Kodinkoneliikkeessä oli painostavaa, ilma maistui muovilta ja kuumalta metallilta. Aino seisoi lämminvesivaraajahyllyn edessä ja tunsi, kuinka ärsytys kohisi hänessä kuin ylikuumentunut kattila. Vanha varaaja kylpyhuoneessa oli kuollut jo aamulla, ja nyt peseytyminen tarkoitti veden lämmittämistä kattilassa ja pesuvadissa. Timo seisoi vieressä, tuijotti puhelintaan kuin se olisi ollut ainoa todellinen asia huoneessa.
— Katso, tämä, viisikymmentä litraa, — Aino näytti mallia, jonka hintalapussa luki tuhat kaksisataa euroa. — Se riittää meille. Jaetaan puoliksi, niin kuin aina.
Timo kohotti katseensa ja hymähti:
— Mitä tarkoitat puoliksi? Se on sinun oikkusi, kun haluat lillua suihkussa tunnin. Minulle riittää pesuallas.
— Timo, se on yhteinen asia. Sinäkin peseydyt.
— Minä olisin korjannut vanhan. Sinä haluat uuden, hienon. Osta se itse. Minä käytän rahani siihen, mihin haluan.
Aino puristi käsilaukun hihnaa. Tämä keskustelu ei ollut ensimmäinen, mutta tänään se ylitti rajan.
— Eli lämminvesivaraaja on minun päähänpinttyneisyyttäni? Entä se, että äitisi pyytää kahdesti kuussa rahaa hierontaan — onko se sinun oma valintasi?
Timo katsoi häntä kylmästi, kuin tämä olisi liian aggressiivinen myyjä.
— Sovitaan kerrasta ja lopullisesti. Jokainen elää omalla palkallaan. Minä käytän rahani oman harkintani mukaan, sinä omasi. Vuokra ja ruoka jaetaan puoliksi. Kaikki muu — kukin ostakoon itse. Äläkä paasaa äidistäni.
Aino halusi sanoa, ettei tämä ollut perhe vaan soluasunto. Mutta hän muisti, kuinka kaksi viikkoa aiemmin Timo oli kieltäytynyt osallistumasta hänen veljentytön syntymäpäivälahjaan. Silloinkin hän oli sanonut: ”Sinun sukulaisesi ovat sinun kulujasi.” Aino nieli. Suostui. Sääntö astui voimaan.
Siitä oli nyt kaksi vuotta. Varaajan Aino osti itse, ja itse hän maksoi myös hammaslääkärinsä, itse keräsi rahaa äitinsä leikkaukseen. Elina oli odottanut lonkan tekonivelleikkausta; kutsukirje oli tullut, mutta osa kuntoutuksesta, erityinen tuki ja maksullinen huone olivat jääneet tyttären maksettavaksi. Aino säästi hiljaa ja karsi kaikesta. Timo teeskenteli, ettei asia koskettanut häntä.
Perjantai-iltana Aino istui keittiössä ja mietti laskelmiaan mielessään. Tarvittavasta summasta puuttui vielä kolme tuhatta euroa, mutta kuukauden kuluttua olisi luvassa kvartaalibonus, ja silloin se olisi kasassa. Puhelin piippasi. Yhteisestä keskustelusta tuli ääniviesti Lempiltä. Aino painoi toiston.
”Poikakulta, Aino-kulta! Kuulin ihanasta kylpylästä Naantalista, juuri minun verenpaineelleni ja nivelilleni. Hoitojakso maksaa kymmenen tuhatta euroa, mutta se pitää maksaa huomiseen mennessä, muuten huoneet viedään. Aino, sinähän olet järjestelmällinen, sinulla on aina säästössä rahaa. Maksakaa, lapseni, niin minä siunaan! Timo, pidä huoli, ettei hän vain piilota rahoja patjan alle. Halataan!”
Ainon sisällä jotain putosi ja särkyi. Kymmenen tuhatta euroa. Tasan se summa, jonka hän oli saanut kokoon äitinsä kuntoutusta varten. Anoppi ei pyytänyt ”jos autat”, vaan ”maksakaa”, kuin se olisi ollut itsestään selvää. Aino ei vastannut. Tuijotti näyttöä. Timo huusi olohuoneesta:
— Kuulitko, mitä äiti sanoi? Se pitää maksaa. Siirrä rahat heti aamulla, ennen kuin paikat loppuvat.
Aino nousi ja meni olohuoneen ovelle.
— Oletko tosissasi? Sanoithan, että jokainen elää omalla palkallaan. Sinun äitisi on sinun palkkasi.
Timo käänsi katseen televisiosta ja katsoi häntä kuin tyhmää lasta.
— Vertaatko äitini terveyttä johonkin lämminvesivaraajaan? Oletko sinä kylmennyt kokonaan?
— Minä en vertaa terveyttä, vaan periaatetta, — Aino vastasi hiljaa. — Sinä itse asetit sen. En maksa kylpylää. Minulla ei ole ylimääräistä rahaa.
Timo puristi huulet yhteen, mutta ei sanonut mitään. Hetken kuluttua hän alkoi naputtaa jotain puhelimeensa.
Seuraavana päivänä ovikello soi. Aino avasi ja näki anoppinsa. Lempi lipui eteiseen muovikassi kädessään, tuoksuen pistävälle hajuvedelle ja teeskennellylle huolenpidolle. Hän ojensi Ainolle kakkulaatikon.
— Leivoin tällaisen, ajattelin hemmotella sinua. Mikset ole hymyileväinen?
Aino muisti tämän kakun: edellisellä kerralla parasta ennen oli ollut kolme päivää sitten. Hän laski laatikon lipastolle.
— Lempi, ymmärrän kyllä, miksi tulit. Mutta en voi maksaa kylpylää.
Anoppi käveli keittiöön ilman kutsua, istuutui kuin kotonaan ja otti kupin käteensä.
— Aino, lapseni, sinä et ymmärrä. Tämä ei ole mikään oikku, tämä on terveys. Sinun on pakko auttaa miehesi äitiä. Me olemme perhe. Toisten on autettava toisiaan.
Aino jäi seisomaan ovelle.
— Kun minun äitini tarvitsi apua, sinun poikasi sanoi: ”Sinun sukulaisesi ovat sinun kulujasi.” Ja minä suostuin. Nytkö sääntö ei enää pädekään, kun on teidän perheestä kyse?
Lempi muuttui saman tien. Hunaja valu pois kasvoilta, ja alta paljastuivat terävät poskipäät ja kylmät silmät.
— Panettelet sinä minun poikaani? Hän on mies, hän voi laskea leikkiä. Sinä, käärme, keksit minkä tahansa syyn, kunhan saat vanhan naisen kerjäämään!
Aino huokaisi.
— Minä en panettele ketään. Jokainen elää omalla palkallaan. Sen sanoi sinun poikasi.
Anoppi kavahti pystyyn, sieppasi ikkunalaudalta Aino korurasian ja ravisti sitä.
— Katso, miten paljon krääsää! Mutta äidin terveydelle ei ole rahaa. Tiedätkö, Aino, mitä kohtalo maksaa? Se osuu sinne, missä sinulla on kipeintä. Sinun äitisi on sairas — eikö se ole jo merkki sinulle?
Ainon sisuksiin jäätyi. Hän astui eteenpäin ja otti rasian Lempin käsistä.
— Lähtekää. Nyt.
— Minutko sinä heität ulos? — anoppi kiljaisi. — Katsotaan, miten käy. Soitan pojalleni, ja hän laittaa sinut kyllä järjestykseen.
Aino avasi eteisen oven ja odotti. Lempi lensi rappukäytävään ja huusi vielä viimeiseksi:
— Sinä saat maksaa tämän verellä, senkin ryysy!
Tunnin kuluttua Timo tuli kotiin. Aino kuuli, kuinka avain raapi lukkoa aggressiivisesti, kuinka ovi paiskautui kiinni. Mies ryntäsi olohuoneeseen vääristynein kasvoin.
— Saatoitko sinä äitini itkuun? Mikä sinä olet käskemään häntä? Siirrä rahat heti, minä lähetin sinulle kylpylän numeron.
Aino istui edelleen sohvalla, kädet rauhallisesti sylissä.
— Sinun sääntösi oli: jokainen maksaa omistaan. Se on sinun äitisi. Sinun palkastasi sekin maksetaan. Minulla ei ole rahaa.
Timo meni punaiseksi.
— Vertaatko mitätöntä lämminvesivaraajaa ja minun äitini terveyttä? Sinä olet sieluton, rahanahne otus! Olenko minä sinulle siis tyhjä, kun et anna ropoakaan lähimmäisellesi?
— Sinä sanoit sen itse, — Aino toisti hiljaa. — En minä keksinyt mitään.
— En ole koskaan sanonut mitään sellaista! — Timo karjaisi. — Sinä keksit kaiken, sinä olet vainoharhainen. Me vain sovittiin yhteisistä kuluista, mutta äiti on pyhä.
Aino otti hitaasti puhelimen esiin, avasi videotallenteen ja laski sen pöydälle.
— Tässä on kaikki. Keskustelu kodinkoneliikkeessä ja kaikki sen jälkeen. Sano nyt, jonka varaat, kenen palkasta muka meidän perhesääntöjemme mukaan pitää elättää sinun sukulaisesi?
Timo jähmettyi. Sormet puristuivat nyrkkiin. Hän syöksyi puhelinta kohti, mutta Aino ehti napata sen ensin.
— Nauhoititko sinä minua? — hän kähisti ja yritti repiä luuria.
— Älä tule lähemmäs, — Aino varoitti jäisellä äänellä. — Soitan poliisille. Laiton uhkaus ja pahoinpitelyn yritys eivät ole sinulle imartelevia.
Timo pysähtyi askeleen päähän, hengitti raskaasti. Sitten hän sylkäisi:
— Kyllä sinä vielä jäät ilman kulmaa. Asunto on yhteinen, mutta kyllä minä keinon keksin saada sinut ulos ilman penniäkään. Kukaan ei usko, että minä olisin lyönyt. Ja äitini mielen pahoittamisesta saat vielä vastata.
Hän nappasi naulakosta takkinsa ja lähti paiskaten oven perässään. Aino jäi seisomaan puhelin kädessään. Hiljaisuudessa kuului vain hänen oman sydämensä jyske.
Lauantaiaamuna Aino toivoi saavansa nukkua pitkään, mutta kymmenen aikoihin ovikello soi pitkään ja vaativasti. Hän katsoi ovisilmästä: kolme hahmoa — Lempi, käly Tellervo kirkkaanvärisessä verryttelyasussaan ja tämän mies Juha, tanakka ja härkäniskainen. Lähetystö oli saapunut ilmoittamatta.
Aino ei avannut heti.
— Menkää pois, en ole kutsunut teitä.
— Avaa, älä häpäise itseäsi naapurien edessä! — Tellervo kiljaisi ja painoi ovikelloa useita kertoja.
Vastapäinen naapuri avasi varovasti oven ja katsoi huolestuneena. Aino ymmärsi, että he tekisivät metelin vaikka rappukäytävään, ja avasi. Samassa kolmikko ryntäsi sisään jättäen kengät eteiseen.
— No, senkin käärme, — Tellervo pani kädet puuskaan. — Äitini meinasi kuolla sinun takiasi, ja sinä vain istut. Me otimme sinut mukaan säälissä, ja sinä syljet niskaamme.
Juha seisoi hiljaa ulko-oven edessä tukkimassa tien.
— Kyllä poikani sinut heittää ulos, — Lempi jatkoi. — Kyllä tämmöisiä on ennenkin nujerrettu.
— En ole heittänyt ketään ulos, — Aino sanoi ja yritti pitää äänensä vakaana. — En vain ole velvollinen maksamaan vieraan naisen kylpylää hänen poikansa sääntöjen mukaan. Minun äitini odottaa leikkausta, ja rahat on varattu hänelle.
— Äiti hänellä! — Tellervo astui lähemmäs. — Sinun äitisi voi tienata itse, mutta sinä elät miehesi perheessä, joten sinä olet velkaa. Missä se lompakko on?
Hän katseli olohuonetta, huomasi Ainon käsilaukun tuolilla ja syöksyi sitä kohti. Aino syöksyi väliin, mutta Juha seisoi hänen edessään kuin betoniseinä.
— Siirry pois, — Aino sanoi hiljaa. — Se on minun laukkuni.
Tellervo oli jo vetänyt vetoketjun auki ja työnsi kätensä sisään.
— Etkö itse osaa — me autamme. Katsotaan, mistä kortti löytyy, käydään pankkiautomaatilla.
Aino kiskaisi, mutta Juha tarttui häntä käsivarresta ja työnsi sohvalle. Silmissä musteni vihasta. Aino ei alkanut huutaa. Hän tempaisi puhelimen esiin, painoi videotallennuksen päälle ja sanoi kovalla äänellä:
— Soitan poliisin. Rikoslain 24 luvun 1 §: kotirauhan rikkominen. Te tunkeuduitte asuntoon ilman lupaani. Rikoslain 29 luvun 1 §: ryöstö. Tellervo, sinä yrität juuri nyt viedä minun rahani. Juha, sinä olet avunantaja. Tämä kaikki tallentuu.
Tellervo jähmettyi lompakko kädessään ja kääntyi kameraan päin. Lempi henkäisi.
— Nauhoitatko sinä meitä, senkin ilkiö? Lopeta heti!
— Lopetan, jos poistutte välittömästi asunnosta, — Aino sanoi selvästi laskematta puhelinta. — Muuten video menee poliisille. Minulla on tallenne avoimen varkauden yrityksestä. Katsotaan, mitä porukalla tehdystä tunkeutumisesta annetaan.
Juha kalpeni ja otti askeleen taaksepäin. Tellervo paiskasi lompakon lattialle.
— Painu helvettiin! Timo, sinä olet idiootti, kun menit naimisiin tämän käärmeen kanssa.
Hän lensi ulos asunnosta, ja Juha seurasi perässä. Lempi jäi vielä ovelle ja virnisti pahansuovasti:
— Tämä ei ole ohi. Huomenna tulee poliisi — sanomme, että sinä löit minua. Katsotaan sitten, kumpaa uskotaan.
Aino sulki oven heidän peräänsä, työnsi tuolin oven eteen ja kyykistyi. Sydän jyskytti kurkussa. Hän tiesi, ettei paluuta ollut.
Yöllä Aino ei nukkunut. Timo ei tullut kotiin — varmaan yöpynyt äitinsä luona. Asunto tuntui vieraalta ja vihamieliseltä. Aino nousi, meni huoneeseen, jota Timo kutsui työhuoneeksi, ja sytytti pöytälampun. Kirjoituspöydän alalaatikossa oli kansioita asiakirjoineen — Aino ei ollut koskaan käynyt siellä, koska ajatteli, että jokaisella on oikeus yksityisyyteen. Nyt se sääntö oli rauennut.
Kansioiden ja tiliotteiden joukosta löytyi ohut muovikansio. Sen sisällä oli pankkitili, josta Aino ei tiennyt mitään. Timon nimellä oleva tili, jolle kertyi säännöllisesti summia, jotka olivat suunnilleen puolet hänen palkastaan. Samalta tililtä maksettiin kuukausittain rahaa ”Tellervo Karjalaiselle”. Summat vaihtelivat tuhannesta kolmeen tuhanteen euroon, ja kommenteissa luki ”remontti”, ”avustus”, ”laina”. Lisäksi oli viidenkymmenen tuhannen euron lainasopimus, jonka mukaan Tellervo lupasi maksaa rahat takaisin kolmessa vuodessa, ilman korkoja ja ilman tarkkaa aikataulua — toisin sanoen käytännössä lahja.
Aino kuvasi jokaisen sivun, tuntematta vahingoniloa eikä kipua — vain kylmää selkeyttä. Mies oli salaa siirtänyt rahaa sisarelleen, samalla kun kieltäytyi osallistumasta lämminvesivaraajan hintaan ja julisti, että jokainen elää omalla palkallaan. Hänen perheensä oli yksi ainoa elin, ja Aino oli vain ulkopuolinen resurssi, jonka piti elättää anoppi pyytämättä.
Hän pani kansion takaisin paikalleen ja istui keittiössä aamunkoittoon asti, tuijottaen yhteen pisteeseen. Aamulla hän teki päätöksen.
Maanantaina Aino varasi ajan perheoikeuden asianajajalta. Aikaa ei ollut paljon, joten hän valitsi hyvien arvostelujen asiantuntijan. Toimisto sijaitsi Helsingin Kruununhaassa vanhassa kivitalossa, jossa oli korkeat katot. Asianajaja Satu Laine oli kuivakan oloinen viisikymppinen nainen, jolla oli terävä katse ja hiljainen ääni.
Aino kertoi kaiken: erilliset rahat, miehen sanat, suvun hyökkäyksen, salaiset tilisiirrot ja uhkaukset. Satu Laine kuunteli keskeyttämättä ja teki muistiinpanoja.
— Avioliittolain mukaan sinun ei ole pakko elättää anoppiasi. Se on hänen lastensa velvollisuus. Avioliiton aikana ostettu asunto on yhteistä omaisuutta. Mutta salaiset tilit ja siirrot, joista et tiennyt, voivat olla peruste poiketa tasajaosta. Video lompakon ryöstöyrityksestä ja uhkaukset ovat rikosilmoituksen aihe. Jos asiat pitävät paikkansa, hänen sukulaisilleen voi tulla rikosoikeudellisia seuraamuksia, ja sinä voit saada rajoituksen heidän pääsyynsä asuntoon.
Silloin Ainon puhelin soi. Näytöllä luki ”Timo”. Aino katsoi asianajajaa, joka nyökkäsi. Aino laittoi kaiuttimen päälle.
— Kuule, — Timo sihisi. — Jos äidillä ei ole rahaa huomiseen mennessä, älä vaivaudu palaamaan. Olen jo tilannut uudet lukot. Häivy minun asunnostani.
Satu Laine kirjoitti nopeasti muistilapun: ”Laiton uhkaus. Tallenna.”
— Kuulin. Näkemiin, — Aino vastasi rauhallisesti ja painoi lopetuspuheen.
Asianajaja laski kynän.
— Hän antoi sinulle juuri valttikortin. Tallenna kaikki keskustelut. Ja nyt toimintasuunnitelma. Tee rikosilmoitus luvattomasta tunkeutumisesta ja varkauden yrityksestä. Haet ositusta salatut varat huomioiden. Äläkä lähde asunnosta minnekään — se olisi vapaaehtoinen luopuminen. Ja vaihda lukot itse.
Aino tunsi, kuinka jokin hänen sisällään suoristui. Hän lähti toimistosta kansio sylissään ja sellaisella tunteella, että hänellä on maata jalkojen alla.
Kotona Aino ei jäänyt odottamaan. Avasi oven omalla avaimellaan. Olohuoneessa istuivat Timo, Lempi, Tellervo ja Juha. He olivat selvästi odottaneet häntä. Pöydällä oli likaisia kuppeja; ilmassa haisi tupakka — Timo poltti, vaikkei ollut ennen polttanut.
— No, mietitty on? — Timo nojasi tuoliin. — Raha pöytään tai lähdet. Lukot vaihdetaan huomenna.
Tellervo virnisti ilkeästi. Lempi lisäsi:
— Aino, älä ole tyhmä. Maksa kylpylä, niin unohdamme sinun temppusi.
Aino käveli pöydän luo, laski käsilaukun ja asetti kansion viereen.
— Maksan kylpylän. Just nyt. Kuten pyysit.
Anoppi säteili:
— Näitkö! Piti vain sanoa kovaa.
Aino nosti kättään.
— Mutta ensin haluan, että sinä, kultaseni, allekirjoitat tämän ositussopimuksen. Tässä on kirjattu, että salassa pitämäsi talletukset ja siirrot Tellervolle ovat sinun henkilökohtaista omaisuuttasi, enkä minä vaadi niihin osaa. Lisäksi sitoudut yksin maksamaan äitisi ja sisaresi kulut. Tässä on notaarin laatima luonnos.
Timo tempasi paperit, silmäili ne ja kalpeni.
— Mitkä siirrot? Mistä sinä tiedät?
— Kansiostasi kirjoituspöydässä. Näin tiliotteet. Sinä siirrät Tellervolle tuhansia euroja joka kuukausi, ja me elämme sinun sääntösi mukaan: jokainen vastaa itsestään. Mutta minun rahani ovatkin yhteiset, koska sinun äitisi niitä hallitsee. Vai olenko väärässä?
Tellervo tukehtui teehensä. Juha hönki. Lempi hyppäsi ylös.
— Et sinä saa kiristää häntä!
— Tämä ei ole kiristystä, — Aino sanoi tyynesti. — Annan heille valinnan. Joko me kirjaamme jokaisen vastuun nyt, tai paperit menevät tuomioistuimelle, ja video siitä, miten Tellervo penkoi lompakkoani, lähtee poliisille. Kylpylän maksaa sinun poikasi omasta piilottamastaan potista. Minun rahani menevät äitini hoitoon.
Timo rypisti paperit ja paiskasi ne seinään.
— Oletko hullu? En allekirjoita. Minä vielä…
Hän astui kohti Ainoa, mutta Tellervo kiljaisi:
— Seis! Timo, sillä on video. Juha, etkö kuullut — se puhui poliisista! Minulla on ehdollinen tuomio siitä vanhasta tappelusta, en voi.
Juha nousi ja tarttui vaimoaan kyynärpäästä:
— Tellervo, rauhoitu. Mehän vain uhkailtiin.
Tellervo repäisi kätensä irti.
— Oletko sinä tyhmä? Se nauhoitti meidät. En mene vankilaan sinun takiasi.
Hän käännähti veljensä puoleen:
— Sanoit, että se on lammas ja tekee mitä käsketään. Hoida asiasi, minä en halua ongelmia.
Lempi hätäili lasten välissä:
— Timo, tee jotain!
Timo puristi nyrkkinsä ja tuijotti vaimoaan vihalla. Mutta Aino seisoi suorassa, kansio rintaansa vasten.
— En halua ketään vankilaan, — hän sanoi. — Haluan, että minut jätetään rauhaan. Sinä, Timo, muutat äitisi luo. Avioero hoidetaan sivistyneesti. Asunto myydään ja jaetaan. En kajoa sinun siirtoihisi, jos sinä myönnät ne henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Ja kylpylän maksat itse.
Timo katsoi häntä, ja Aino näki, kuinka hänen silmissään taistelivat raivo ja väistämättömyyden ymmärrys. Tellervo repi häntä hihasta.
— Suostu nyt, saatana! Myöhemmin selvitellään.
Timo kääntyi mykkänä ja käveli eteiseen. Lempi ryntäsi hänen peräänsä.
— Poikani, minne menet? Entä kylpylä?
Aino jäi olohuoneeseen yksin. Vain Tellervo ja Juha nostivat laukkunsa ja perääntyivät ovelle. Tellervo heitti viimeisen sanan:
— Sinä vielä kadut.
Aino ei vastannut.
Viikko kului. Timo muutti äitinsä luo. Ensin hän haki tavaransa ja asiakirjansa, sitten kirjoitti, että jättää avioerohakemuksen itse. Aino ehti ensin ja vei oman hakemuksensa tuomioistuimeen heti seuraavana päivänä. Kopion videosta ja salaisen tilin tiliotteista hän liitti vaatimuksiinsa. Lähipoliisille hän teki ilmoituksen luvattomasta tunkeutumisesta, mutta pyysi, ettei asiaa lähtisi tutkintaan — kirjattakoon vain. Tellervo ei enää ilmestynyt, ja Lempi purki vihaansa somessa kirjoittelemalla ”noita-miniästä” ja siitä, kuinka tämä oli pilannut hänen poikansa elämän. Ainoa se ei koskettanut.
Lauantaina Aino istui keittiössä kupillisen teetä kanssa ja katsoi maksukuittia äidin kuntoutuksesta. Summa oli mennyt kokonaisuudessaan perille, leikkausta tarvitsi enää odottaa. Puhelin vilkkui ilmoituksista: Timo pyyhki numeroita ja soitti uudelleen. Kun hän soitti taas, Aino otti vastaan.
— Sinä tuhosit perheen kymmenen tuhannen euron takia! — hän karjui ilman tervehdystä.
Aino nauhoitti viestin ja lähetti vastauksen:
— Ei, kultaseni. Perheen tuhosi se, joka sanoi, että jokainen elää omalla palkallaan. Minä vain aloin elää niin. Hyvästi.
Hän painoi kontaktin estolistalle ja laski puhelimen pöydälle.
Joku koputti oveen. Aino hätkähti, mutta meni avaamaan. Kynnyksellä seisoi naapuri Vieno Jokinen — se sama, joka oli kurkkimut ovenraosta silloin, kun lähetystö hyökkäsi. Hänellä oli kädessään omenapiirakka.
— Aino, minä leivoin tällaisen ja ajattelin tuoda. Äläkä murehdi, me kuulimme muun perheen kanssa kaiken. Teit aivan oikein. Ja vielä: soita lukkoliikkeeseen, vaihdata lukot. Minä soitin jo omalleni, hän tulee just nyt. Ilmaiseksi — naapuriavulla.
Aino tunsi palan kurkussaan. Hän otti piirakan ja hymyili.
— Kiitos, Vieno. Soitan heti.
Hän palasi keittiöön, otti sormuksen pois ja pani sen pöydälle. Sen alle jäi ohut vaalea jälki pitkästä käytöstä. Aino hieraisi sormeaan ja tiesi, ettei jälki katoa heti. Mutta se ei pelottanut. Edessä oli äidin leikkaus ja oma hiljainen elämä, josta ei tarvinnut tehdä tiliä kenellekään. Ikkunan takana toukokuu havisi, ja tuuli toi kukkivien omenapuiden tuoksun. Yksi tarina loppui. Toinen alkoi.
