Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaarina oli jättänyt Ahtin ja kaksi pientä tytärtään, koska ei suostunut ryhtymään pyörätuoliin joutuneen miehensä hoitajaksi, hän seisoi jälleen vanhan kotinsa edessä. Toinen aviomies oli häipynyt kuvioista, tili näytti tyhjää, ja niinpä Kaarina ilmestyi ovelle – vuosien paino ja väsymys kasvoillaan. Ahti, joka oli yksin kasvattanut Kertun ja Ainon, avasi oven vastentahtoisesti. Ilmassa leijui ratkaisemattomien asioiden paino, ja tytöt – tuolloin kolmetoista ja kymmenen – seisoivat isänsä vieressä kylminä ja hiljaisina kuin olisivat juuri harjoitelleet sitä ilmettä.
Illallinen oli kuin koekutsu, johon kukaan ei ollut halunnut osallistua. Pakotettua small talkia, lautasen kilinää, ja se ikävä totuus, että Kaarina oli jättänyt tämän kaupan kesken. Tytöt vastailivat kohteliaasti mutta varoen, kuin olisivat oppineet jo varhain, ettei jokaiseen hymyyn kannata luottaa. Kaarina istui kodissa, joka oli rakennettu muistoille, joissa hän ei ollut koskaan ollut mukana. Tilanne oli selvä: hän oli vieras ominessa paikassa, perheessä, joka oli oppinut pärjäämään ilman häntä – ja tehnyt sen oikein hyvin.
Jälkiruoan jälkeen Ahti kaivoi esiin vanhan, nuhjuisen ja teipillä paikkaillun satukirjan nimeltä ”Kettusen seikkailut”. Se ei ollut mikään tavallinen lapsenkirja, vaan sen marginaalit oli täynnä Ahtin käsialaa: tyttöjen ensimmäiset pyöräilylenkit, hammaskeijun vierailut, koulujuhlien jännitykset ja ne kerrat, jolloin mikään ei sujunut suunnitelmien mukaan. Ahti työnsi kirjan Kaarinan käteen ja pyysi tätä lukemaan sen tytöille. Ei kosto, vaan tapa sanoa: tässä se on, koko se elämä, jonka jätit väliin. Kaarina luki, ja ääni värisi. Tytöt katselivat naista, josta tunsivat vain valokuvien haalistuneet versiot – ja jostain syystä se hetki riitti sulattamaan heidän varautuneisuutensa.
Kyyneleitä vuodatettiin, ja jälkikäteen käyty keskustelu oli kuin siivous, jota oli lykätty vuosikausia. Tytöt kysyivät kipeitä kysymyksiä, ja Kaarina joutui kohtaamaan totuuden ilman tekosyitä. Ei ollut enää pakotietä: hän ei ollut ollut siellä, ei syntymäpäivissä, ei painajaisissa, ei siinä hetkessä, kun Aino oppi uimaan tai Kerttu sai ensimmäisen todistuksen. Ahti antoi Kaarinalle lopulta tarpeeksi rahaa, jotta tämä pääsisi jaloilleen, mutta teki selväksi, ettei se ollut anteeksianto eikä mikään aikakone. Hän antoi kirjan mukaan, jotta Kaarina voisi viimein lopettaa sen tarinan, jonka oli itse jättänyt kesken – ja opetti samalla tytöille, että myötätunto ja terveet rajat voivat elää rinnakkain. Kun Kaarina astui ovesta ulos, perhe jäi keittiöön hengittämään helpotuksesta, ja jokainen tiesi: vanha tarina oli luettu loppuun, mutta uusi alkoi vasta seuraavalla sivulla.
