Rakas päiväkirja,
Tänään seisoin taas Oulussa, sen talon ulkopuolella, josta olin lähtenyt kymmenen vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Einon Koskisen ja tyttäremme, koska en ollut suostunut hoitajaksi miehelle, jonka elämä oli nyt sidottu pyörätuoliin. Nyt olin itse hajalla. Toinen aviomieheni oli jättänyt minut, olin oppinut kantapään kautta, mitä on menettää kaikki, ja minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua siltä, jonka olin hylännyt.
Eino avasi oven. Hän näki minut, uupuneen ja vanhenneen, mutta ei sulkenut ovea. Hän päästi minut sisään, vaikka ilma oli täynnä ratkaisemattoman jännitteen painoa. Saimi ja Kielo seisoivat hänen vierellään, kolmetoista- ja kymmenvuotiaat, kylminä ja hiljaisina. He eivät puhuneet, mutta heidän katseensa sanoivat kaiken: olin vieras, joka oli mennyt, ja he olivat oppineet elämään ilman minua.
Illallinen oli yhtä vaivalloinen kuin olin pelännyt. Pakotettua puhetta, pitkiä hiljaisuuksia ja totuuksia, joita kukaan ei sanonut ääneen. Tytöt vastailivat kohteliaasti mutta varoen, aivan kuin olisin ollut joku etäinen sukulainen, ei heidän äitinsä. Istuin pöydässä kodissa, joka oli rakennettu muistoista, joihin en kuulunut.
Vasta pöydästä noustessa Eino haki esiin vanhan, kuluneen satukirjan. Sen kannet olivat repeytyneet ja teipillä paikatut, ja sen nimi oli Ketunpojan seikkailut. Mutta se ei ollut enää pelkkä lastenkirja. Sivujen marginaalit olivat täynnä Einon käsialaa: ensimmäiset askeleet, hammaskeijun vierailut, koulutodistukset, sairastetut yöt ja ne kerrat, kun tytöt olivat itkeneet eivätkä olleet saaneet unta. Kaikki ne vuodet, joita minä en ollut ollut jakamassa.
Eino ojensi kirjan minulle. ”Lue heille”, hän sanoi. Hänen katseensa ei jättänyt tilaa kieltäytymiselle. Tartuin kirjaan ja aloin lukea. Ääneni tärisi. Saimi ja Kielo seurasivat jokaista sanaa ja katsoivat naista, jonka he tunsivat vain valokuvista. Jossain vaiheessa kyyneleet tulivat, enkä yrittänyt pidätellä niitä. He kysyivät, miksi olin jättänyt heidät. He kysyivät, olinko ikinä välittänyt. He eivät halunneet tekosyitä, eikä minulla niitä enää ollut. Myönsin ääneen: en ollut ollut heidän syntymäpäivillään, en ollut kuullut heidän painajaisiaan, en ollut nähnyt heidän kasvavan. Olin valinnut olla poissa.
Lopuksi Eino antoi minulle kirjekuoren. ”Tässä on tarpeeksi euroja, että pääset alkuun”, hän sanoi. Mutta hän ei sanonut antavansa anteeksi. ”Tämä ei pyyhi pois sitä, mitä tapahtui.” Sitten hän työnsi satukirjan käteeni. ”Viimeistele se. Se on tarina, jonka jätit kesken.”
Kun lähdin, tiesin, etten ollut ansainnut heidän luottamustaan. Mutta he olivat jo kääntäneet sivun. He olivat oppineet, että myötätunto ei tarkoita kivun unohtamista. Ja minä sain eteeni tyhjän sivun. Ehkä tällä kertaa kirjoittaisin sen loppuun.
