillaan kuonosta häntään. Sitten se katsoi Lempiä. Seisoi sekunnin. Ja lähti. Ei kohti Lempiä, ei kuppia, ei taloa. Aidalle. Se sukelsi rimojen välistä, juoksi tielle ja jatkoi matkaansa. Lempi näki, kuinka punaruskea selkä katosi seljapensaiden taakse.
Hän meni postiin Airan puheille, koska Taunon tyttäreen piti saada yhteys.
Ukko oli sillä välin jo ylittänyt tien. Siinä kohdassa, missä tie kaartui ja autot hidastivat ennen siltaa, se odotti raon ja juoksi yli. Sitten se kääntyi metsätielle kohti Pihlajamäkeä.
Pihlajamäki alkoi kolmesta pihlajasta ja linja-autopysäkistä ilman katosta. Ukko kääntyi toiselle kujalle, juoksi vesipostin ohi, daaliapenkin ohi ja pysähtyi talon eteen, jossa oli vihreä katto. Rappuset olivat matalat, kaksi askelmaa, ja laudat olivat tummuneet kosteudesta. Ovi oli verhoiltu muovinahalla, ja nurkasta verhoilu repsotti kolmion muotoisena läppänä. Ukko istui oven eteen ja vinkui. Häntä läpätti rappuja vasten, ja se oli ainoa iloinen ääni koko päivänä.
Ovi aukeni. Kynnyksellä seisoi laiha nainen, tummat hiukset nutturalle, kädet jauhoissa. Talosta tuoksui pullataikina ja vanilja; lämmin tuoksu valui rappusille ja sekoittui märän maan hajuun. Nainen katsoi koiraa. Sitten hän kyykistyi, otti koiran kuonon kämmentensä väliin, ja sormista varissut jauho jäi punaruskeaan karvaan valkoisina läiskinä. Ukko työnsi kuonon hänen ranteelleen ja sulki silmänsä.
Lempi soitti juuri sillä hetkellä. Kertoi, että Tauno oli kuollut. Että koira oli päässyt irti ketjusta ja lähtenyt.
”Hän on täällä. Minä olen Vuokko.”
Lempi hätkähti: kaksitoista kilometriä tietä pitkin! Ja Vuokko kertoi.
Ukko oli ollut pentu, kun Vuokko vielä asui isänsä luona. Hän oli tuonut sen kylästä kuukauden ikäisenä, punaruskeana, toinen korva pystyssä. Ruokkinut sitä pipetillä ja nukkunut ensimmäisen viikon lattialla, koska pentu vinkui yksin. Sitten Vuokko meni naimisiin ja muutti Pihlajamäelle. Ukko jäi isälle.
Koira juoksi hänen luokseen. Pellon yli, valtatien yli, kaksitoista kilometriä suuntaansa. Se tuli illaksi, makasi rappusilla ja odotti. Vuokko ruokki, silitti ja päästi yöksi. Aamulla Ukko juoksi takaisin. Taas kaksitoista kilometriä. Ensimmäisen kerran se jäi auton alle puolen vuoden kuluttua. Lokasuoja osui siihen ja raahasi sitä soralla. Tauno löysi koiran tien pientareelta ja kantoi kotiin sylissä neljä kilometriä. Vuokko tuli peukalokyydillä, ja he veivät koiran yhdessä eläinlääkäriin. Vasempaan kylkeen jäi pitkä arpi kylkiluista käpälään.
Ukko parani ja kuukauden kuluttua karkasi uudelleen. Toisen kerran se jäi auton alle samassa paikassa, samassa mutkassa. Lantioluu halkesi, ja koira oli kolme kuukautta liikkumatta. Tauno vaihtoi oljet kahdesti päivässä ja kantoi koiran pihalle käsivarsillaan, jotta se näkisi taivaan.
Sen jälkeen Tauno osti ketjun. Vuokko pyysi, että koira annettaisiin hänelle. Tauno kieltäytyi. Sanoi vain: ”Se palaa. Se palaa aina. Eikä se kolmatta kertaa selviä tiestä.”
Vuokko riiteli, ei käynyt puoleen vuoteen. Sitten hän kävi harvemmin. Sitten lopetti.
Seitsemän vuotta Ukko istui ketjussa. Tauno keitti sille puuroa aamuin illoin. Tattaria, joskus hirssiä, lihanpalasia, joita sai Vienolta kaupasta puoleen hintaan. Tarkisti pannan ja öljysi lukon, jottei se ruostuisi kiinni. Istui vierellä pölkyllä ja oli vaiti. Ukko laski pään hänen polvelleen, ja he istuivat niin, kunnes tuli pimeää – kaksi ukkoa, toinen pölkyllä, toinen ketjussa. Lempi näki sen keittiön ikkunasta joka ikinen ilta.
Ukko jäi Vuokolle. Se oli vihdoin siellä, minne se oli seitsemän vuotta pyrkinyt.
Lempi kurkisti vielä Taunon portin yli ja pysähtyi pylvään juurelle. Ketju makasi mudassa kiepillä. Lempi nosti sen. Lenkit olivat raskaat ja kylmät, ja toinen puoli kiilsi sileäksi kuluneena. Hän ripusti ketjun naulaan, joka oli isketty pylvääseen. Kiersi rautalangan porttiin neljä kierrosta, niin kuin Tauno oli tehnyt. Seisoi hetken ja katseli tyhjää pihaa, maahan kulunutta kaariuraa ja pölkkyä pylvään vieressä. Sitten hän meni tien yli omaan pihaansa ja sulki oven.
Kupin hän pesi ja asetti omille rappusilleen. Varmuuden vuoksi. Jos Ukko vielä palaa.
