Aino ei kuullut uutista telkkarista. Sen toi Leevi, kun se pöllähti heidän vuokra-asuntoonsa hiukset sekaisin ja sellainen katse silmissään, joka on ihmisellä, joka on saanut hipaista ihmettä.
– Aino, kuules, – Leevi riisui märän tuulitakin ja meni keittiöön, jossa Aino laski vihkossa lukusarakkeita jo kymmenettä kertaa. – Saku soitti just Turusta. No sä muistat sen, se kävi mun synttäreillä – se on töissä siellä TYKSin sydänkeskuksessa. Se kerto, miten oli äskettäin avustanut todella siistissä leikkauksessa. Sinne tuotiin yksitoistavuotias poika. Sillä ei ollut aortan tyvestä kasvanut ollenkaan pääsuonta. Synnynnäinen puutos.
Aino nosti katseensa vihkosta. Eivät ne numerot olisi muutenkaan täsmänneet. Kesä painui kosteaan ja tukalaan loppuun, ja hänen säästötavoitteestaan erikoistumista varten puuttui kaksi tonnia.
– No? – Aino kysyi ja nojasi poskensa kämmeneen.
– Ne tekivät kaiken sykkivällä sydämellä. Miniminvasiivisesti. Loivat ohitusreitin, – Leevi istuutui vastapäätä, ja hänen ruskeissa silmissään hehkui innostus. – Vanhemmat eivät tienneet yhtään mitään – pojan keho oli kompensoinut pitkään, mutta sitten se petti. Kipuja, hengenahdistusta, rytmihäiriöitä. Eikä siinä vielä kaikki: leikkaus meni hyvin, ja poika pääsi viikossa kotiin avohoidon seurantaan.
Aino katsoi Leeviä ja ajatteli: tämä se on, se aito – sen takia hän haluaa erikoistua. Ei siksi, että tekisi isälle kiusaa, niin kuin tämä luuli, eikä todistaakseen mitään, vaan tämän takia: ottaa ja korjata se, mikä näytti lopullisesti rikki.
– Siistiä, – Aino huokaisi ja läppäisi vihkon kiinni. – Sä pystyt kohta itsekin tuohon. Mutta mä en taida.
Se ei ollut moite – Aino tiesi, että jos Leevillä olisi ollut rahaa, hän olisi antanut sen. Mutta Leevi eli itsekin vanhempiensa varassa.
– Keksitään jotain, – Leevi lupasi.
Mutta mitä hän voisi keksiä? Ottaisiko uuden lainan? Ei annettaisi. Eikä olisi mistä maksaa.
Aino oli toivonut, että isä auttaisi opintojen kanssa – siitä asti kun Aino oli täyttänyt kahdeksantoista, isä oli lopettanut elatusmaksut ja kadonnut käytännössä hänen elämästään. Mutta Aino muisti, miten isä oli hänelle lapsena luvannut:
– Aino, kyllä me sut koulutetaan, mä lupaan! Mähän olin muuten koulun paras matikassa, ja jos mä olisin syntynyt vähän myöhemmin ja kunnon perheeseen, musta ois tullut koodari enkä mikään kuski. Ja mitä jos tehtäis susta koodari, Aino?
Miellyttääkseen isäänsä Aino oikeasti opiskeli ohjelmointia, mutta jo kymppiluokalla tajusi, että hänestä tulee lääkäri. Silloin isä oli jo kolme vuotta aiemmin lähtenyt perheen luota, hänelle oli syntynyt poika, eikä Ainolle enää jäänyt aikaa. Siksi Aino ei ollut kertonut hänelle mitään. Kun isä sai tietää, että Aino oli päässyt lääketieteelliseen, hän loukkaantui kuin Aino olisi pettänyt hänet.
– Tällä alalla ei tee rahaa, – hän sanoi. – Mun sijoitus suhun ei tuottanut.
Sen jälkeen hän ei ollut auttanut Ainoa rahalla. Pari kertaa Aino vihjasi, kerran pyysi suoraan, kun äiti sairastui, mutta isä vetosi aina perheen menoihin. Eli Aino ei ilmeisesti enää ollut hänen perhettään.
Keväällä Aino yritti vielä kerran – kertoi isälle erikoistumisesta, ja isä kysyi:
– Etkö sä pääse sisään?
– Hakijoita on hirveästi.
– Ei hakijoita ole liikaa, vaan sä oot tyhmä! Älä edes kuvittele – mulla ei ole aikaa tämmöseen. Saimi on taas raskaana, meillä on nyt niin paljon menoja, ettei sua varten ole mitään.
Se satutti Ainoa niin paljon, ettei hän ollut sen jälkeen isän kanssa yhteydessä. Siksi Aino yllättyi, kun isä soitti yhtäkkiä.
– Aino, – ääni oli vieras, puristunut. – Pääsetkö tulemaan?
Ainon sydän meni ikävään solmuun. Hän pyysi vapaata töistä ja ajoi toiselle puolelle Helsinkiä, siihen uuteen taloon, jossa oli panoraamaikkunat ja jonka isä oli aikanaan valinnut äidille – mutta johon hän lopulta muuttikin Saimin kanssa.
Isä avasi oven, ja Aino hämmästyi, miten paljon tämä oli vanhentunut muutamassa kuukaudessa – harmaat hiukset olivat selvästi lisääntyneet. Olohuoneessa valtavalla sohvalla Saimi silitti pyöreää vatsaansa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
– Pojalla – isä takelteli, kuin sana ”poika” ei olisi vielä tarttunut hänen kieleensä. – Sillä on sydänvika. Ultrassa sanottiin. Mä en ymmärrä tästä yhtään mitään. Katso sä nyt.
Aino otti epikriisin, jonka isä ojensi hänelle vapisevin käsin, ja silmäili sitä. Hengitti sisään. Hengitti ulos. Ja sanoi:
– Tulkaa. Katsokaa.
Hän avasi uutisvideon – sen saman, jonka oli laittanut talteen Leevin kanssa juteltuaan.
”Turun yliopistollisen keskussairaalan lääkärit palauttivat 11-vuotiaan pojan sydämen toiminnan normaaliksi. Potilas tuli TYKSiin, jossa todettiin synnynnäinen sydäntä ruokkivan pääsuonen puuttuminen aortan tyvestä lähtien.”
Isä tuijotti ruutua. Olohuoneessa ei kuulunut enää risahdustakaan. Saimi lakkasi nyyhkyttämästä.
– Katso, – hän tökkäsi sormella ruutua, jossa näkyi jo leikkauksen kaavio. – Lääkärit päättivät tehdä mini-invasiivisen leikkauksen. Leikkauksessa kirurgit loivat sykkivälle sydämelle verenkierron ohitusreitin… Ymmärrät sä? Tämä on hoidettavissa. Tämä hoidetaan onnistuneesti. Mun poikaystävä kertoi tästä leikkauksesta. Poika pääsi viikossa kotiin. Viikossa, isä.
Hän sammutti videon ja laski puhelimen pöydälle. Isä istui pää painuksissa. Saimi katsoi Ainoa suurilla, märillä silmillä, joissa näkyi epäuskoa ja varovaista, haurasta toivoa.
– Oletko varma? – isä kysyi käheästi.
– Mä oon lääketieteessä, isä. En IT-alalla. Mä tiedän, mistä puhun, – hän yritti sanoa sen ilman moitetta. – Nykyään tehdään sellaisia leikkauksia, jotka olisivat ennen olleet fantasiaa. Kaikki menee hyvin. Kysyn meidän porukalta, minne teidän kannattaa hakeutua, ja ilmoitan teille kyllä.
Hän nyökkäsi. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi Ainoa pitkään, oudosti. Niin hän ei ollut katsonut Ainoa koskaan – kuin hän olisi ensimmäistä kertaa nähnyt ei ongelmaa eikä kuluriviä, vaan elävän, aikuisen naisen, tyttärensä, joka tietää mitä tekee.
– Kiitos, – hän sanoi vaimeasti.
Aino kohautti olkiaan ja alkoi pukea kenkiä. Hänen sisällään kaikki helisi, mutta hän pysyi lujana. Hänellä oli oikeus siihen helisevään, karvaaseen ylpeyteen. Oikeus olla jäämättä illalliselle.
Hän palasi kotiin pimeässä. Leevi oli vuorossa. Tyhjässä asunnossa hurisi jääkaappi. Aino heitti laukun lattialle ja istuutui eteiseen, selkä seinää vasten. Väsymys painoi kuin betonilaatta. Kesä loppuu, rahaa ei ole, isä ymmärsi kaiken, mutta erikoistuminen ei ollut tästä yhtään lähempänä.
Puhelin piippasi pankin ilmoituksen. Aino vilkaisi ruutua koneellisesti, odotti taas lainamainosta.
Tilisiirto. Summa: 2 500 euroa. Lähettäjä: Seppo Kalevi K.
Hän tuijotti numeroita, kunnes ne sumentuivat märäksi väreilyksi. Isä ei ollut kirjoittanut mitään. Ei viestiä, ei selitystä. Vain tilisiirron, mutta sen rivien välistä luki: olin väärässä.
Aino peitti kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun. Hän itki ja näki edessään pienen sykkivän kipinän leikkauspöydällä – jonkun sydämen, jolle oli annettu ohitusreitti. Ja hänen omassa sydämessään tuntui nyt kasvavan jotain samanlaista – uutta, elävää, kauan odotettua. Se pääsuoni, jota hän oli niin odottanut…
